Teresan itsetuntemusopissa

Lupasin kirjoittaa muutaman rivin tämän illan annista Kohtaamispaikkana Kryptassa. Meillä on menossa neljän illan sarja "Mystiikan tie Jumalan ystäväksi Avilan Teresan ja Ristin Johanneksen seurassa". Idea tuli Ulla Lumijärveltä, joka on myös vastannut iltojen alustuksista. Ulla on kaupallisen ala ihminen, joka muutama vuosi sitten koki elämässään muutoksen ja hakeutui Espanjan Avilaan opiskelemaan Mystiikan yliopistoon. Vuoden kestävässä ohjelmassa perehdyttiin juuri näihin kahteen 1500-luvun espanjalaiseen mystikkoon ja sillä perusteella Ulla on kierrellyt eri puolilla puhumassa aiheesta. Tänään aiheena oli Itsetuntemus - Mitä Avilan Teresa voi opettaa itsetuntemusoppaiden suurkuluttajille?

Ehkä illan olennainen anti tulee sanottua, kun liitämme yhteen itsetuntemuksen, rukouksen ja Jumalan tuntemisen. Teresalle itsetuntemus tapahtuu suuntautumalla Jumalan tuntemiseen. Jumalan suuruuden edessä ihminen kohtaa todellisen minänsä, totuuden itsestään. Se on tietysti vaikeaa, koska ihmisen on myönnettävä oma mitättömyytensä ja syntisyytensä. Mutta juuri tästä totuuden kohtaamisesta tulee itsensä tuntemisen koetinkivi. Totuuden äärellä ihmisen on hyväksyttävä itsensä juuri sellaisena kuin on, selittelemättä.

Vaikka itsensä hyväksyminen ja itsensä tuntemisen tärkeys kuullostavat hyvin nykyaikaisilta asioilta, Teresan kristillisellä opetuksella on melko lailla toinen lähtökohta ja etenemissuunta kuin maailmallisella itsetuntemustietoudella. Siellä itsetuntemuksen tavoitteena saattaa olla mielenrauha, kriisien voittaminen, omien vahvuuksien löytäminen tai mikä tahansa itseä ja itsetuntoa vahvistava, sinänsä hyvä asia. Sen sijaan se tie itsetuntemukseen, joka kulkee Jumalan tuntemisen kautta, vie ihmisen kriisiin ja heikkouden kokemukseen. Nämä kokemukset kuitenkin johtavat pelastumiseen ja sitä kautta rakkauden löytymiseen.

Keskustelu lähti liikkeelle melko vilkkaana ja jälleen osallistujilla oli erittäin tarkkanäköisiä ja hyviä huomioita. En nyt lähde sen enempää referoimaan keskustelua, mutta siinä pyörittiin itsetuntemuksen menetelmissä, sen suhteessa itsetuntoon ja omakohtaisiin kokemuksiin. Kysyttiin myös sitä, millä tavalla Teresan opetuksessa on läsnä toisaalta selkeä ja ymmärrettävä menetelmällisyys ja toisaalta ymmärryksen ylittävä mystiikka. Eli missä kohdassa mystiikka oikeasti astuu kuvaan mukaan. Käsitän itse tämän niin, että juuri siinä, että itsetuntemus saavutetaan viime kädessä rukouksessa, on sen mystinen ulottuvuus. Itsetuntemus ei siis olekaan oma taidonnäyte, vaan kutsu Jumalan yhteyteen.

Teimme lopuksi psalmikävelyn Psalmin 139 tekstiin:

- Herra, sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut...

Asetelma kääntyy tässä oikeaan asentoonsa. Koska Jumala ensin tuntee minut, minun on opittava tuntemaan Jumala, koska sitä kautta opin tuntemaan itseänikin. Samalla opin tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia ihmisiä kohtaan ja itsetuntemus tuottaa kiitollisuutta ja halua palvella lähimmäistä. Jos Jumala otetaan yhtälöstä pois, jää vain minun hyvät pyrkimykseni. Ja ne eivät vakuuta hyvyydellään. Ainakaan minua itseäni.

Jäsenyys, Osa I

Miten on, kannattaiskohan tämä C. S. Lewisin esitelmä suomentaa? Tai onko se mahdollisesti suomennettu jossain kokoelmassa? Mielestäni teema on mitä ajankohtaisin, Lewis kirjoittaa tapansa mukaan terävästi ja puolen vuosisadan aikaerosta huolimatta hänen huomionsa ovat edelleen käypää tavaraa. Laitan tähän pari ensimmäistä kappaletta näytteeksi. Artikkelin pituus on vain 14 sivua. Pahoittelen paikoitellen kömpelöä käännöstä, mutta en ryhdy nyt sitä stilisoimaan, koska muuten se jää julkaisematta.

'Membership'

Kirjoittanut C. S. Lewis

Luettu esitelmänä Society of St Alban and St Sergius (Oxford) ja julkaistu artikkelina Sobornostissa, Nr. 31 (kesäkuu 1945).

Käännös perustuu tekstiin kirjassa Fern-seed and the Elephants. And Other Essays on Christianity (Fontana 1975).

Kukaan kristitty ei voisi - eikä itse asiassa kukaan historioitsija voisi - hyväksyä otsikkoa, jonka mukaan uskonto on "sellaista, mitä ihminen harrastaa ollessaan yksin". Luultavasti se oli Wesley, joka sanoi, että Uusi testamentti ei tunne yksityistä uskonnollisuutta. Meidän ei ole lupa laiminlyödä yhteen kokoontumista. Kristillisyydellä on järjestäytynyt muoto jo varhaisimmissa lähteissään. Kirkko on Kristuksen morsian. Me olemme toistemme jäseniä.

Oman aikamme aate, että uskonto kuuluu yksityiselämään - että se on, itse asiassa, yksilön vapaa-aikaan kuuluva harraste - on samanaikaisesti ristiriitainen, vaarallinen ja luonnollinen. Se on ristiriitainen siksi, että tämä uskonnon alueella tapahtuva yksilön korostaminen nousee esiin aikana, jolloin kaikilla muilla elämänaloilla kollektiivisuus häikäilemättä peittoaa yksilön. Näen tämän jopa yliopistossa. Kun aloitin opintoni Oxfordissa, tyypilliseen opiskelijaryhmään kuului noin tusina opiskelijaa, jotka tunsivat toisensa läheisesti ja kuuntelivat toistensa esitelmiä pienessä oleskeluhuoneessa pohtien käsillä olevaa ongelmaa yhteen tai kahteen yöllä. Jo ennen sodan alkua tyypillinen opiskelijaryhmä oli kasvanut sadan tai kahdensadan opiskelijan sekalaiseksi yleisöksi suureen saliin, jossa se kuunteli vierailevan kuuluisuuden luentoa. Edes noina harvinaisina hetkinä, jolloin nykyaikainen opiskelija ei osallistu johonkin tuollaiseen joukkotilaisuuteen, hänen tuskin onnistuu lähteä kävelylle yksin tai ystävän kanssa, vaikka juuri näin edeltävien sukupolvien mielet kasvatettiin. Hän elää osana joukkoa; viiteryhmä on syrjäyttänyt ystävyyden. Eikä tällainen muutos pelkästään ole todellisuutta yliopistossa ja sen ulkopuolella, usein sellaista pidetään jopa toivottavana. On syntynyt lauma touhottajia, itseoikeutettuja seremoniamestareita, joiden elämä on omistettu yksinolon tuhoamiselle missä sellaista vielä on jäljellä. He kutsuvat tätä 'nuorison innostamiseksi' tai 'herättelemiseksi' tai 'apatian voittamiseksi'. Jos joku Augustinus, Vaughan, Traherne tai Wordsworth syntyisi nykyaikaan, nuorisojärjestön johtajat pian parantaisivat hänet. - - Ja missä järjestelijät epäonnistuvat ja joku jää fyysisesti omiin oloihinsa, radio (the wireless!) pitää huolen siitä, että hän ei ole koskaan vähemmän yksin kuin ollessaan yksin. Me elämme itse asiassa maailmassa, joka janoaa yksinolemista, hiljaisuutta ja yksityisyyttä; ja siksi se janoaa meditaatiota ja tosi ystävyyttä.

Niinpä on ristiriitaista, että tällaisena aikana uskonto halutaan siirtää yksityisasiaksi. Mutta se on myös vaarallista kahdesta syystä. Ensinnäkin, kun nykymaailma julistaa: 'Saat olla uskonnollinen, kun olet yksinäsi', siihen lisätään kuiskaten: 'ja me pidämme huolen, että et ole koskaan yksin'. Kun kristinuskosta tehdään yksityisasia ja samalla hävitetään kaikki yksinoleminen, koko asia toisin sanoen siirretään sateenkaaren päähän tai muinaisille kreikkalaisille. Tämä on yksi vihollisen salajuonista. Toisekseen on vaarana, että tosi kristityt, jotka tietävät, ettei kristillisyys ole yksityisasia, saattavat alkaa vastustaa tätä harhaa yksinkertaisesti tuomalla hengelliseen elämäämme samaa yhteisöllisyyttä, joka on jo vallannut maallisen elämänpiirimme. Tämä on vihollisen toinen salajuoni. Hyvän shakinpelaajan tavoin se aina pyrkii saamaan sinut asemaan, jossa voit pelastaa tornin vain uhraamalla lähetin. Välttääksemme ansan meidän on pidettävä kiinni siitä, että vaikka yksilökeskeinen käsitys kristillisyydestä onkin harha, se on täysin luonnollinen harha ja kömpelöllä tavalla pyrkii suojaamaan suurta totuutta. Sen taustalla on ilmeinen tunne siitä, että nykyaikainen kollektivismi (yhteisöllisyys) on ihmisluonnon vastaista ja siitä, kuten kaikesta pahuudesta, meitä suojaa Jumalamme, joka on kilpi ja suoja.

Tunne on oikeutettu. - -

Shotgun shine

Joskus joku sanonta jää vaivaamaan, niin että ei saa rauhaa ennen kuin on selvittänyt, mitä se tarkoittaa. Sopranos sarjan tunnusmusiikissa (Alabama 3, Woke Up This Morning) sanotaan: You're one in a million, you got that shotgun shine (shame about it)...

Mikä on siis shotgun shine? Joku netissä kertoo arvelleensa, että se viittaa haulikolla ampumisesta olkapäähän jäävään mustelmaan. Mutta sitä se ei tietenkään tarkoita. Yhdeltä 70-luvun sanontoja listaavalta sivulta löytyi tieto, että shotgun tarkoittaa auton etupenkin paikkaa tai vaatimusta istua etupenkillä.

Samalla täytyy tietysti ottaa huomioon kappaleen muu sisältö, niin että tulkinta sopii kokonaisuuteen. Mama always said you'd be the chosen one ja You're one in a million viittaavat selvästi siihen, että puhutaan poikkeusyksilöstä, "You're special", kuten amerikkalaisilla on tapana sanoa lapsilleen. Tähän viittaa ilmeisesti myös born under a bad sign with a blue moon in your eyes, vaikka tässä tulee samalla ilmi poikkeuksellisuuteen liittyvä pahuus. Blue moon tarkoittaa harvinaisuutta ainakin sanonnassa once in a blue moon. Toki sillä voidaan tässä myös viitata harvinaisiin sinisiin silmiin, pahaan silmään, poikkeukselliseen pahuuteen. Samaan suuntaan vievät toisen säkeistön sanat You're one in a million, you got to burn to shine, missä äiti povaa lapselle kovaa elämän paloa.

Tällä perusteella arvelisin, että you got that shotgun shine tarkoittaa persoonasta loistavaa poikkeuksellista kylmäverisyyttä, etupenkin kiistattoman valloittajan elkeitä.

Olenko oikeilla jäljillä?

Shalom ha-'adon 'immakhem tamid

Lievä huono omatunto siitä, että valitsin messupaikaksi tänä lomaviikon sunnuntaina Ritarikadulla sijaitsevan Studium Catholicumin enkä parin korttelin päässä sijaitsevaa omaa Tuomiokirkkoa, tuli mielessäni hoidetuksi sillä, että ekumeenisen toimikunnan puheenjohtajalla on suoranainen velvollisuus silloin tällöin vierailla myös naapuriseurakunnissa. Syynä tähän poikkeukseen oli se, että veli Antoine toimitti messun pääosin hepreaksi. Enkä ole koskaan ennen osallistunut hepreankieliseen messuun.

Ajatus, joka messusta jäi mieleen, liittyi kuitenkin hyvin tuttuun evankeliumitekstiin Joh. 21. Siinä ylösnoussut Jeesus kohtaa kalassa olleet opetuslapset rannalla, kun nämä ovat saaneet verkkoonsa 153 isoa kalaa. Kaloja on pidetty symbolisena kuvana seurakunnasta, joka koostuu kaikista eri kansoista eli kaikista eri kalalajeista. Mutta onko 153 myös ihanteellisen seurakuntayhteisön koko? Suurin piirtein sellaiseen näyttävät erilaiset sosiologiset mittarit viittaavan. Jos tällainen ajatus otettaisiin edes jossain määrin vakavasti Suomen ev.-lut. kirkossa, se vaikuttaisi radikaalisti siihen strategiaan, jota seurakunnissa toteutetaan. Isoissa yksiköissä hallinnoitavan kansankirkon strateginen suunta on tietysti aivan toinen. Se ei pyrikään vahvistumaan ruohonjuurilta, vaan pitämään kiinni ylätason saavutetuista asemista, joiden avulla on sitten mahdollista tarjota - näin toivotaan - toimintaedellytykset kaikkia tasapuolisesti palveleville virastoseurakunnille.

No, oikeastaan tämä ei ollut se varsinainen ajatus, joka heräsi mielessäni. Entä jos 153 kalaa todella edustavat kaikkia eri kalalajeja? Silloinhan tämän "pienen toiminnallisen yksikön", joksi seurakuntayhteisöä nykykielellä kutsutaan, tulisi olla mahdollisimman heterogeeninen. Tällaista ajatusta ei tietenkään voi lukea itse tekstistä, mutta ehkä se ei ole kovin kaukana evankeliumin tarkoituksesta. Jos kerran evankeliumin pitää ylittää kieli-, kulttuuri-, sukupuoli- ja varallisuusrajat, sen pitäisi onnistua ennen kaikkea perusyksikön tasolla. Parokiaalinen alueseurakunta tekee juuri tämän, mutta maksaa siitä kovan hinnan vieraantumisena, kun yksikon koko on väärä - siis liian iso. Onko pienten seurakuntayksiköiden suurin ongelma siinä, että ne ovat liian homogeenisiä eli koostuvat liian samanlaisista ihmisistä? Ja voiko sitä edes välttää? Olisiko mahdollista tietoisesti ja aktiivisesti pyrkiä - ainakin Helsingin kaltaisessa monikulttuuristuvassa ympäristössä - rakentamaan seurakuntaa, joka koostuu kaikista eri kalalajeista? Minkälaista sietokykyä ja ennen kaikkea minkälaista oman mission määrittelyä sellainen edellyttäisi?

Tätä saamme jäädä yhdessä pohtimaan ja miettimään, kun nyt vietän kevätlomani viimeistä vapaata päivää menemällä mökille laittamaan pari linnunpönttöä. Jos vaikka joku kiuru tai muu västäräkin tapainen olisi vielä ilman asuntoa.

Kumpi ja kampi tappeli - Jeesus voitti

Nyt taisi käydä niin, että en osaa enää muotoilla pitämäni saarnan sävyä ja vaikutelmaa tähän kirjallisesti. Tai ehkä osaisin, jos käyttäisin siihen enemmän aikaa. Mutta

Saarna Helsingin tuomiokirkossa klo 10 ja Lähetyskirkossa klo 14 11.4.2010

”Minun Herrani ja minun Jumalani!” (Joh. 20:19-31)

Saatuaan laittaa kätensä Jeesuksen haavoihin, Tuomas antoi spontaanisti oman tunnustuksensa. Mutta on monia, joille Tuomaan tunnustus on liian vaikea. Tuntuu, että ei voi uskoa samalla tavalla, koska ei ole samaa kokemusta. Jeesus kyllä kiinnostaa ihmisenä ja opettajana, mutta se, että kristityt ja kirkko ovat tehneet hänestä Jumalan ja palvonnan kohteen, tuntuu ylimääräiseltä. Siksi myös kirkkoon ja sen ylläpitämään uskontunnustukseen liittyy vasten mielisyyttä. Eikö uskontunnustukseen uskominen olekin itsepetosta? Samaa kyselevät jotkut papitkin.

Mistä kristillisessä uskossa siis syvimmiltään on kysymys? Onko ajaton ja myös muista uskonnoista löytyvä rakkauden ja rauhan sanoma Jeesuksen julistuksen ydin, johon myös kirkon ja kristittyjen pitäisi uudestaan palata? Vai onko ytimessä poikkeuksellinen, historian tiettyyn hetkeen ja aivan tiettyihin fyysisiin tapahtumiin kytkeytyvä Jumalan ilmestyminen Jeesuksessa Kristuksessa?

Tämä kysymys pyritään piispanvaalien yhteydessä yksinkertaistamaan ja popularisoimaan. Oletko liberaali vai konservatiivi? Oletko homoliittoja vastaan vai niiden puolesta? Jos vastaat oikein, sinut tunnistetaan kuuluvaksi valaistuneiden joukkoon. Älkää pelätkö, en tietenkään tule ottamaan kantaa kirkkopoliittisiin kysymyksiin saarnatuolista, koska se on sillaiseen aivan väärä paikka. Mutta ymmärrätte, että nyt keskustellaan siitä, mikä on ydin.

Siksi jäin kiinni näihin Tuomaan tunnustuksen sanoihin: ”Minun Herrani ja minun Jumalani!” Mitä hän tarkoitti? Ensinnäkin on mahdollista ajatella, että Tuomas käytti sanoja Herra ja Jumala vanhatestamentillisessa merkityksessä, adonai elohim, Herra Jumala. Herra on tässä sanaparissa korvike nimelle JHWH, jota ei saanut lausua. Näin ollen Tuomas olisi tunnustanut Jeesuksen Vanhan testamentin Jumalaksi, joka toi Israelin kansan Egyptistä luvattuun maahan.

Mutta on toinenkin mahdollisuus lukea Tuomaan tunnustusta. Herra, kyrios, heprean adoni, tarkoittaa myös isäntää, valtiasta, ja on kunnioittava puhuttelumuoto. Jopa sanalla Jumala voi olla tällainen kunniaa tai arvoasemaa tarkoittava merkitys. 2. Moos. 4:16 Jumala antaa Moosekselle käskyn mennä puhumaan kansalle ja kun Mooses vetoaa huonoon puhetaitoonsa, Jumala antaa hänelle avuksi hänen veljensä Aaronin: ”Hän puhuu sinun puolestasi kansalle ja on sinun suunasi, ja sinä olet hänelle kuin Jumala”. Sanatarkasti: ”Hän on sinulle suuna ja sinä olet hänelle Jumalana”. Roomalaisessa kielenkäytössä näkyy sama ajattelu, kun keisarille alettiin antaa jumalan asema ei vasta kuoltuaan, vaan jo eläessä. Näin hänestä tuli Dominus Deusque, Herra ja jumala, alamaisilleen.

Tuomas siis välittömästi ja spontaanisti tunnusti Jeesuksen herruuden ja vallan, mutta emme voi oikeastaan täsmälleen tietää, minkälainen käsitys Jeesuksen olemuksesta näihin sanoihin liittyi. Siksi joudumme lähestymään kysymystä toisella tavalla. Mitä Tuomaalle oikein tapahtui, kun hänen epäuskonsa vaihtui uskoon?

Miksi Tuomas ei ollut paikalla, kun Jeesus ensimmäisenä ylösnousemuksen päivänä ilmestyi muille opetuslapsille? Joitakin vuosia sitten Suomessa oli käymässä Irakin Raamattuseuran johtaja, katolinen pappi, isä Toma. (Suomen Pipliaseura on tukenut Raamattujen levitystyötä myös Irakissa.) Tuomas lähti perimätiedon mukaan lähetystyöhön itään ja toi evankeliumin ensimmäisenä myös Irakiin. Siksi irakilaisilla kristityillä on paljon omaa perimätietoa Tuomaasta. Siellä muun muassa kerrotaan, että syy siihen, miksi Tuomas ei ollut ensimmäisellä kerralla paikalla, oli se, että hän nukkui pommiin. Olennaista tässä on se, että ei Tuomas ollut yhtään sen epäuskoisempi kuin muutkaan opetuslapset. Hän vain ei sattunut olemaan paikalla. Johannekselle, joka kirjoittaa evankeliuminsa useita vuosikymmeniä myöhemmin eläville Jeesuksen seuraajille, Tuomas edustaa yhtä mahdollista ja usein toistuvaa asennoitumista uskoon. Tuomas saa edustaa ulkopuolisuutta, ”ei minusta ole”, "en ole niin kuin nuo muut, jotka olivat silloin paikalla", "olen kyllä hengellinen, mutta en uskovainen".

Tuomas siis sai nähdä Jeesuksen ja koskettaa hänen haavojaan. Moni haluaisi mielellään sitä samaa: todisteita. Meillä on taipumus ajatella, että nuo muut tietävät jotain, mitä minä en tiedä. Ja jos vain saisin saman kokemuksen kuin heillä, voisin ehkä uskoa.

Mutta Jeesus ei anna tunnustusta Tuomaan tunnustukselle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” Jeesuksen ja Tuomaan kohtaaminen vahvistaa siis molemmat näkökulmat kristillisen uskon ytimeen: Jeesus todella on se, joksi Tuomas hänet tunnistaa. Mutta elämää Jeesuksen seuraajana ei ole tarkoitettu elettäväksi suuressa varmuudessa, vaan – uskossa! On siis tärkeämpää, saako Jeesus olla minun Herrani ja Jumalani kuin se, osaanko selittää mitä se tarkoittaa.

Kristillisen uskon perusta siis todella on ainutlaatuinen historiallinen tapahtuma. Mutta tämä tapahtuma on itse Jeesus Kristus: kokonaan, ihmisenä, opettajana, syntisten ystävänä, ristiinnaulittuna ja häväistynä ja lopulta kuolleista nousseena Herrana ja Vapahtajana, joka elää ja hallitsee, ja on täällä tänään. Usko tähän Herraan ja Jumalaan on tarjolla jokaiselle maailman ihmiselle Jumalan lahjana, kuten Johanneksen kirjeessä sanottiin: meidän uskomme on syntyisin Jumalasta ja siksi se voittaa maailman. Meidän uskomme ei siis perustu poikkeuksellisia hengellisiä kykyjä omaavien ihmisten salattuun viisauteen, eikä kenelläkään voi olla etuajo-oikeutta omiin henkisiin kykyihin perustuen.

Koska uskomme perusta on meidän itsemme ulkopuolella, voimme myös tunnustaa yhteisen uskomme. Ensin on yksilön tunnustus ”minä uskon”, kuten sanomme apostolisessa uskontunnustuksessa. Se on kastettavan tunnustautuminen, henkilökohtainen ja omakohtainen. Mutta jos minun uskoni jää vain yksityiseksi asiaksi, ”minä uskon, mutta en niin kuin sinä tai kirkko”, siitä tuleekin eristävä tekijä ja meidän oman henkisten kykyjemme tuote. Siksi on suuri voitto, jos voimme sanoa myös ”me uskomme”. Yhdessä jokaisen Tuomaan, jokaisen Pietarin, jokaisen Magdalan Marian ja miljoonien muiden kristittyjen kanssa astumme uskoon, joka on jaettu, yhteinen ja yhdistävä.

Kaupunkisuunnittelusta

Katajanokalle ei siis tule sitä sveitsiläisen arkkitehtitoimiston suunnittelemaa lasista, ristinmuotoista hotellirakennusta. En tiedä, onko se hyvä vai huono. Katson tontilla nyt olevaa makasiinirakennusta, joka pilkistää Enson talon ja Uspenskin mäen välistä, joka päivä olohuoneen ikkunasta, joten en kuitenkaan ole ihan välinpitämätön asian suhteen. Kaupunki elää siellä, missä on palveluita ja vapaata tilaa. Kaupunki ja kaupankäynti liittyvät saumattomasti yhteen. Moni amerikkalainen kaupunki tuhottiin muutamia vuosikymmeniä sitten, kun niiden keskustat annettiin valtavien toimistopilvenpiirtäjien haltuun. Iltaisin sinne ei halunnut mennä kukaan paitsi huumeidenkäyttäjät. Sitten keksittiin keskusta-alueiden elävöittäminen. Siitäkö Katajanokan laiturin suunnitelmassa oli kyse?

Helsingissä amerikkalaistyyppistä toimistokuolemaa ei ole tapahtunut. Sen sijaan kaupungin keskusta on muuttanut länteen. Ehkä sata vuotta sitten Helsingin keskusta oli Nikolainkirkon, Senaatintorin ja Kauppatorin vaiheilla. Sotien jälkeen keskusta siirtyi Rautatientorille ja Keskuskadun tuntumaan. 1980-luvulla tapahtui siirtyminen Mannerheimintien yli Foorumiin. Kampin keskuksen valmistuminen siirsi painopisteen jälleen korttelin verran länteen.

Saman aikaisesti täällä idän suunnalla palveluita paketoidaan. On mielenkiintoista ajatella, että Café Engelin, Kaisaniemen Kodin Anttilan, Kluuvin keskuksen ja pian myös Vanhan Kauppahallin suuret remontit kuuluvat samaan sarjaan. Tietysti tarkoituksena on avata kaikki kohteet entistä ehompina ja vetovoimaisempina. Juuri nyt vaikuttaa kuitenkin siltä, että raja kauppakaupungin ja virastokaupungin välillä kulkee entistä selvemmin Fabianinkadulla. Yliopisto tuo aivan Senaatintorin tuntumaan väestöä, jonka askelet kulkevat Espaa, Aleksia tai Yliopistokatua länteen. Senaatintorin itäpuolelle vaeltanut turisti löytää yllättäen itsensä asumalähiöstä. Jos hän tulee illalla, korttelit ovat tyhjiä ja vastaan tulee vain satunnainen koiran ulkoiluttaja. Kruununhaka taitaakin olla yksi Helsingin turvallisimmista kaupunginosista, vaikka aivan vieressä sijaitseva Kaisaniemen puisto on Suomen rikostilastojen musta piste. Ei ole mikään ihme, että lapsiperheet viihtyvät Kruununhaassa. Ja olihan meillä täällä yksi vietnamilaisen pitämä kahvilakin vielä viime syksynä Mariankadulla. Hieman ylemmäs Mariankadulla on nyt avattu Kakku & Leipä Keisarin myymälä, jossa tarjoillaan myös kahvia. Toivotaan sille menestystä.

Mitä siis pitäisi ajatella olohuoneen näkymästä ja Katajanokan rannasta? Kyllä Eteläsataman, Kauppatorin ja Katajanokan laiturin muodostaman hevosenkenkä on niin hieno kaupunkinäkymä, että se kannattaa pitää avoimena ja houkuttelevana. Aika moni Hesarin tämän päivän lehteen haastattelema satunnainen kulkija toivoi alueelle jotain puistomaista. Taidan olla samaa mieltä. Puistossa pitää tietysti olla kahvila ja luistinrata tai muu liikunnallinen mahdollisuus. Ja puiston keskellä seisoisi 50 metriä korkea joulukuusi, jonka oksien alla olisi pesä pienoinen oravalla - eli stadilaisten pieneläintarha.

Kristus on ylösnoussut! Ikäänkuin?

Sain viettää hiljaisen viikon alkua kirkon koulutuskeskuksen kurssilla Järvenpäässä parinkymmenen kollegan seurassa. Aika moni koki lievää tai voimakkaampaa huonoa omaatuntoa siitä, että oli siellä, eikä seurakunnan parissa. Mutta ehkä se teki meille hyvää. Kurssin aiheena ollut kristillinen usko ja spiritualiteetti antoi itse asiassa mahdollisuuden syventyä hiljaisen viikon sanomaan oman hengellisen elämän kautta, kun ei tarvinnut olla tuottamassa puheita muita varten.

Kiirastorstaina meillä oli jälleen mukava hetki Kaisaniemen ala-asteen juhlasalissa. Otin mukaani kolme Leipäkeisarin vaaleaa limppua ja hieman rypälemehua, joilla elävöitin ehtoollisen asettamisen sanomaa. Tietysti kiirastorstain iltamessu Tuomiokirkossa alttarin riisumisineen oli koskettava. Ja pitkäperjantain musta jumalanpalvelus kaikessa pelkistyneisyydessään.

Säästin Via Crucis -kokemuksen lauantaille, mutta tajusin vasta sitten, että en päässytkään seuraamaan sitä ihan alusta saakka, koska samaan aikaan piti olla Tuomiokirkon sakastissa valmistautumassa yömessuun. Ehdin kuitenkin livahtaa siitä ulos siksi aikaa, että seurasin näytelmän tapahtumat Säätytalon edessä ja suurimmaksi osaksi myös Tuomiokirkon portailla. Japanilainen näyttelijä Yuko Takeda veti kyllä Jeesuksen roolin erittäin vakuuttavasti. Pakko tunnustaa, että olin aluksi hieman epävarma siitä, miten se voisi toimia. Ehkä erityisesti Yukon lausumina Jeesuksen sanat: "Minun kuninkuuteni ei ole tästä maailmasta" saivat ihan uutta syvyyttä. Ne lausui muukalainen, joka oli monella tavalla niin kuin me, mutta jollain tavalla täysin erilainen. Ja juuri sellainen Jeesus oli. Miiralle ohjauksesta täydet pisteet! (Paitsi että mun mielestä naispuoliset mellakkapoliisit oli enemmän lutuisia kuin pelottavia :-)

En ole muutamaan vuoteen ollut pääsiäisyön messussa, mutta tänä vuonna olin siis Tuomiokirkossa avustajana. En ole ihan varma, miten siirtymä Via Cruciksen ristin juurelta melko heti kirkkaana rävähtävään kirkkoon sujui. Itse olisin kaivannut messun alkuun pidempää hämärää hetkeä ja meditaatiota. Ehkä silläkin oli osansa mun odotuksiin, että olin latautunut omaan messuvuoroon pääsiäisaamuna klo 10 Tuomiokirkossa.

Aamun messussa oli oikeaa juhlan tuntua, kun mukana oli kaksi kastettavaa, yksi lapsi ja yksi aikuinen. Lapsen pieni kätinä messun aikana myös vahvisti juhlaa, kun se muistutti psalmin sanasta: "Lasten ja imeväisten huudot todistavat sinun voimastasi" (Ps 8:3). Murron Seppo oli koonut messua varten hienon laulu-ensemblen ja Viitasen Harri paukutti fugan siihen malliin, että katto nousi parikymmentä metriä ylöspäin. Ikäänkuin.

Luterilaista uskonilmaisua on sanottu - mielestäni aivan oikeutetusti - ikäänkuin-uskoksi. Kun pappi sanoo "riemuitkaamme", seurakunta ikäänkuin riemuitsee. Ehkä jonkun tekisi mieli vastata pääsiäistervehdykseen "Kristus on ylösnoussut" vastaavalla tavalla: "Ikäänkuin ylösnoussut". Tässä kuitenkin hieman toisenlaiseen näkökulmaan nojautuva pääsiäispäivän saarnani.

Saarna pääsiäispäivänä 4.4.2010 Helsingin tuomiokirkossa

Kristus on ylösnoussut!

Totisesti ylösnoussut!

Kuulin eräältä unkarilaiselta pastorilta kertomuksen Nikolai Buharinista. Hän oli 1920- ja 30-luvuilla vaikuttanut neuvostopoliitikko ja ideologi. Buharinin tehtävä valtion ateistisen ideologian levittämisessä oli järjestää luentotilaisuuksia. Niiden tarkoituksena oli sivistää kansalaisia ateistisen tieteen saavutuksista ja todistaa, että kaikenlainen Jumalaan uskominen oli hölynpölyä. Kerrotaan luentotilaisuudesta Kiovassa, missä hänellä oli noin 800 kuulijaa. Kun tunnin pituinen, perinpohjainen luento oli loppunut, useimmat varmasti ajattelivat, että todisteet on kuulut, eikä ole varmaan mitään syytä enää uskoa Jumalaan. ”Nyt on aika kysymyksille?” Buharin sanoi. ”Onko kenelläkään mitään sanottavaa?” Pienikokoinen pappi nosti kätensä: ”Haluaisin sanoa jotain, vain yhden lauseen.” Buharin antoi luvan: ”No tule tänne. Ihmisten pitää kuulla, mitä haluat sanoa.” Pappi tuli eteen, katsoi hetken aikaa yleisöä ja sanoi sitten: ”Kristus on ylösnoussut!” Kaikki 800 ihmistä nousivat samassa ylös ja vastasivat tervehdykseen: ”Totisesti ylösnoussut!” Yhdellä lauseella pappi oli tehnyt tyhjäksi sen, mitä Buharin oli tunnin luennolla saanut rakennetuksi.

Ymmärrämme tietysti, että pappi tarttui taitavasti kristilliseen perinteeseen, joka oli niin iskostunut kieleen, että vastaus tuli selkärangasta. Mutta onko kristillinen usko vain perinne, jota pidetään yllä tavan vuoksi, mutta joka on hiipumassa pois?

1. Onko kristillinen usko perinne, jota pidetään yllä tavan vuoksi?

Tähän on vastattava myöntävästi. On. On helppo nähdä, että kristillinen usko on tuhansilla siteillä kiinni meidän elämäntavassamme. Sen näkee pelkästään katsomalla kalenteriin. Tämä viikonloppu on useimmille perjantaista maanantaihin vapaata työstä riippumatta siitä, ovatko he kristittyjä vai eivät. Itse asiassa jokainen punaisella kalenteriin merkitty sunnuntai todistaa kristillisen perinteen merkityksestä. Kun asuimme 12 vuotta sitten Irlannissa, vaimoni oli töissä eräässä monikansallisessa yhtiössä. Samaan toimistoon oli siis ahdettu nuoria työntekijöitä kaikista Euroopan maista. Suomalaisilta kaikki oppivat yhden sanan. Arvatkaa mikä se oli? ”Pyhiä!” Jokainen sunnuntai ympäri vuoden muistuttaa meitä pääsiäisestä ja Herramme ylösnousemuksen päivästä.

2. Onko kristillinen usko siis perinne, traditio?

On se sitäkin. Ja paljon tapakulttuuria merkittävämmällä tavalla. Kun Paavali haluaa korinttilaisille lyhyesti kuvata evankeliumin sisältöä, hän sanoo: ”Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa.” (1. Kor. 15:1-11). Jos mennään ihan sanojen juurille, niin täsmälleen tästä perinteessä eli traditiossa on kyse: vastaanottamisesta ja eteenpäin välittämisestä. Ilmaisu, jota Paavali käyttää tiedoksi antamisesta (kr. paredooka, lat. tradidi), on pohjana latinan sanalle traditio. Traditio tarkoittaa siis eteenpäin antamista. Suomenkielen sana perinne liittyy sanoihin periytyä ja perintö. Perinne viittaa taaksepäin, periytymiseen. Mutta raamatullisessa kielenkäytössä traditiolla on eteenpäin viittaava merkitys. Perinne on se, joka välitetään eteenpäin. Tähän on hyvä pysähtyä hetkeksi. Minkälaisia asioita me haluamme välittää eteenpäin? Minkälaisia asioita vanhemmat haluavat lapsilleen? Kaikkea hyvää, tietysti. Haluamme, että meidän lapsemme oppivat unelmoimaan ja toteuttamaan niitä taitoja ja mahdollisuuksia, jotka he ovat saaneet. Mutta samalla haluamme opettaa heille todellisuudentajua ja viisautta, että he osaisivat erottaa arvokkaan arvottomasta. Ja juuri tässä on perinteiden velvoittava merkitys. Perinteet kertovat meille, mitä asioita on pidetty arvossa ja mitä meidän toivotaan arvostavan. Joskus tällaiset perinteet tekee mieli asettaa kyseenalaiseksi. Eivät kaikki perijät arvosta saamaansa perintöä, eikä jokainen perintö ole säilyttämisen arvoinen.

Siksi on niin tärkeää, että se kristillinen usko, jonka olemme vastaanottaneet ja jota me välitämme eteenpäin, perustuu luotettavaan todistukseen. Tässä ajassa sen rinnalle asetetaan paitsi teknis-tieteellinen maailmankuva, myös viihdeteollisuuden ja internetin luoma mielihyvämaailma, missä kaikki on saatavilla heti. Lapsi tarvitsee tässä valinnanvapaudessa enemmän kuin koskaan jotain sellaista, joka kestää.

3. Onko kristillinen usko perinne, joka on hiipumassa pois?

Tähän on vastattava kieltävästi. Ei tietenkään. Tai ehkä jos se olisi perinne, jota pidetään yllä vain tavan vuoksi, se saattaisi olla hiipumassa. Mutta onneksi evankeliumin menestys ei ole viime kädessä kiinni meidän kyvystämme pitää yllä traditioita tai siirtää tuleville sukupolville perinteen velvoitteita. Kristillisen uskon voima on evankeliumin kertomuksessa itsessään. Sanoma ylösnousemuksesta on pöyristyttävän vahva muutosvoima.

Se kääntää asetelmat pahan ja hyvän taistelussa päälaelleen. Ristin kuuliaisuutta seurannut ylösnousemus kukisti tuonelan ja pahuuden voimat ikuisesti. Ja koko kertomus on toistettavissa vain muutamalla lauseella:

”Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin on kirjoitettu, hänet haudattiin, hänet herätettiin kolmantena päivänä, niin kuin on kirjoitettu, ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille muille kahdelletoista.”

Älkää unohtako kertoa tätä tarinaa uudelleen ja uudelleen toisillenne ja lapsillenne. Älkää hävetkö sanomaa rististä, joka tälle maailmalle näyttää täydelliseltä hulluudelta, mutta meille, jotka pelastumme se on Jumalan voima. Sallikaa lasten kuulla evankeliumi, älkää estäkö heitä. Sallikaa aikuisten oppia tuntemaan Jeesus, älkää estäkö heitä tuntemasta maailman suurinta rakkautta. Sallikaa

Johannes Krystostomoksen pääsiäissaarnasta: ”Siis tulkaa kaikki sisälle Herranne iloon. Niin ensimmäiset kuin toiset, iloitkaa juhlasta. Rikkaat ja köyhät, riemuitkaa toinen toistenne kanssa. Kilvoittelijat ja välinpitämättömät, kunnioittakaa tätä päivää. Te, jotka paastositte, ja te, jotka ette paastonneet, riemuitkaa tänä päivänä. Pöytä on runsas, syökää ylenpalttisuudessa. Älköön kukaan poistuko nälkäisenä, sillä juhlaruokaa on paljon. Tiemuitkaa kaikki uskon juhlapidoista. Älköön kukaan valittako puutetta, sillä yhteinen valtakunta on ilmestynyt. Älköön kukaan itketkö rikkomuksiaan, sillä anteeksiantamus on noussut haudasta. Älköön kukaan pelätkö kuolemaa, sillä Vapahtajan kuolema on meidät vapauttanut.”

Kristus on ylösnoussut! Totisesti ylösnoussut!