Vapaus!

Vapaapäivän vapaus tehdä tai olla tekemättä. Melkoinen illuusio. Onnittelut joka tapauksessa Saaralle, joka kruunasi isän vapaapäivän hankkimalla itselleen ajokortin! 

Seuraavaksi vuorossa perehtyminen Vihdin teknisen ja ympäristökeskuksen hakemuspapereihin, että saadaan saunahanke eteenpäin. Ja ehkä tähän sopii jopa viikonlopun Mökkimessujen innoittama käynti puutarhakoneita myyvässä liikkeessä. Uskollisesti vuosikymmenet palvellut Briggs-Stratton on vaihdettava uudempaan malliin ja siinä samalla taidan ostaa myös moottorisahan. Jossain naistenlehdessä sanottiin, että jos haluaa saada miehen innostumaan puutarhahommista, sille on ostettava kone.

Ajattelin kirjoittaa tähän jotain median Vanhas-uutisoinnista, mutta päätin sitten deletoida kirjoittamani. On lopulta paljon viisaampaa keskittyä ihan muihin aiheisiin, kuin median itseään varten luomaan skandaalikoneistoon. 

Mitä sitten ovat ne "ihan muut aiheet"? Voisiko esimerkiksi esirukous kiinnostaa? Se kuullostaa niin erikoiselta ja kaikkea muuta kuin mediaseksikkäältä aiheelta, että Klaus Härön uusin elokuvaohjaus Postia pappi Jaakobille tuntuu suoranaiselta ihmeeltä. Elokuva käsittelee juuri esirukousta. Se käsittelee myös armoa ja anteeksiantamista, mutta sitä ennen se käsittelee juuri esirukousta. Voi olla, että kaikki eivät heti huomaa, että se käsittelee esirukousta. Ehkä jotkut ovat unohtaneet, että on olemassa sellainen asia kuin esirukous. Ehkä nyt on taas esirukouksen aika.

Keskiviikkona siis Kohtaamispaikkana Kryptassa klo 18 ohjaaja Klaus Härö ja tuottaja Lasse Saarinen. Sitä ennen katsomme elokuvan ennakkonäytöntä Kino Engelissä klo 16.30, mutta valitettavasti lippuja ei enää ole, kaikki 94 paikkaa menivät heti, kun sain ne jakeluun. Kryptan tilaisuuteen on vapaa pääsy ja kaikki ovat tervetulleita. Elokuva tulee teattereihin perjantaina 3.4. ja suosittelen lämpimästi paitsi sitä, että käyt katsomassa sen itse, myös sitä, että otat pari uskonasioista kiinnostunutta ystävää mukaan ja varaudut sen jälkeen rukoilemaan heidän puolestaan. Siitä voi syntyä jotain.

Hiljaisuuden liikkeestä

RadioDei, päivän blogi

Oletko kuullut hiljaisuuden liikkeestä? Ei se mitään. Ei siitä oikeastaan voikaan paljon kuulla, koska se on niin hiljaista. Mutta ihan totta puhuen sellainen on olemassa ja sitä on pidetty aika merkittävänä hengellisen elämän ilmiönä Suomessa muutamien vuosikymmenten ajan.

Joitakin vuosia sitten hiljaisuuden retriitit alkoivat nousta yleiseen tietoisuuteen ja jonkin verran toimittajat yrittivät käydä utelemassa, mitä niissä tapahtuu. Yleensä kai melko huonolla menestyksellä.  Joku pilapiirtäjä sai tästä mainion aiheen. Kaksi miestä istui vierekkäin lukemassa lehteä. Toinen sanoo toiselle: ”Hei, nyt ne järjestävät hiljaisuuden retriitin, päävaikenijoina Jari Sarasvuo ja Matti Kyllönen.”

Tuppisuuna istuminen ja mököttäminen herättävät tiettyä hilpeyttä, mutta hiljaisuuden liikkeessä on tietysti kyse ihan jostain muusta. Muusikot ymmärtävät tämän helposti. Musiikki syntyy hiljaisuudesta. Hiljaisuus ei oikeastaan ole äänien poissaoloa, vaan päinvastoin, herkistymistä kuulemaan paremmin. Ei ole mikään ihme, että rukous ja hiljaisuus on liittyneet aina voimakkaasti yhteen.

Toisaalta hiljaisuus voi pelottaa. Ja se taas todistaa, että hiljaisuudella on sisältö ja merkitys. On erilaisia hiljaisuuksia. Sellaista joka rauhoittaa, ja sellaista, joka ahdistaa. Hiljaisuudessa ihminen kohtaa itsensä ja sen, mitä sieltä löytyy. Siksi moni viihtyy paremmin kovassa metelissä.

Olin maanantaina seminaarissa, jossa pohdittiin hiljaisuuden liikkeen tulevaisuutta. Onko se vain retriittitoiminnan pyörittämistä vai onko kyse jostain muusta? Toivoisin kovasti jälkimmäistä. Että hiljaisuuden liike ei olisi, eikä siitä tulisi jälleen yksi elitistinen, muita hieman parempi, ehkä vähän sivistyneempi uskonnollisuuden muoto. Toivoisin, että hiljaisuuden liike olisi sitä, mikä on kristillisen uskon ja evankeliumin ytimessä: kaipausta Jumalan yhteyteen ja tästä yhteydestä iloitsemista. Ja sitä tapahtuu kaikkialla meidän ympäristössä koko ajan. Siksi ei ole mitään väliä, onko kukaan kuullut hiljaisuuden liikkeestä.

J.K. Käytin mainitsemassani seminaarissa pienen puheenvuoron, jossa kyseenalaistin median kyvyn nähdä, mikä on oleellista kristillisessä uskossa. Esitin toivomukseni, että hiljaisuuden liike voisi olla vahva ääni siinä, mikä on kristillisessä uskossa keskeistä erotuksena sensaatioista kiinnotuneelle medialle ja yleiselle mielipiteelle. Käytin esimerkkinä eurooppalaisten viestimien ilottelua paavin kondomi-lausunnosta. (Tämän päivän uutisissa kerrottiin, että Saksan konservatiivipuolueet ovat paheksuneet valikoivaa sitaattia, jossa kondomit oli irrotettu lauseyhteydestään. Oikeasti luettuna paavin lausunto oli asiallinen ja ymmärrettävä. Käsitykseni on, että median harrastaman valikoiva siteeraaminen ei ole ammattitaidottomutta, vaan ideologista aivopesua.) Yksi leukapartainen, maripaitainen eläkeikää lähestyvä kollega vastasi puheenvuorooni nostattamalla hiljaisuuden ihmisiä 60-lukulaiseen aatetoveruuteen. Jos oikein käsitin, hänen mielestään hiljaisuuden liikkeeni pitäis siis nimen omaan olla innokas tarttumaan näihin median heittämiin, kristillistä kirkkoa sisältä ja ulkoa pommittaviin, päiväkohtaisiin kiistakysymyksiin. Herra, armahda! "Jos siis se valo, joka sinussa on, on pimeyttä, millainen onkaan pimeys!"

Syövätkö FB ja Twitter blogin?

No, ei ehkä Twitter, mutta Facebook näyttää kyllä syövän. Asiat päivittyvät reaaliaikaisesti FB-maailmassa, eikä sitten enää ole samanlaista paloa (tai aikaa?) niiden pidempään pohtimiseen.

Lupasin itselleni puolitoista vuotta sitten, että en enää pihtaile, vaan ainakin kokeilen kaikkia viestintämuotoja, mitä nettimaailmasta löytyy: Google-groups, Orkut (Googlen oma facebook), SecondLife, Skype, MySpace, Twitter jne. Totta puhuen, ähky tulee ja suurin osa näistä putoaa luonnollisen valinnan kautta pois hyvin nopeasti. Oikeastaan aika hassua, että blogi edustaa tässä viestintäympäristössä hitaampaa ja pohdiskelevampaa mediaa. Senhän piti olla nopean ja lyhytjänteisen nettikulttuurin ilmentymä par excellence.

Tänään juhlittiin perhepiirissä Eeron 50 v ja isän 83 v synttäreitä. Onnittelut molemmille ja pitkää ikää! Kirsti oli laskenut, että Antturin suvussa keskimääräinen elinikä on ollut muutamien sukupolvien ajan 84 vuotta. Ei siellä kai ketään satavuotiaita ole, mutta ei myöskään nuorena kuolleita. Taisin saada itselleni täsmälleen saman elinajanennusteen, kun tein siihen liittyvän nettitestin. Mua nimittäin pyydettiin mukaan johonkin tv:n uuteen elämäntapaohjelmaan (jonka nimeä en enää muista, mutta joka on kaikkien huulilla ensi syksynä...). Jouduin kuitenkin jäämään flunssan vuoksi pois aloitusjakson kuvauksista. No, joka tapauksessa ohjelmaan liittyi testi, jonka perusteella laskettiin ennuste elinajaksi. Taisin vähän kaunistella vastauksiani :-) 

Isän kohdalla kaikki näyttää vielä oikein hyvältä, vaikka kunto onkin viimeisen vuoden aikana heikentynyt. On tosi hienoa, että meidän lapset on saaneet tutustua paitsi todella vanhoihin isovanhempiin myös isotäteihin. Mulle jäi vaarista ja mummista lämpimät muistot, vaikka olin alle 10-vuotias, kun he pääsivät taivaan kotiin.

Ja sitten vielä tapahtumapäivitystä. Kuten aiemmin taisin kertoa, mulla oli tammi-helmikuussa saarnavuoro käytännössä joka sunnuntai. Maaliskuussa paastoan saarnaamisesta, sillä seuraava vuoro on vasta pääsiäisaamuna 12.4. klo 10 Tuomiokirkossa. On siis hieman aikaa muille harrasteille. Eilen lauantaina vietimme taas melkoisen mukavan MATKALLA-iltapäivän Agricolassa. Jotenkin alkaa tuntua, että sekä Krypta iltojen että näiden MATKALLA-iltapäivien ympärille on kerääntynyt hyvin mielenkiintoista ja vakain mielin liikkeellä olevaa porukkaa. Olen siitä hyvin iloinen ja mielessäni ihmettelen ja odotan, mihin suuntaan tästä olemme menossa.

Alkavalla viikolla tapaan hiljaisuuden liikkeen ihmisiä neuvottelupäivillä, käyn vihkikeskusteluja, pidän aikuisriparia, osallistun Via Crucis -harjoituksiin, erinäisiin työpalavereihin ja Pasilan kirjastossa keskusteluun Raamatun kertomuksista oratorio-teksteinä sekä luennoin lastenohjaajille Psalmeista. Ensi viikonloppu on vapaa, mutta lauantaina Studium Catholicumissa on kiinnostava seminaari paavi Benedictus XVI:n ajattelusta, johon ehkä yritän kotoa karata osallistumaan. Tai ehkä sittenkin lähdemme pienelle Selki-ajelulle koko perheen kanssa, saa nähdä. Kevät tulee...

Helvetti, ei nyt?

Keskiviikkona meillä oli Helsingin tuomiokirkon kryptassa keskustelun niinkin ajankohtaisesta ja polttavasta aiheesta kuin helvetti. Joidenkin mielestä se on hauska sana, jota on mukava viljellä sinne tänne puheen lomassa. Toiset taas pidättäytyvät lausumasta koko sanaa. Ehkä siksi, että helvetin sanominen ei ole kaunista. Tai ehkä siksi, että itse asia on niin vastenmielinen tai jopa pelottava. Joka tapauksessa kyseessä on raamatullinen käsite, josta Jeesus ainakin puhui aika mieleenpainuvasti. ”Jos oikea silmäsi viettelee sinua, revi se irti ja heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain osan ruumiistasi, kuin että koko ruumiisi joutuu helvettiin.” Tämä on vuorisaarnasta. Vuorisaarna ei ole siis vain kauniita ja mieleenpainuvia autuaaksi julistamisia, vaan myös varoitus pahuutta kohtaavasta rangaistuksesta.

Kun valmistauduin omaan alustuspuheenvuorooni, kävin aika laajasti läpi sitä, mitä Raamattu oikeasti sanoo helvetistä. Nimittäin meidän mielikuviin väistämättä on vaikuttaneet ja vaikuttavat edelleen monet hyvin eloisat helvetin kuvaukset kirjallisuudessa ja taiteessa. Niiden kautta välittyy ajatus, että helvetti on paikka, joka liittyy vanhentuneeseen, raamatulliseen maailmankuvaan: ylhäällä taivas, alhaalla helvetti ja ihmisten maailma siinä välissä. Mutta oli mielenkiintoista havaita, että Raamatun opetus helvetistä ei loppujen lopuksi ole sidottu maailmankuvaan, vaan käsitykseen ihmisestä: Mikä ihminen on, mihin hän on matkalla ja mitä meille tapahtuu kuolemassa. Käsitys helvetistä liittyy käsitykseen kuolemasta. Tämä on aina kiinnostanut ihmisiä.

On paljon fiksuja ihmisiä, jotka ajattelevat, että kuolemassa kaikki raukeaa tyhjiin. Ja sitten on niitä, jotka mielellään välttävät ajattelemasta koko asiaa. Eräs keskustelun aikana esitetty puheenvuoro jäi mietityttämään. Puhuja oli ennen uskoon tuloaan ihmetellyt, miksi juuri kristityt, joille taivas ja helvetti ovat totta, ottavat kuoleman vastaan tyynesti ja rauhallisesti, kun taas moni muu on kauhuissaan kuoleman lähestyessä. Tietenkään asia ei ole ihan näin mustavalkoinen. Myös kristitty voi pelätä ja saa pelätä kuoleman hetkeä. Ja varmasti on tyynesti kuolemaan suhtautuvia ateisteja.

Mutta jokainen ottaa kuoleman hetken vastaan jollain uskolla. Jokaisella on jokin aavistus siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kristityllä on mukanaan Jeesuksen sanat: ”Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän. Elän aina ja iankaikkisesti. Ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.”

Vaikka aihe oli mielenkiintoinen ja keskustelu monipuolista, voi olla, että tähän samaan aiheeseen emme ihan heti palaa uudestaan. Mutta kyllä hyvä keskustelu kuolemaan liittyvistä aiheista aina keskustelun pörssikursseista ja maailmantaloudesta voittaa.

Rooman rauniot ja vesiliukumäki

Kuten kaikki Facebook-ystävät jo tietävät, näin siis viime yönä unen. Tässä unessa en joutunut auto-onnettomuuteen, en kuollut, enkä tullut taivaan portille, eikä Pyhä Pietari lausunut siellä kuolemattomia totuuksiaan.

Sen sijaan muistan unen siitä kohdasta, jossa katsoin jostain korkealta alaspäin isoa antiikin kaivausaluetta. Jostain syystä oli itsestään selvää, että kyseessä oli antiikin Rooman rauniot, vaikka näin hereillä ollessa tajuan, että mikään siinä ei erityisesti muistuttanut Forum Romanumia. Ei se mitään.

Raunioiden keskellä oli osittain esiin kaivettu amfiteatteri. Se muodosti eräänlaisen suippenevan kattilan kaivausalueen keskelle. Pyöreän katsomon keskellä esiintymislavalla lauloi tenori ooppera-aariaa. Musiikkikappale ei jäänyt mieleen, eikä sillä ilmeisesti ollut unessa merkitystä.

Katsoin tilannetta todellakin jostain korkealta ja tajusin, että voin zoomata omaa näkökulmaani vierittämällä sormeani jonkin palkin yli vähän samaan tapaan kuin Google Earthissa tehdään. Aloin siis zoomata näkymää poispäin, jolloin teatterin ympärillä oleva laajempi raunioalue alkoi näkyä kokonaisuudessaan. Se oli seetrien reunustama, laaja, hiekkainen alue, jonka ympärillä oli kaupunki katuineen, teineen ja asuinalueineen. 

Kun olin zoomannut riittävän kauas taakse, tajusin, että aivan raunioalueen takana oli iso vesipuisto. Näkymää hallitsi korkea vesiliukumäki ja kirkkaan siniset sävyt. Muistan kiinnittäneeni huomiota perspektiivin vääristymiseen: Miksi vesipuisto näytti olevan lähempänä kuin raunioalue, vaikka se selvästi sijaitsi sen takana? Tenori jatkoi siis lauluaan teatterikuopassa samalla, kun oma tarkkaavaisuuteni kiinnittyi vesipuistoon.

Huomasin olevani vesipuistossa jokin kassi kädessä odottamassa, että lapset saavat liukumisesta tarpeekseen ja tulevat pois. Alue, jossa seisoin, oli jotenkin eristetty varsinaisesta allasalueesta. Se oli puutarhamainen, kivettyjä käytäviä ja istuinryhmiä. Yhtäkkiä huomasin, että muutama saksalainen turisti oli eksynyt vaatteet päällä, siis shortseissa ja sandaaleissa, allasosastolle, eivätkä löytäneet reittiä sieltä pois. Yksi heistä hyppäsi Crocsit jalassa kahluualtaaseen, jossa oli vettä hieman yli polvien korkeuden, ja oikaisi sitä kautta puutarha-alueelle. Muut seurasivat perässä. Viimeinen ei enää ehtinyt perille, kun vartija tuli, tarttui tätä niskasta ja heitti ulos.

Tässä vaiheessa uneen tulee sekavuutta: Ketkä olivat uimassa? Liukumäen alla olevaan ison altaaseen ilmestyi massiivinen kelluva patjahökötys, joka jakautui palasiksi niin, että kukin patjalle kiivennyt sai lasketella virtaa pitkin seuraavaan altaaseen ikään kuin omalla jäälautallaan.

Tarkkailin kaikkea tätä nojaten sillan kaiteeseen. Sitten vesipuisto haihtui ja tilanne siirtyi kaupunkimaisemaan. Tässä vaiheessa uni häiriintyi ja heräsin.

Jollain tavalla uneen liittyi myös se, että olin ottanut kiinni öykkärin, joka oli hakannut koulussa veljentytär Irinaa. Todennäköisesti kyseinen episodi kuitenkin tapahtui ennen Rooman raunioille tuloa. En muista yksityiskohtia enkä sitä, miten ne liittyivät toisiinsa.

 Facebook-kommenteissa tuli jo esiin kontrasti muinaisen (Rooman rauniot) ja nykyisyyden (vesipuisto) välillä. Ehkä siinä oli häivähdys törmäystä korkeakulttuurin ja polulaarikulttuurin välillä. Mitä näistä nyt ylipäänsä pitää ajatella? Unet on unia on unia. End of story.

2 minuuttia kehitysavulle

Yllättävän hyvin toimi kansalaiskeskustelu Tuomiokirkossa tänään. Tapani Ruokaselle pitää kyllä nostaa hattua erittäin hyvin tahditetusta keskustelusta. Puheenvuoroja oli kaikkiaan varmasti lähemmäs viisikymmentä ja tilaisuus venähti yli kaksituntiseksi, mutta missään vaiheessa ei tullut puuduttavaa oloa. Kyseessä oli siis Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan, Kirkon ulkomaanavun ja Suomen Kuvalehden yhteisesti järjestämä "2 minuuttia kehitysavulle".

Ainoa negatiivinen palaute, jonka sain tilaisuuden jälkeen koski (jälleen kerran!) äänentoistoa. Arvaa, ottaako päähän, kun tein mielestäni kaiken mahdollisen etukäteen, jotta meillä olisi ollut hyvä äänentoisto. Muuten kaikki toimikin moitteettomasti - Tuomiokirkon tunnetusti hankalasta puheakustiikasta huolimatta - mutta keskiristissä ollut yleisömikrofoni petti. Tai mikrofoni kyllä toimi ihan hyvin, mutta osa ihmisistä käytti liian vähän ääntä tai puhui ohi. Sen seurauksena keskustelua eturivissä seurannut kutsuvierasjoukko ei saanut kansalaisten puheenvuoroista juurikaan selvää. Itse juttelin Pertti Salolaisen ja Jutta Urpilaisen kanssa jälkikäteen ja molemmat olivat kuulleet huonosti. Ehkä osa yleisöstä myös kuuli huonosti. Harmi. Keskustelin asiasta melko kiivaasti äänentoistovastaavan kanssa, mutta vähän siitä jäi käteen. Ihmisille pitää vain selkeämmin sanoa, että puhuvat kovaa. Kirkkotilaan ei ilmeisesti ole kovin helposti mahdollista asentaa lisää kaiuttimia. Se on tietysti täydellistä typeryyttä, koska mitä virkaa kirkolla on, jos siellä ei saa puheesta selvää. Onhan se tietysti kaunis museo... 

No, muilta osin tilaisuus kyllä vastasi odotuksiin. Yksimielisyys kehitysavun merkityksestä oli liikuttavaa, vaikka joitakin kovistelevia puheenvuorojakin kuultiin. Juuri Afrikasta palannut Halonen nosti odotetusti esille naisten ja tyttöjen merkityksen. Samasta aiheesta puhui hyvin konkreettisesti myös muiden muassa Birgitta Rantakari Helsingin Diakonissalaitokselta. Vain muutama yleisöstä erehtyi julistamaan, mutta Ruokanen katkaisi fiksusti tällaiset yritykset. Suurin osa kansalaispuheenvuoroista oli erittäin asiantuntevia ja niiden kautta nousi esiin tärkeitä teemoja, mm. kulttuurin merkitys. 

Kulttuuriannista tilaisuudessa vastasivat Cantores Minores vokaaliyhtye Jonas Rannilan johdolla ja Harri Viitasen urkusäestyksellä sekä Tiina Vahevaaran sopraano. Hienoa musiikkia, kerta kaikkiaan.

Mulla oli tilaisuuden avaus- ja tervetulopuheenvuoro, jonka julkaisen tässä.

Tervetuloa Helsingin tuomiokirkkoon, olkaa kuin kotikirkossanne.

Käytän tilaisuuden hyväkseni ja yritän vastata kysymykseen, miksi kansalaiskeskustelu kehitysavusta järjestään juuri täällä, siis kirkossa? 

Ensinnäkin siksi, että Antti Pentikäinen Kirkon ulkomaanavusta otti yhteyttä ja kysyi, kävisikö se päinsä. Ja me vastasimme myöntävästi. Sitä paitsi kehitysapu on loistava aihe. Siinähän on kyse tasauksesta. Ne, joilla on runsaasti, antavat niille, joilta jotakin puuttuu. Itse asiassa ensimmäiset kehitysapukeräykset suoritettiin Paavalin lähetysmatkoilla Jerusalemin äitiseurakunnan köyhien tukemiseksi. Ja näissä keräyksissä antamisen motivaationa oli yhteys ja sen synnyttämä rakkaus.

Ehkä siinä on pieni painotusero verrattuna valtioiden rahoittamaan kehitysapuun, jonka perusteena esitetään usein oikeudenmukaisuus. Ei ole oikein, että kun me elämme yltäkylläisyydessä, osa ihmiskunnasta kärsii nälästä ja taudeista. Poliittisen keskustelun tarkoituksena on neuvotella siitä, mikä osuus meidän hyvinvoinnistamme on oikeudenmukaista antaa jaettavaksi. Onko se esimerkiksi 0,7% bkt:sta? Mutta miten hyvin tasaus ja oikeudenmukaisuus todella toteutuu poliittisena kompromissina?

Varmasti tarvitaan edelleen myös niitä, joiden motivaationa on rakkaus. Rakkaus tekee enemmän kuin on oikeus ja kohtuus. Sitä varten maailman joka kolkkaan on levinnyt Jeesuksen seuraajien yhteisö, kristillinen seurakunta. Se on myös kaikkialla missä on köyhyyttä, nälkää ja sotaa. Silloinkin, kun avustusjärjestöt joutuvat lähtemään, paikallinen seurakunta jää.  Me Helsingin tuomiokirkkoseurakunnassa haluamme olla osa tätä maailmanlaajaa yhteyttä, rauhan ja oikeudenmukaisuuden toteutumiseksi. Siksi tämä keskustelu järjestetään Helsingin tuomiokirkossa.

Keskustelua on luvannut johtaa ja puheenvuoroja jakaa Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen. Ole hyvä!

Työkulttuurista ja lauletusta rukouksesta

Vuotuinen Helsingin tuomiokirkkoseurkaunnan pappien ja kanttorien seminaari on puolivälissä; aamulla aloitettiin ja huomenna iltapäivällä lopetataan. Tulin kuitenkin yöksi kotiin, kun illalla oli juonnettavana Kryptan kohtaamispaikka ja Cantores Minoresin evensong-iltahartaus. Täysinäinen työpäivä siis, sekä asiallisesti että ajallisesti.

Keskustelu kollegoiden kanssa sujui hyvässä huumorissa ja ehkä jossain asiassa mentiin jopa eteenpäin. Ainakin jumalanpalveluskyselyn tulosten alustava tarkastelu aiheutti sen, että me papit päätimme tehdä jotain saarnoille. Itsekriittisyyteen oli halua ja kykyä. Nähtäväksi jää, muuttuuko oikeasti mikään. Jotta muuttuisi, tarvittaisiin pahuksen paljon rohkeutta, joka yhdistyy vahvaan hengelliseen näkyyn. Parhaassa tapauksessa myös vahvistettiin tunnetta yhteisestä työstä. Rehellisesti on sanottava, että meillä on kyllä älyttömän hyvä työilmapiiri, vaikka totta kai siellä täällä on myös pieniä hankauksia. Uskoisin, että on kuitenkin myös aika paljon sietokykyä toistemme erikoisuuksille.

Kotiin tullessa vaihdettiin tietysti Tiinan kanssa kuulumiset ja sain taas jotain tunnelmapaloja bisnesmaailman työkulttuurista. Ero on tietysti huimaava. Bisneksessä työntekijöitä on piiskattava tapaamaan asiakkaita, että firma pysyisi pystyssä ja olisi rahaa, jolla maksaa palkkaa. Se tuntuu ehkä raa'alta, mutta on suoraviivaista ja reilua. Tälle täysin vastakkaisesti ja Tampereen seurakuntien lomautusuutisesta huolimatta en ole tietoinen, että meillä seurakunnassa olisi mitään tulospaineita. Asiakastapaamisien määrää ei lasketa, eikä niitä pisteytetä. Asiantuntija- ja virkamiesorganisaation tyylin mukaisesti jokainen on oman työnsä herra. Tulosta saattaa syntyä tai olla syntymättä. Kukaan ei tiedä, koska sitä ei mitenkään arvioida. Olemme kyllä keskustelleet papin työn mittareista, mutta lähinnä olleet yhtä mieltä vain siitä, että mittareita ei tällä hetkellä ole olemassa. Eikä se missään tapauksessa johdu siitä, etteikö työtä voisi mitata, vaan siitä, että sitä ei haluta mitata.

Päivä päättyi siis Kryptan keskustelutilaisuuteen ja laulettuun iltahartauteen Cantores Minoresin kanssa. Antti Mustakallio piti mainion alustuksen aiheesta "Saako Paavalista salonkikelpoisen" (otsikko minun laatimani). Myös seurannut keskustelu oli mainio. Ehkä Paavalista ei tarvitsekaan tehdä salonkikelpoista. Hän oli aikansa lapsi ja juuri sellaisena Kristuksen vahva todistaja, jonka ohjeet ja ajatukset on edelleen ajankohtaisia. 

Cantiksen kanssa laulettu Evensong - erityisesti psalmilaulu - nosti jostain pintaan hyvin herkän tunnelman. On ollut iso ilo havaita, miten nyt pari vuotta melko harvaan tahtiin toteutettu laulettu iltahartaus on alkanut saada syvyyttä ja merkitystä. Kuoro soi upeasti ja Santeri Siimeksen urkusäestys antoi lisäsävyjä. Tätä me jatketaan, tosin seuraavaksi vasta ensi syksynä... 

Politiikka ja uskonto

Silloin tällöin tekee mieli puuttua politiikkaan. Jostain syystä yleensä jätän puuttumatta. Tai ehkä joskus blogiin valuu politisoitunut sivulause tai aavistus. Olin ehdolla kaupunginvaltuustoon vuonna 1996 ja pääsin jopa varavaltuutetuksi, kunnes Irlantiin muutto kesällä 1997 katkaisi nousukiitoisen uran ;-) Mietin tätä siis siksi, että toisaalta tunnen suurta kiinnostusta yhteiskunnallisia kysymyksiä kohtaan ja samalla puolittain tietoisesti vältän niitä kommentoimasta.

Tunnistan suurimmaksi syyksi sen, että yhteiskunnallinen näkökulma aina tuntuu jäävän alemmalle tasolle ja merkityksettömämmäksi kuin hengellinen näkökulma. Politiikan sotkeminen Jumala-puheeseen tuntuu siis vievän jälkimmäiseltä uskottavuutta. En ajattele politiikasta kielteisesti, siitä ei ole kyse. Ehkä kuitenkin siitä on kyse, että mun on vaikea uskoa politiikkaan vastauksena. En osaa innostua radikaaleista poliittisista virtauksista, tulivatpa ne oikealta tai vasemmalta. Niihin tuntuu sisältyvän lähtökohtainen harha, että ihmisen hyvä ratkaistaan jakamalla valtaa.

Mutta kyllä politiikalla on merkitystä. Erityisesti sillä on merkitystä, että ihmisten kesken vallitsee rauha, vapaus ja oikeudenmukaisuus. Siellä, missä perusoikeudet puuttuvat, tarvitaan radikaalejakin toimenpiteitä. Siellä, missä yksilön vapaus on tunnustettu, tarvitaan jatkuvaa, avointa keskustelua eri vapauksien suhteesta toisiinsa. Keskustelevan demokratian tarkoituksena on siis ylläpitää sellaisia pelisääntöjä, jotka parhaalla mahdollisella tavalla palvelevat luovuttamattomia arvoja. Viime kädessä politiikassa on siis kyse luovuttamattomien arvojen tunnistamisesta ja niistä vallitsevien eri käsitysten sovittamisesta yhteen.

Olen lukenut innoissani - ja hitaasti - Barack Obaman kirjaa The Audacity of Hope. Paitsi, että se luo mielenkiintoisia välähdyksiä yhden illinoislaisen senaattorin elämään, se myös kuvaa Yhdysvaltain senaatin ja perustuslaillisen demokratian toimintaperiaatteita. 

Sisällissodan aikainen presidentti Abraham Lincoln edustaa Obamalle parasta poliittista perinnettä. Hän tunnistaa Lincolnissa johtajan, joka näki keskustelevan demokratian periaatteen, mutta myös sen väistämättömät rajat. On myös arvoja, joista ei keskustella, vaan joiden puolesta ollaan valmiita taistelemaan. "I like to believe that for Lincoln, it was never a matter of abandoning conviction for the sake of expediency. Rather, it was a matter of maintaining within himself the balance between two contradictory ideas - that we must talk and reach for common understandings, precisely because all of us are imperfect and can never act with the certainty that God is on our side; and yet at times we must act nonetheless, as if we are certain, protected from error only by providence."

Tuntuu siltä, että Obama näissä kahdessa virkkeessä lausuu julki jotain sellaista, joka menee syvälle ja tuntuu omalta. On siis yhtäältä täydellä vakaumuksella hyväksyttävä demokraattiseen perinteeseen kuuluva keskustelu ja jatkuva vastakkaisten ideoiden yhteentörmääminen (tässä meillä suomalaisilla olis mun mielestä vielä opittavaa), toisaalta pitää uskaltaa nousta taisteluun sen puolesta, mikä on oikein, ikäänkuin varmuus olisi mahdollista ja kaitselmus suojaisi meidät erheeltä.

Keskustelu eläkeiän korottamisesta on tästä näkökulmasta katsottuna erikoista. Käsittääkseni eläkerahastojen tuotto-odotukset, eläkeläisten määrä, elinajanodote, työelämässä olevien määrä jne. ovat matemaattisen laskennan komponentteja. Näistä osittain epävarmoista luvuista pitäisi päätyä sellaiseen malliin, joka takaa pitkällä tähtäimellä riittävän eläkkeen kaikille. Kaikki osapuolet näyttävät olevan yhtä mieltä siitä, että olisi hyvä, jos ihmiset voisivat viihtyä työssä nykyistä pidempään: opiskeluista johtaisi suorempi tie työelämään ja terveys riittäisi yli kuusikymppiseksi.

Ay-liikkeen masinoima, median karnevalisoima ja opposition ryöstöviljelemä pääministeri Vanhasen vastustus nostaa esiin nimbyt (eli ihmiset, jotka kyllä kannattavat kaikkea hyvää, kunhan sitä ei rakenneta omalle takapihalle, "not in my back yard"). Eläkekertymää voidaan kyllä pyrkiä kasvattamaan, kunhan se ei koske minuun. Tämä ei oikein vakuuta. Kyllä kai sairaan ihmisen pitää tulevaisuudessakin päästä sairaseläkkeelle. Mutta toisaalta tuntuu pahalta työntää eläkkeelle 68-vuotias, jolla riittää virtaa ja kokemusta nuoremmille jaettavaksi. 

Microtrends (Mark J. Penn, Penguin Books 2007) nostaakin työssä olevat eläkeläiset (Working Retired) yhdeksi huomionarvoiseksi kohderyhmäksi. Ihmisellä on oikeastaan hyvä olla töissä, jos tietää, mitä tekee. Pahalta sen sijaan kuullostaa, kun kolmekymppinen kertoo haaveilevansa eläkkeelle jäämisestä. En usko, että eläkeiän alhaisuus puree tähän perusongelmaan, vaan kannattaisi ehkä vaihtaa alaa tai hankkia muuten itselleen elämä. Voi olla, että Vanhasen ehdotuksen vastustus nouseekin siitä, että ihmisillä on töissä paha olla. Työ ei tyydytä. Sitä tehdään pakosta, eikä siitä saada tyydytystä. Huono juttu. Ehkä sille pitäis tehdä jotain.

Miten voi oppia, jos ei taho?

Olen joskus ennenkin pakinoinut autoilusta, mutta nyt on pakko jakaa taas pari ajatusta. Oltiin nimittäin toiseksi vanhimman tyttären kanssa inssiajossa. Esikoistytön kanssa ajokoe ei mennyt ekalla läpi, joten olin hieman varautunut samaan tilanteeseen. Ja niinhän siinä kävi, että pieni hermoilu näkyi parissa käänteessä, vaikka ajo muuten meni erittäin sujuvasti. Ja ihan varmasti seuraavalla kerralla se menee jo läpi.

"Sano, miten ajat, niin minä kerron, millainen ihminen olet", sanotaan. Ja mehän tiedämme, että se pitää paikkansa. Ajotyyli paljastaa ihmisestä yllättävän paljon, ehkä enemmän kuin moni haluaisi tai toivoisi. Tosin sanonta pitää paikkansa myös siinä hyvässä mielessä, että autoilua voi  opiskella. Aggressiivisesti ajava, muista piittaamaton ja keskisormeansa heristelevä kauhukuski voi oppia ajamaan rauhallisemmin, huomioimaan toisia ja hallitsemaan tunteitaan.  Ja toisaalta epävarma ja hämmentynyt hölmöilijä voi oppia varmuutta ja selkeyttä kaistanvaihdoissaan.

Tai ainakin periaatteessa voi. Ihminenhän oppii yleensä vain sitä, mitä hän haluaa oppia. Se, joka väittää, että hänellä on huono nimimuisti, muistaa silti kaikki ne nimet, jotka ovat hänelle tärkeitä. Ihminen oppii muistamaan kaikki ne nimet, jotka hän tosissaan ja aidosti haluaa oppia. Jos ei ole oikeasti kiinnostunut ihmisten nimistä, niitä myöskään opi. Jos ei halua oppia rauhallisempaa ajotyyliä ja suojatien ylittäjien huomioimista, niin ei sitä myöskään opi. Taannoin telkkarissa oli liikenneturvan mainos, jossa miehet päivittelivät toisilleen miten vaikeaa on pitää turvaväli ja miten vaikeaa on ajaa sallittua nopeutta.

Oppimiseen tarvitaan siis jotain muuta kuin älykkyyttä ja tietoa. Tarvitaan tahto. Tarkemmin sanottuna tarvitaan oikeanlainen tahto. Miten sellaisen saa, jos ei taho? Pyytämällä. Pitää pyytää oikeasta osoitteesta. Pitää rukoilla: "Rakas Jumala. Tee minusta parempi kuski." Se on aika hyvä rukous.

Paastopapin olemattomuus

Lupasin Kiurun Hannulle, että puffaan hänen paastoblogiaan. Tutustu! 

Tunnustan heti teille kaikille, että en itse ole tehnyt mitään paastolupausta enkä noudata mitään paastoruokavaliota. En sanoa sitä vähätelläkseni niitä, jotka paastoavat, vaan siksi, että se on totta. Huomaan kirjoittaneeni luterilaisesta paastokäsityksestä jonkin ajatuksen kaksi vuotta sitten, joten en ala niitä toistamaan. Paastonajan matka toteutuu silti aika voimallisesti päivittäisissä rukoushetkissä ja niiden Raamatun tekstien kautta, joita paastonaikana luetaan. On tehtävä tiliä omasta kutsumuksesta ja omista valinnoista. On etsittävä uudestaan sitä, mikä on olennaista.

Ja tästä tulenkin viimeiseen kirjalöytööni. Hengellinen aikakauslehti Vaeltajan 0-numero teemalla "Ei mitään" on hyvällä mallilla ja tulossa pääsiäiseksi. Satuin kuitenkin viime torstaina törmäämään Studium Catholicumin kirjastossa teokseen, josta oli pakko heti kirjoittaa pieni esittely, koska se liittyy niin olennaisesti "ei mihinkään". En julkaise kirjaesittelyäni nyt tässä, vaan saat lukea sen sitten Vaeltajasta. Mutta kyseinen teos on Bernhard Welten Olemattomuuden valo. Uuden uskonnollisuuden kokemuksen mahdollisuudesta (Loki-Kirjat, Helsinki, 2008). Takakannessa sanotaan mm. näin: "Mikä on uskonnollinen kokemus? Mikä sija sillä on nykyihmisen elämässä? Saksalainen uskonnonfilosofi Berhard Welte (1906-1983) lähestyy näiden kysymysten kautta ihmisen kaipuuta elämän tarkoitukseen." Welte oli Martin Haideggerin oppilas ja jälkipuheen teokseen kirjoittanut Mikko Yrjönsuuri kuvaa Heideggerin merkitystä Welten ajattelulle. Lopuksi hän kirjoittaa: "Welte ei kirjoittanut politiikkaa, vaikka Olemattomuuden valo onkin 1970-luvulta. Hänen teoksensa on selkeästi uskonnollinen, ja siinä avaimet toivoon löytyvät kristinuskon pitkästä historiasta. Ennen kaikkea Welten oivallus on kuitenkin siinä, että koko elämän merkityksellisyyden ajatus on perusluonteeltaan kristillinen. Olemme kristittyjä jo siinä, kun kaipaamme elämällemme merkitystä."

Jos uskonnonfilosofinen ajattelu kiinnostaa, suosittelen tätä lämpimästi. Moni alan teos on jäänyt itseltäni lukematta liiallisen hienostelun takia. Tämä tempaa mukaansa ajankohtaisuutensa vuoksi, vaikka se on kirjoitettu jo vuonna 1979. Welteä ei ole aiemmin julkaistu suomeksi.

Maailman suurin salaisuus

Saarna 1.3.2009 klo 10 Helsingin tuomiokirkossa

”Jeesus, kiusausten voittaja”, 1. paastonajan sunnuntai

Teksteinä 1. Moos. 3:1-7 ; Hepr. 2:9,17-18 ja Mark 1:12-13

 

Evankeliumitekstissä on vain kaksikymmentä sanaa, mutta ne sisältävät paljon. Henki, Saatana, villieläimet, enkelit. Kun eilen julkaisin Facebookissa tilaviestin, että mietin valintaa näiden neljän välillä, villieläimet saivat ystäviltä eniten kannatusta. Viittaan villieläimiin aivan lopussa, mutta lähden liikkeelle toisesta suunnasta.

Luin kirjaa The Secret – Salaisuus. Salaisuus on saatavilla myös elokuvana tai nettisivustona. Se lupaa nimensä mukaisesti paljastaa sinulle kaikkein merkittävimmän elämän salaisuuden. Salaisuuden, jonka kaikki maailman uskonnot ovat välittäneet opetustensa kautta. Suuret runoilijat, muusikot, taiteilijat ja suuret ajattelijat kuten Beethoven, Leonardo da Vinci, Sokrates, Platon, Isaac Newton, Goethe ovat kuulemma välittäneet tätä salaisuutta eteenpäin. Vaikka salaisuus on ollut kirjoitettuna kiveen jo 3000 eKr. ja kaikkein saatavilla aina, silti sen tuntemusta on aina kadehdittu. Ja kuten kaikkiin salaisuuden paljastuksiin, niin tähänkin kuuluu väite, että kirkko on halunnut vaientaa ja piilottaa sen. Syksyllä 2004 kuitenkin amerikkalainen kirjailija Rhonda Byrne löysi salaisuuden uudelleen ja haluaa nyt jakaa ilosanoman kaikille ihmisille. Jos ostat kirjan ja dvd-elokuvan saat olla osa uutta aikakautta, joka lupaa ilon ja onnen kaikille. Voit olla mitä tahansa haluat ja saat kaiken, mitä haluat.

Mikä tämä salaisuus siis on? Vetovoiman laki. Kirjassa sanotaan: ”Suurimmat koskaan eläneet opettajat kertoivat meille, että vetovoiman laki on maailmankaikkeuden voimakkain laki.” Vetovoiman lailla tarkoitetaan sitä, että ajatukset vetävät puoleensa tapahtumia. Saat sitä, mitä ajattelet. ”Olet maailmankaikkeuden suurin magneetti”, kirja julistaa. Samankaltainen vetää puoleensa samankaltaista. Oletko koskaan ajatellut jotain onnetonta asiaa ja mitä enemmän sitä ajattelit, sitä onnettomammalta se alkoi tuntua? Mutta jos voit ajatella mielessäsi sitä, mitä tahdot, ja tehdä siitä hallitsevan ajatuksen, voit myös saada sen toteutumaan. Ajatuksista tulee totta, niistä tulee asioita ja tapahtumia.

Vetovoiman laki toimii niin, että se jättää huomioimatta kaikki plus- ja miinusmerkit. Vedät puoleesi sitä, mitä ajattelet, riippumatta siitä, ajatteletko siitä hyvää vai pahaa. Olen itsekin joskus käyttänyt esimerkkiä suklaan syömisestä. Jos olet päättänyt paastota suklaan syömisestä ja muistutat itseäsi päivittäin siitä, että et saa syödä suklaata, mitä silloin ajattelet? Suklaata. Ja tällä tavalla varmistat lankeemuksesi. Siksi en kehota ketään tekemään paastonajasta itselleen itsepetoksen aikaa. On parempi reilusti syödä kaikkea kuin jättää syömättä ja himoita ajatuksissaan. Tätähän Jeesus tarkoitti vuorisaarnassa, kun hän sanoi, että jo himoitseva katse on aviorikos.

Vetovoiman laissa on siis jotain hyvin totta. Ei ole mikään ihme, että Rhonda Byrne siteeraa Salaisuus-kirjassaan Jeesuksen sanoja: ”Mitä tahansa te uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte.” Se tuntuu hyvältä ja sen toivoisi olevan totta. Ja juuri siksi kyseessä on kiusaus. Sama kiusaus, jonka käärme kuiskaa paratiisissa, kun se vääristelee Jumalan sanoja: ”Ette te kuole. Jumala tietää, että niin pian kuin te syötte tästä puusta, teidän silmänne avautuvat ja teistä tulee Jumalan kaltaisia.” Täsmälleen sama kiusaus, jonka Saatana esittää Jeesukselle autiomaassa, kun se siteeraa Psalmia: ”Jos kerran olet Jumalan poika, niin heittäydy alas. Onhan kirjoitettu: ’Hän antaa enkeleilleen käskyn. He kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen’.” Vetovoiman laki ei ole suuri, kaiken selittävä totuus, vaan suuri valhe ja petos. Ja se sitä vain yhdestä syystä: siksi että se on poistanut yhtälöstä Jumalan.

(Saarnajatkoilla Tepa esitti hyvän, täsmentävän kysymyksen: Millä tavalla sitten Jumala näkyisi yhtälössä ”saat kaiken, mitä tahdot”? Mun käsittääkseni on kyse, siitä, mitä ihminen tahtoo. Jos tahtoo valtaa ja rahaa, siihen ei Jumalan tahto enää mahdu mukaan. Jeesuksen seuraajan rukous on: ”Ei niin kuin minä tahdon, vaan tapahtukoon Sinun tahtosi”.)

Palaamme Markuksen evankeliumiin. ”Henki ajoi Jeesuksen autiomaahan.” Henki on se, joka toimii ja laittaa tapahtumat liikkeelle. Henki liittää autiomaan tapahtumat edellä kerrottuun Jeesuksen kasteeseen. ”Vedestä noustessaan Jeesus näki, kuinka taivaat aukenivat ja Henki laskeutui häneen kyyhkysen tavoin.” Pyhän Hengen laskeutuminen voitelee Jeesuksen tehtävään. Voideltu, mashiah, messias, on Jumalan valitsema kuningas ja ylimmäinen pappi.

Jeesus saa siis kasteessa voiman ja vallan messiaaniseen tehtäväänsä. Ja heti Henki ajaa hänet autiomaahan, missä on hän Saatanan kiusattavana 40 päivää. Ennen kuin Jeesus tarttuu varsinaiseen tehtäväänsä, hänen kutsumuksensa koetellaan. Hän joutuu ”kamppailuun niitä vääristymiä vastaan, jotka näyttäytyvät tehtävän todellisena täyttämisenä”, kirjoittaa paavi Benediktus XVI merkittävässä Jeesus-kirjassaan.

Juuri tässä Jeesus osoittautuu uskolliseksi ylimmäiseksi papiksi, joka on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset voidakseen auttaa meitä, joita koetellaan. On ymmärrettävä, ett hengellinen elämä ei varsinaisesti ja ensisijaisesti tapahdu kirkossa sunnuntaiaamuna klo 10. Se tapahtuu tuolla ulkona arkipäivisin, -iltaisin ja öisin. Työpaikoilla käydään kamppailua oman tehtävän vääristymistä vastaan. Naapurustossa käydään kamppailua sisäisiä pelkoja vastaan. Omassa kodissa käydään kamppailua rahasta ja päämäärästä. Jumalanpalvelus on vain huoltoasema, tankkauspiste, latauspaikka. Tämä komea Tuomiokirkko on huoltoasema! Jos kirkko ei ole huoltoasema, siitä tulee pelkkä kulttuurinähtävyys ja museo. Seurakunnan yhteinen rukous on muotomeno sellaiselle, joka ei arkena joudu kamppailemaan kutsumuksensa kanssa. Mutta messusta tulee maailman tärkein paikka, jos tartut siihen papilliseen tehtävään, jonka Jeesus jätti oppilailleen: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni”. Tätä tehtävää varten Jeesus antaa seuraajilleen Pyhän Hengen voiman ja jumalallisen vallan antaa syntejä anteeksi. Ja hän sanoo: Menkää ja tehkää. Jokainen Jeesuksen seuraaja, jokainen kristityksi tunnustautuva, jokainen, joka menee ja tekee, voi varautua seuraamaan mestarinsa jälkiä myös autiomaahan ja kiusauksiin.

Kiusauksen olemukseen kuuluu, että se näyttää hyvältä ja kauniilta. Kiusaus on osoittavinaan paremman tavan toteuttaa omaa tehtävää. Sitä paitsi kiusaus vaatii konkretiaa, tosiasioita. Tuloksien pitää näkyä. Kiusaus on kiinnostunut vallasta ja rahasta. Onhan Jeesus sanonut: ”Mitä tahansa te uskossa rukoillen pyydätte, sen te saatte”. Miksi et siis pyytäisi rahaa ja valtaa? Saatana sanoo: "Sinä voit olla mitä tahansa ja saada mitä tahansa. Vain yksi pieni juttu: luovu Jumalalla haihattelusta."

Lupasin sanoa lopuksi jotain villieläimistä. Markuksen mukaan Jeesus eli villieläinten joukossa. Villieläimet ovat ihmisille todellinen uhka luomakunnan kapinan ja kuoleman mahdin vuoksi. Mutta kun Henki ajaa Jeesuksen autiomaahan, niistä tulee ystäviä niin kuin kerran paratiisissa. Autiomaasta, puutarhan vastakohdasta, tulee sovinnon ja parantumisen paikka. Profeetta Jesaja näki uuden rauhanajan merkkinä sen, että ”silloin susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen”. (Jes. 11:6)

Maailman suurin salaisuus ei suinkaan ole se, että voit saada mitä tahansa ajattelet. 

Maailman suurin salaisuus on se, että Jeesus on Herra. Hän on Rauhan ruhtinas, Pelastaja. Se, joka häneen uskoo, saa iankaikkisen elämän.