Eräs viime tammikuussa kirjoittamani blogiteksti pani miettimään omaa arvostelukykyä. En edes viitsi mainita, mistä aiheesta oli kyse, mutta se ei liittynyt kirkon asioihin. Onneksi ystävä sattui törmäämään siihen ja sain mahdollisuuden korjailla tekstiä. Vastaavanlaista oman tekstin myöhäisempää korjailua olen harrastanut kerran aikaisemmin. Toisin sanoen jos selaat mun aikaisempia tekstejä, on pieni mahdollisuus, että sieltä ei enää löydy alkuperäistä viestiä, vaan itsesensuuri on iskenyt. Suurin osa teksteistä on kuitenkin hetken innostuksessa tuotettua, joten varmasti sieltä löytyisi muutakin korjailtavaa.
Bloggaaminen perustuu siihen hyvän käytöksen perussääntöön, että pitää osata ilmaista itseään aidosti, mutta ei liian aidosti. Kieli ei ole vain itseilmaisun väline, se on myös suhteiden rakentamisen väline. Jos sanoo kaiken, mitä ajattelee, voi kyllä ilmaista itseään aidosti ja tuntea olevansa tärkeä, mutta samalla karkottaa luotaan toiset. Jos asettaa toisen etusijalle, oppii valitsemaan sanansa.
Sosiologi Kaisa Ketokivi piti eilen Nuori aikuinen kirkossa -seminaarissa erinomaisen esityksen aikuistumisen tendensseistä. Eräs keskeinen piirre näytti olevan ajatus, että nuoren pitää tulla jollain tavalla valmiiksi omaksi itsekseen ennen kuin uskalletaan tehdä aikuistumiseen liittyviä vakiintuneita ja vastuullisia ratkaisuja. "Pidentynyt nuoruus on eräänlainen 'aikalisä', jonka nuori ikäluokka on ottanut keinokseen tuottaa vakiintunutta, individualistiset odotukset täyttävää aikuisuutta." Tähän liittyy ihanteet omien tunteiden kuuntelusta ja rehellisestä kommunikaatiosta - "usein väistämättä sosiaalisten sidosten, yhteisöllisen moraalin ja velvollisuuksien kustannuksella", Kaisa Ketokivi sanoo. Pidetään siis tärkeämpänä ilmaista itseään rehellisesti kuin kuulua ryhmään ja ylläpitää suhteita. Jos yhteisö näyttää edellyttävän sitoumuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilöllisen ilmaisun ja tunteiden kuuntelemisen kanssa, niihin etsitään välimatkaa.
Tunnistan tästä kuvauksesta paljon oman väliinputoajasukupolveni tuntoja myös. Yksilöksi tulemisen paine on suuri. Jokainen yhteisöllisyyden vaatimus asettaa Minän kyseenalaiseksi.
Yhtä kaikki, ei ole vaikea nähdä, miten valmis työmaa, suorastaan vaaleneva elovainio, tässä on kristillisellä seurakunnalla. Meidän pitää uudelleen oppia näkemään toinen ensimmäisenä. Jatkuva itsereflektio ja omien, individualististen elämänratkaisujen puntarointi tuottaa mielenterveyden ongelmia ja huonoa oloa. Asettuminen toisen palvelukseen riistää minulta kyllä oikeuden olla itsekseni, mutta samalla tekee minusta osan suurempaa kokonaisuutta.
Jouduin lähtemään seminaarista kesken pois, mutta ehdin kuitenkin kuulla mainostoimiston kootut selitykset Usko, toivo, rakkaus -kampanjan kululle. En vakuuttunut. Itse asiassa esityksestä paistoi läpi suuri hämmennys siitä, mistä kirkossa oikein on kysymys. Kohderyhmäksi kampanjalle oli määritelty 18-39 vuotiaat helsinkiläiset, jotka eivät ole aktiivisia kirkossakävijöitä ja jotka eivät miellä itseään "uskovaisiksi". Ikäryhmään kuuluvia helsinkiläisiä on noin 194.000. Sitä ei kuitenkaan sanottu, kuinka suuri osa tästä joukosta on aktiivisia seurakuntalaisia tai mieltää itsensä "uskovaisiksi" - hehän eivät siis lähtökohtaisesti kuuluneet kohderyhmään. Itse arvioisin, että heitä on noin 5-10% ikäluokasta eli karkeasti sanoen kymmenen-kaksikymmentätuhatta. Kirkkoon kuulumattomien osuutta jäljelle jäävästä 180.000 hengen populaatiosta mainostoimiston ihminen ei tiennyt. Ilmeisesti seurakuntayhtymän toimeksiantajat eivät olleet pitäneet sitä merkittävänä. Jos ikäluokasta noin 70% kuuluu kirkkoon, se tarkoittaa kuitenkin sitä, että ehkä 55.000 heistä ei kuulu kirkkoon. Kun kysyin asiasta, tämä noin 55.000 kirkkoon kuulumattoman ja noin 110.000 kirkkoon etäisesti suhtautuvan muodostava ryhmä miellettiin yhdeksi kokonaisuudeksi - jonka vastakohtana siis toimii kirkon aktiivit ja "uskovaiset". Minkälaisesta teologisesta perusratkaisusta tässä on kyse?? Näinhän ajatellaan helluntailaisissa ja herätysliikkeissä. Eikö yleiskirkollisuus pikemminkin edellyttäisi sitä, että kirkkoon kuuluvat niputetaan yhteen riippumatta siitä, mitä he ajattelevat? No, olkoon. Jäin hämmästelemään.
Mainoskampanjan tavoitteeksi oli asetettu herättää keskustelua. Se oli fiksusti asetettu tavoite, koska sillä tavalla mikä tahansa keskustelu - myös kampanjan tyrmäävä negatiivinen palaute - voidaan laskea onnistumiseksi. Ja saihan kampanja aikaan pari irvailevaa kolumnia ja muutaman toimituksellisen jutun. Tulokseksi oli saatu, että 40% oli kokenut kampanjan positiivisesti, 31% negatiivisesti ja 25% neutraalisti. Kun lähtökohtana oli se, että "kirkko ja papit" (toimeksianto oli jostain syystä hyvin pappiskeskeinen - miksi?) koetaan tässä ikäryhmässä hankalina, lopputulema oli siis se, että myös mainostoimisto koetaan tässä ikäryhmässä vähintään yhtä hankalana. Jos saisin kastetilaisuuksista palautteen, että 31% niistä koetaan negatiivisesti, ajattelisin epäonnistuneeni pahasti. Mutta mainostoimisto ja sen toimeksiantajat Helsingin seurakuntayhtymässä todennäköisesti saavat jatkaa tyytyväisinä.
Käytäväkahvilla tuli puhetta kampanjan itsekriittisyydestä. Haluttiin siis viestittää sitä, että kirkko on itsekriittinen. Mutta ihmiset eivät ole ihan niin tyhmiä, kuin voisi luulla :-) Kampanja näyttäytyikin palautteessa silmänkääntötempulta, jossa seurakuntayhtymän mukavat heput ovat itsekriittisiä muiden kirkon ihmisten puolesta. Se ei ole oikeaa itsekriittisyyttä. Sellaiselle olisi nyt seurakuntayhtymässä tarvetta.
Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että kampanjalla on virallisen tavoitteen lisäksi piilotavoite, "shadow mission" (John Ortbergin puhe Global Leadership Summitissa). Varjotavoite on sellainen, joka ruokkii piilotettuja valtapyrkimyksiä. Seurakuntayhtymän kampanjan varjotavoitteena näyttää olevan erilaisista syistä vanhoillisina ja jämähtäneinä pidettyjen kollegoiden kyykyttäminen. Jos se tapahtuisi avoimesti ja siellä, missä päätöksiä tehdään, asiaa voisi jopa tukea. Mutta tällaisena se näyttää vähän rumalta.
Pidän itsekin seurakuntien ja seurakuntayhtymän toimintaa vanhoillisena ja jämähtäneenä. Ehkä olen siitä jonkin sanan tässä blogissakin kirjoittanut. Rakenteellisia ja toimintakulttuuriin liittyviä uudistuksia tarvitaan kipeästi ja radikaalisti. Mainostoimiston vaivautunut suhde Jeesus-kulttuuriin saa minut miettimään, millä tavalla Jeesus tuodaan takaisin keskelle kirkkoa. Siinä meillä pitäisi olla iso, yhteinen tavoite.
Toivottavasti nämä sanat kriittisyydestä huolimatta sisältävät myös riittävästi itsekriittisyyttä ja yhteyden etsimistä. Siitähän tämä koko juttu alkoi.
