Juuri kun sain edellisen postini kirjoitettua ja jaettua viime lauantain kokemukseni Bandidosin päämajalta, Ajankohtainen kakkonen esittää Bandidos-presidentin haastattelun! Kaiken lisäksi haastattelu alkaa siitä, että avataan kerhon raskas metalliovi.
Sisältä kerhotalo näytti juuri siltä, kuin kuvittelinkin: siisti, hyvistä materiaaleista rakennettu, viihtyisä, tyylin mukainen. Ei ihme, ettei meidän kolhiintuneet arkistokaapit kelvanneet! Haastattelusta käy ilmi, että kerho ei hyväksy poliisin leimaa rikollisjengistä, vaikka kerhoon ilmiselvästi kuuluukin useita rikollisia. Näkökulma on se, että jokainen vastaa tekemisistään yksilönä. Poliisi taas väittää, että ihan yksin niitä ei tehdä, vaan kerho toimii eräänlaisena sateenvarjona näille touhuille.
En tiedä, mikä on lopullinen totuus, mutta on helppo päätellä, että rosvojen kokoontuessa ei välttämättä jutella pelkästään kromin kiillotuksesta. Se, mihin eniten kiinnitin huomiota kerhon presidentin puheissa, oli vakaumus, että kaveria ei jätetä, vaikka linnatuomio tuleekin. Toimittaja Pasi Toivonen kysyi asiasta poliisin näkökulmaa ja totesi samalla, että yhteiskunnassa yleensä toimitaan vähän toisin. Erehtynyt eristetään. Ja niinhän se on.
Mun mielestä tässä on kristityillä oikeasti oppimista. Juuri silloin kaveria ei pidä jättää, kun hän on erehtynyt. Ison ongelman muodostaa se selvästi se, minkälaisilla ehdoilla sitten voidaan olla samoissa kerhotiloissa. Tuleeko kerhokavereista jossain vaiheessa rikostovereita, jos toisen rötöstelyyn ei puututa tai annetaan ymmärtää, että se on ok? Tuleeko lähimmäisestä jossain vaiheessa kanssasyyllinen, jos hän ei mitenkään puutu hölmöilevän ystävän tekemisiin? Bandidos on ratkaissut asian yhdellä tavalla. Yhteiskunta ratkaisee sen omalla tavallaan. Miten elinvoimainen kirkko sen ratkaisee?
Luulen ymmärtäväni entistä paremmin katolisen kirkon sääntökuntien taustalla olevaa ajattelua ja herätysliikkeiden mentaliteettia. Herätyskristillisyydestä pelastuneille tällainen höpötys saattaa olla huolestuttavaa.
