Otin muuten matkalukemiseksi pari opusta, joille ei muuten tuntunut jäävän mistään aikaa: Barnaby Rogersonin The Heirs of the Prophet Muhammad - and the Roots of the Sunni-Shia Schism (Abacus 2006) ja Adrian Goldsworthyn The Fall of Carthage (Phoenix 2006).
Jälkimmäisen sain kahlattua läpi kokonaan, vaikka jossain vaiheessa lukeminen tuntui hyytyvän. (Gummerus on vastikään julkaissut muutaman Goldsworthyn kirjan suomennoksena: Rooman sotilasmahti 2005, Rooman nimeen 2006 ja Caesar 2007). Lukemani kirja käsitteli puunilaissotia, jotka käytiin 200- ja 100-luvuilla Carthagon ja Rooman välillä ja jotka päättyivät lopulta Carthagon hävitykseen. Kaikki merkittävimmät taistelut käytiin läpi yksityiskohtaisesti miesvahvuuksien, suunnittelun ja toteutuksen kannalta, joten tällaiselle sotahistoriaan perehtymättömälle kirja sisälsi paljon uutta sanastoa ja käsitteistöä. Kirja kyllä ehdottomasti kannatti lukea. Se luo sotilaallisen ja yhteiskunnallisen vertailun kautta loistavan kuvan roomalaisen tasavallan ja yhteiskuntarakenteen keskeisistä piirteistä. Goldsworthyn mukaan syy Rooman lopulliseen voittoon oli se, että se ei missään vaiheessa - edes järkyttävin tappioiden keskellä - suostunut neuvottelemaan anteutumisesta tai ehdoista, kuten kreikkalaisilla ja puunilaisilla oli vuosisatojen ajan ollut tapana. Taisteluja oli taisteltu ei vihollisen lopulliseksi nujertamiseksi, vaan itselle suotuisen rahansopimuksen saavuttamiseksi. Roomalaiset eivät suostuneet tähän. Heille jokainen voitettu taistelu merkitsi voitetun alistamista ja samalla integroimista osaksi omaa järjestelmää. Rooma ilmesesti onnistui siinä, koska se samalla pystyi tarjoamaan voitetuille myös merkittäviä etuja. Yksi näistä oli Rooman tapa laajentaan oman kaupunkivaltion kansalaisuus myös muiden kaupunkien eliitille. Näin Rooman kansalaisuudesta tuli merkittävä yhdistävä tekijä ja tasavallasta lojaalisuuden kohde.
Rogersonin kirja jäi vähän kesken, vaikka yritin vielä paluumatkalla koneessa ahmia sitä pikaluentana. Kirjasta saa sellaisen kuvan, että Rogerson on itse islamilainen. Ainakin hän kirjoittaa Jumalan isolla alkukirjaimella ja valitsee sanansa niin, että se vahvistaa Muhammedin opin oikeellisuutta. Voimakkaimmin se ehkä näkyy tavasta, jolla hän kommentoi Jerusalemin antautumista kalifi Omarille vuonna 635. Hän kuvaa Omarin juhlallista ja kunnioittavaa saapumista kaupunkiin, Jerusalemin patriarkan yhtä juhlallista avainten luovutusta, heidän yhteistä kaupunkikierrostaa ja sen päätteeksi patriarkan avustajalleen salaa kreikaksi lausumia sanoja: "Katso, Turmion Iljetys, josta profeetta Daniel puhuu, seisoo Pyhässä Paikassa."
Patriarkan viittaus Danielin profetiaan (Dan. 11:31) on Rogersonin mielestä ällistyttävää kaksinaamaisuutta. Hänen mukaansa Danielin näyn on ajateltu viittaavan roomalaisten toimittamaan temppelin häpäisyyn, joka lopulta johti koko kaupungin tuhoon. "Koska Omar oli juuri kukistanut roomalaisten suorat perilliset [eli Bysantin keisarin joukot] ja tuonut Salomon rakentamaan Pyhään Paikkaan takaisin Yhden Jumalan kuvattoman palvonnan [eli islamin], ei pitäisi olla epäselvää siitä, kuka Danielin mukaan olisi ollut tuo Turmion Iljetys", Rogerson kirjoittaa.
Pointti on monella tavalla toki osuva. Tuskin Omaria voidaan kovin helposti pitää Danielin tarkoittamana Turmion Iljetyksenä. Kohta mitä ilmeisimmin viittaa roomalaisvalloituksia edeltäneeseen hellinistihallitsija Antiokhos IV Epifanesiin (215-164 eKr.), josta Makkabilaiskirjat myös kertovat. On kyllä totta, että Bysantin keisari oli roomalaisvallan suora perillinen, mutta on mahdotonta ja loukkaavaa ajatella, että kristitty keisari (tai patriarkka hänen edustajanaan) edustaisi tässä ei-kristittyjen roomalaisvallottajien iljettävyyttä. Rogersonin naiivi ajatus siitä, että Omar "toi takaisin" alkuperäisen ja aidon jumalanpalveluksen Jerusalemiin on jotain muuta kuin historioitsijan viileää analyysiä. Ainakin itse näen siinä tunnustautumisen islamiin. No, ei se tietenkään tee kirjasta sinänsä huonoa. Tekstiä pitää vain lukea varoen.
Rogersonin kerronta on sujuvaa ja tutustuminen arabiyhteisöjen elämään on kiinnostavaa. Ainakin sellainen hengellinen opetus sieltä nousee mieleen, että jollain tavalla bysantin kristillisyys oli monessa kohdassa onnistunut kadottamaan alkuperäisen Jeesuksen sanoman yksinertaisuuden. Muhammed puhui muun muassa välittömästä Jumalan kohtaamisesta rukouksessa. Sellaisen pitäisi olla itsestään selvää kenelle tahansa kristitylle, mutta ilmeisesti niin ei tuolloin ollut. Väliin oli tullut papit ja vaikeat liturgiset ja teologiset kysymykset. Samalla kun ortodoksisuutta ja bysantin liturgista rikkautta on hyvä arvostaa, 600-luvun historia muistuttaa siitä, että juuri bysanttilainen kristillisyys murtui islamin paineessa.
Jos jouluna jää aikaa, yritän lukea kirjan loppuun. Ellei joulupukki tuo paljon muuta luettavaa...
