Vietimme jouluaaton ja suurimman osan joulupäivää Tiinan vanhempien mökillä läntisellä Uudellamaalla. Aaton ohjelmaan kuului myös osallistuminen paikallisen kyläkirkon aattohartauteen. Väkeä oli pienessä työväentalon näköisessä puukirkossa ehkä viitisenkymmentä. Kirkkokuorokin oli kiitettävän monilukuinen. Hartaus kesti 42 minuuttia ja noudatti kirkkokäsikirjan sanajumalanpalveluksen kaavaa: kuorolaulu, virsi, alkusiunaus, yhteinen rippi, laulettu psalmi, rukous, Jesaja 11, Luukkaan jouluevankeliumi, Enkeli taivaan 10., saarna, uskontunnustus, virsi, esirukous, Isä meidän, siunaus, virsi, kuorolaulu. Muistan tämän siksi, että Saara kysyi minulta ennen tilaisuuden alkua, kauanko se kestää. Sanoin, että yleensä ne kestää 37 ja puoli minuuttia. En siis ottanut huomioon hyvin valmistautunutta kuoroa, jonka esitykset hieman venyttivät kestoa :-)
On vaikea sanoa, loiko tilaisuus meihin enemmän hartautta vai huvittuneisuutta. Kaikki oli kyllä kohdallaan, mutta jostain syystä koko touhusta jäi silti hyvin ulkokohtainen ja kömpelö maku. Suurimpana syynä oli ehkä se, että kiitettävästä valmistautumisesta huolimatta kirkkokuoron esityksiä oli vaikea kuunnella hymyilemättä. Välillä miesäänet ja naisäänet lauloivat eri sävellajissa. Kovaäänisin sopraano oli myös alavireisin. Oikeastaan kaikki, mitä laulettiin oli aika hirveän kuuloista. Mulla ei ollut vaikeuksia pitää naamaa peruslukemilla, mutta huomasin, että tytöt kamppailivat reaktioidensa kanssa pahimmissa kohdissa.
No, nyt tämä kuullostaa julmalta. Siksi en aiokaan kertoa, mistä kirkosta oli kysymys. Luulen, että oltiin kaikki yhtä mieltä siitä, että epävireydestä huolimatta paikallinen kuorotoiminta on arvokasta. Kuoronjohtaja oli paneutunut aineistoon, harjoituttanut psalmin ja jouluevankeliumin yhteydessä oli myös laulettuja osuuksia. Mitään ei siis ollut tehty hutiloiden. Iäkkäiden laulajien äänimateriaali ei vain yksinkertaisesti riittänyt. Ei sille tietysti mitään voi.
Luulen, että kokonaisuus olisi ollut hyvin toisenlainen, jos epävireisen laulun rinnalla olisi ollut lämminhenkinen ja avoin pastori. Meille kävi nyt tänä jouluna toisin. Pastori oli valinnut hoitaa aattohartaudet papereihin tukeutumalla. Aivan yksinkertaisetkin asiat piti tarkistaa muistiinpanoista. Puhe toisti itsestäänselvyyksiä. Lisäksi se oli masentavalla tavalla me-muotoinen: "meillä on paljon huolia - - monet asiat pyörivät mielessämme - - olemme lähettäneet joulukortteja - - me etsimme joulun rauhaa - -". Miksi pitää olettaa, että kuulijoilla on paljon huolia ja paha olla, kun he tulevat joulukirkkoon? Eikö olisi vähintään yhtä todennäköistä ja jopa uskottavampaa, että joulukirkkoon tulee odotuksen ja ilon täyttämiä ihmisiä? Tarvitseeko ihmisten sisäisiä tuntemuksia ylipäänsä lähteä arvailemaan? Mistä tällainen puhetapa oikein on peräisin?
Oli erikoista huomata, että kun kuoron viimeinenkin laulu oli laulettu ja tilaisuus oli ohi, pastori nousi vielä kerran ylös ja toivotti - täysin normaalilla ja iloisella äänellä - kaikille hyvää joulua. Miksi hän ei käyttänyt tätä samaa normaalia ja iloista ääntä koko hartauden ajan?
Jäin kovasti miettimään tätä kokemusta. Joulun sanomassa täytyy todella olla voimaa, kun se näin surkeasta esillepanosta huolimatta edelleen valtaa mielet. Suru tulee puseroon, kun samalla ajattelen, miten moni kaipaisi uskon vahvistusta ja raikasta evankeliumia. Miten tärkeää olisi, että juuri näissä pienissä seurakunnissa, joissa tunnelma on välitön eikä tarvitse olla niin turhan tärkeä (katedraalissa tärkeyden pois ravistaminen on aika paljon vaikeampaa), rakennettaisiin vahvaa sitoutumista ja osallisuuden tuntua. Mutta sellaista idylliä ei siis maaseudullakaan ole. Tai ainakaan kaikkialla. Mikä meihin pappeihin on mennyt? Ja kyseessä oli sitä paitsi jo melko iäkäs naispastori, jolta olisi voinut hyvinkin odottaa elämänkokemuksen ja ihmistuntemuksen tuomaa leppoisuutta.
Sain veljeltäni joululahjaksi Peter Halldorfin kirjan Kaipaatko täytettyä Hengen sen? (Aikamedia 2004). Olen aiemmin selaillut kirjaa useampaan otteeseen ja jopa suositellut sitä muutamalle ystävälle luettavaksi, mutta omassa hyllyssä sitä ei ole ollut. Siksi oli kiva korjata vahinko ja lukea alusta alkaen. Teksti on varmasti melko raskasta sellaiselle, joka ei ole sisällä uskonasioissa. Toisaalta kaikki entiset ja nykyiset helluntailaiset - joita Halldorf varmasti ennen kaikkea tavoittelee - ovat niissä hyvin sisällä. Monesti vain syvyys puuttuu. Ja juuri sitä Halldorf haluaa tarjota ammentamalla varhaisen kirkon opettajilta ja teologeilta. Hienoa, että saamme hänet huhtikuussa Suomeen seminaaria pitämään!
Huomenna olen luvannut aloittaa aamuni RadioDein päivän vieraana klo 9-10. Pitänee miettiä jotain toivemusiikkia sinne mukaan...
