Otsikko on ylilääkäri, dosentti Hannu Lauerman kirjan nimi. Lauerma käsittelee kirjassaan erilaisia uskomushoitoja kuten homeopatiaa, suggestioita ja hypnoosia.
Tänä lauantaina alkaa näyttävästi Helsingin seurakuntien mediakampanja Usko, toivo, rakkaus. Odotan kampanjaa kiinnostuksella ja suoraan sanottuna pienellä vavistuksella. Ennakkotiedot saavat mut huolestuneeksi. On vaikea uskoa, että itseironialla leikkiminen ja vaikeisiin sisällöllisiin kysymyksiin kajoaminen toimisi. Hyvä kampanja tarttuu mainostamansa yhteisön vahvuuksiin (joita kirkolla on yllin kyllin), ei oletettuihin tai kuviteltuihin heikkouksiin. Mutta voihan olla, että ennakkoaavistukseni on väärä. On siis parasta jäädä odottamaan ja katsomaan. Se on tietysti selvää, että tulen tässä blogissa ottamaan vahvasti asiaan kantaa ja seuraamaan kampanjaa.
TV1:n pääuutislähetyksessä tänään kampanja noteerattiin ja Salmen Mikkoa haastateltiin. Mikko esiintyi mielestäni hyvin siihen nähden, miten haastatteluja tuollaisessa tilanteessa leikataan. Puhui Jeesuksen merkityksestä - ja vaikeudesta - kirkolle. Mielenkiintoisempaa lyhyessä uutisjutussa oli kuitenkin se, että Eeva Polttila sanoi "kirkon" kampanjoivan saadakseen jäsenkadon katkeamaan. En tiedä, oliko sanavalinta tahaton vai tahallinen. Voihan olla, että toimittajakaan ei ymmärrä, mitä eroa kirkolla ja Helsingin ev-lut seurakunnilla on. Joka tapauksessa kampanjasta annettiin virheellisesti kuva, että se on koko kirkon kampanja.
Uutisankkurin tavoitteeksi mainitsema kirkon jäsenkadon katkaiseminen (vai oliko se "uusien jäsenien hankkiminen eroavien tilalle") on joka tapauksessa seurakuntayhtymän kampanjamateriaalin kärkiviesti. On siis reilua yrittää arvioida kampanjaa tästä tavoitteesta käsin.
- -
Mauno Saari oli Valtosen Ollin vieraana tänään Aamupiirissä. Oli hienoa kuunnella terävää ajattelijaa. Mane puhui 90-luvun alun lamasta ja hyvinvointiyhteiskunnan purkautumisesta. Vaikka en ole ollenkaan varma, että meidän kannattaa talouspoliittisessa mielessä haikailla menneitä aikoja, jäin silti pohtimaan asiaa. Mikä mahtoi olla se yhteisvastuun ja välittämisen ilmapiiri, joka Suomessa vallitsi 60-, 70- ja 80-luvuilla, siis ennen lamaa? Elimme säännöstelytaloudessa, Neuvostoliitto oli voimissaan, Kekkonen hallitsi, kansalla oli yksi mieli, konsesus. Luulen, että noina vuosikymmeninä syntyi illuusio, että Suomi voi säilyttää myöhäissyntyisen kansankotiluonteensa, vaikka se tietoisesti ottaakin etäisyyttä menneiden sukupolvien arvomaailmaan. Toisin kävi. Juuriltaan irtautunut arvomaailma ei kestänytkään.
Kirkko on tämän kulttuurimuutoksen viimeisiä linnakkeita. Edelleen elätellään sekä julkisesti (hyvänä esimerkkinä vaikkapa julkaisu Kirkko ja usko tämän päivän Suomessa, toim. Aku Visala, STKS 2007) että yksityisesti, kavereiden kesken kuvitelmaa koko kansan yhdistävästä ja kansan arvomaailmaa heijastelevasta (ja seuraavasta) kansankirkosta. Helsingin seurakuntien mediakampanjan saattaakin osoittautua joutsenlauluksi ennen tämän aikansa eläneen rakennelman luhistumista.
