Herääminen viime yönä klo 3 ei ollut lopulta ollenkaan vaikeaa. Oikeastaan pelkästään kivaa. Kirkossa oli moninkertainen miehitys: neljä yöpäivystäjää, palkattu suntio, vartiointiliikkeen vartija ja me rukoushetkien pitäjät. Paljon muita siellä ei sitten ollutkaan. Tapulissa oli samanaikaisesti nuorison kohtaamispaikka, jossa ainakin puoli neljän aikaan oli vielä kivasti väkeä, ehkä parisenkymmentä.
Nuorison joukkoon oli eksynyt myös eräs satunnainen kadun tallaaja pienessä maistissa, nuorehko mies hänkin. Klo 5 rukoushetken jälkeen vaihdettiin muutama ajatus siinä kirkon penkissä. Siitä heräsi monia ajatuksia. Keskustelu oli tietysti luonteeltaan yksityinen, vaikka se käytiinkin siinä kaikkien kuuluvilla ja nähtävillä. Siksi en kommentoi tuota keskustelua, vaan niitä omia ajatuksia, jotka se herätti.
Kirkkoon tuleminen nostattaa ihmisessä tiettyä haikeutta menetettyä lapsenuskoa kohtaan. Laulut ja rukoukset koskettavat ketä tahansa, jolla on ollut niihin aikaisempi kosketus. Muistan omalta kohdalta aikoja, jolloin olin aika kaukana Jeesuksesta. Oli haikeaa ajatella, että äly ja tieto on vienyt kaiken lapsen uskoon liittyneen tavoittamattomiin. Mutta haikeudesta on hirvittävän pitkä matka uskomiseen. Järkevän aikuisenhan on mahdotonta hyväksyä, että kuoleman jälkeen muka olisi mitään. Tai että niin omituinen ajatusrakennelma kuin kolminaisuusoppi voisi kuvata todellisuutta. Tai että juutalaisen miehen kuolemalla 2000 vuotta sitten voisi olla jokin merkitys minun syntieni suhteen. Ja mitä ylipäänsä on synti.
On kiusaus ajatella, että ongelma on nykyaikainen. Että olemme nyt lopullisesti erkaantuneet Raamatun ajan maailmankuvasta niin kauas, että sen joillakin perusväittämillä ei voi enää olla mitään sijaa nykyaikaisen kirkon ajattelussa. Ja että kirkon jäsenkato ja kaikki muutkin ongelmat johtuvat siitä, että on edelleen niitä, jotka uskovat liian kirjaimellisesti. Fiksun aikuisen pitää oppia uskomaan symbolisesti. Tai myyttisesti. Tai eksistentialistisesti.
Tällä tavalla ainakin minä ajattelin kymmenen vuotta sitten. Ja käsittääkseni jaoin siinä monien muiden teologien vakaumuksen. Sitten jouduin miettimään asiaa uudestaan, kun koin kutsun pappisvirkaan. Minunhan pitää tunnustautua apostoliseen uskontunnustukseen!
En mene nyt omaan historiaani sen pidemmälle. Olen sen kuitenkin tehnyt itselleni selväksi, että ihmisiä ei kannata yrittää huijata. Ei kannata hurskaasti lausua apostolista uskontunnustusta, jos on valmis seuraavassa hetkessä kiistämään sen. Ei kannata laulaa virsiä Jeesuksesta ja sovituksesta, jos seuraavassa hetkessä haluaa sanoutua irti tuollaisesta kauhistuttavasta ajatuksesta. On parempi vaikka hyväksyä, että on idiootti, ja uskoa kaikki. Toivoisin, että pappiskollegat olisivat tässä asiassa aika jämäköitä, koska nyt asiasta välittyy erikoinen ja vähän säälittäväkin kuva.
Eräs iäkkäämpi seurakuntalainen sanoi aamulla kirkkokahveilla, että luterilaiset ottaa uskonasiat ihan liian vakavasti. Katolilaisilla (ja varmasti ortodokseilla myös) on kyky hyväksyä kirkko sellaisenaan, vaikka ehkä ajattelevatkin monista yksityiskohdista ihan eri tavalla. Tavallaan olen samaa mieltä. Samalla tietysti tajuan sen, että tällaiseen näennäisesti suvaitsevaan asenteeseen voi sisältyä piittaamattomuutta ja toisenlaista epärehellisyyttä. Protestanttisessa uskon älyllistämisessä on jotain hyvin kaunista lopujen lopuksi. Mutta viimeiselle rajalle tultaessa älyllinen rehellisyys ei riitä. Pitää uskoa johonkin. On surkeaa, jos älyllisyys estää sen.
Jotenkin haaveilen, että kenelle tahansa satunnaiselle kirkkoon tulijalle välittyisi taju siitä, että aikuisen haikeudesta on olemassa tie menetetyksi luultuun uskon todellisuuteen. Pitää olla mahdollista säilyttää omat ajatukset ja epäilyksetkin. Samalla on mahdollista heittäytyä täydellisesti ja kokonaan Jumalan varaan.
- -
Niille, jotka seuraavat mun menemisiä, kerrottakoon, että ensi viikon olen virkavapaalla. (Olen siirtynyt adventista alkavan uuden kalenterin käyttöön ja hukannut vanhan kalenterin, jossa oli merkinnät ensi viikolle. Toivottavasti ne on suurin piirtein kännykän muistissa!) Tiistaina olen normaalisti Omenapuun Aamupiirissä klo 7.30. Jossain vaiheessa lähden varmasti mökin rauhaan kirjoittelemaan. Keskiviikon kohtaamispaikassa on Laajasalon Teemu ruotimassa Usko, toivo, rakkaus -kampanjaa. Sunnuntaina illalla olen liturgina Tuomasmessussa.
