käytetään vertauskuvana vahvasta, mutta karusta perusmuonasta. Oikeassa ympäristössä nautittuna näkkileipä on jopa nautinto. Talvinen patikka- tai hiihtoretki kirkkaalla jäällä, kesäinen vaellus rantakallioilla ... eväshetki näkkileivällä...
Lumen puuttuessa ja taivaan valuessa märkänä laitan oheen kuvan, joka on otettu täsmälleen päinvastaisesta suunnasta kuin edellisen viestin kuva. Tämä on siis näkymä meidän kotiparvekkeelta Katajanokan ja kirkkohallituksen suuntaan. Ei tietenkään tänä talvena, vaan kolme vuotta sitten.
Paluu työpaikalle tuntuu jossain määrin näkkileivältä. Tosin vasta siinä toisessa merkityksessä, että se on vahvaa ja karua. Mutta olen valmis myöntämään, että oikeassa mitassa ja oikein ymmärrettynä arkinen näkkileipä ravitsee ja pitää tiellä.
Olin tänään kirkkohallituksessa neuvottelemassa Global Leadership Summitin jatkosunnitelmista, millä tavalla luterilainen kirkko, seurakunnat ja yhteisöt voisivat olla jatkossa mukana. Neuvottelu oli luonteeltaan avoin ja sillä tavalla luottamuksellinen, ettei sen kulkua ole syytä julkisesti mitenkään yksilöidä. Meitä oli paikalla edustajia kirkkohallituksesta, Helsingin ja Espoon tuomiokapituleista, Tuomasyhteisöstä, muutamista pääkaupunkiseudun seurakunnista ja GLS Finlandista. Luulen, että olimme aika yhtä mieltä ainakin siitä, että kirkko on iso ja hidas laitos, eikä lähde yhtäkkiä mukaan mihinkään. Ja hyvä niin. Luulen, että se on samalla tavalla hyvä juttu kuin näkkileipä. Se pitää tiellä. Ja suolisto toimii hyvin, kun se saa kuitua.
Tosin kukaan ei välttämättä jaksa elää pelkällä näkkileivällä kovin pitkään - ellei ole pakko. GLS tietysti toteutuu riippumatta kirkon virallisesta kannasta. Olen erittäin positiivisella mielellä siitä, että organisaation hitaudesta ja suuruudesta riippumatta sen sisällä on suuria valmiuksia olla kehittämässä ja omaksumassa uusia näköaloja.
Toiseen asiaan. Kävin vuoden autuaaksi aloitukseksi heti ensimmäisenä arkipäivänä 2.1. tenttimässä pastoraalitutkintoon kuuluvan "Kirkon tunnustuksen" tuomiokapitulin istuntosalissa. (Niille, jotka eivät tiedä, kerrottakoon, että suostuin vihdoin viime vuonna aloittamaan urakan pastoriaalitutkinnon suorittamiseksi. Olin pitkään ajatellut, että en suorita sitä. Tiedän monia kollegoita, jotka eivät ikinä tule suorittamaan kyseistä tutkintoa, joka on edellytyksenä tiettyihin kirkon virkoihin, mm. kappalaisen virkaan. Sen suorittamisessa on siis vaarana, että kokee houkutusta hakea jotain eläkevirkaa. Sinänsä oppi on aina tarpeen, eikä mulla ole mitään sitä vastaan, että saa ja joutuu lukemaan keskeistä ammatillista kirjallisuutta.) Maanantaina 1.1. kerratessani vanhurskauttamisopin yksityiskohtia osuin sivuille uskojarukous.net. Sivustoa ylläpitää Helsingin piispan teologisena sihteerinä tällä hetkellä toimiva pastori Ilmari Karimies. Sivuston mottona on "klassisen kristinuskon puolesta". Kirkollisessa mediassa sivut on leimattu ahdasmielisen oikeaoppisuuden äänenkannattajaksi.
En tiedä olenko pahasti ajautumassa kirkon konservatiiviseen siipeen - usko tai älä, en koe sellaista mitenkään houkuttelevana - mutta sivustolla käyty keskustelu suurimmaksi osaksi miellytti kovasti. Tietysti se on luonteeltaan "raskasta teologiaa", joka ei ehkä kaikille aukene. Ja avoimen netin luonteeseen kuuluu, että keskustelun kuluessa siihen osallistuu myös ääliöitä. Ja voihan opillinen saivartelu olla aika sairasta touhua, jos se muodostaa elämän keskeisen sisällön. Mutta oikeasti kysymykset kristillisen opin keskeisestä sisällöstä ja tulkinnasta ovat mielenkiintoisia ja erittäin tärkeitä. Sivustolla on moderaattorit, jotka pitävät huolta keskustelun tasosta ja poistavat ylilyönnit. Erityisen paljon pidin herrasmiesmäisesti sovitusta ja hoidetusta väittelystä, joka käytiin luterilaisen ja katolisen vanhurskauttamiskäsityksestä kahden keskustelijan välillä. Mielestäni katolilainen osapuoli voitti väittelyn ylivoimaisesti, mikäli asiaa arvioi argumentaation kannalta. Oli mielenkiintoista huomata, että tunnustuskirjoihin tiukasti pitäytyvä ja omavanhurskas luterilaisuus helposti kadottaa yhteyden opin ja Raamatun sanan välillä. Katolinen teologia sen sijaan argumentoi hienosti Raamatulla, vaikka se ei yksinkertaista olekaan.
Samanlainen käsitys tuli, kun nyt ensimmäistä kertaa luin rinnakkain yhteisen julistuksen vanhurskauttamisesta (lut-kat) ja Porvoon sopimuksen (lut-angl). Teologinen keskustelu vanhurskauttamisesta ja 1500-luvulla lausutuista oppituomioista on pakostikin erittäin perusteisiin menevää ja yhteistä Raamattua kunnioittavaa. Samaa ei voi sanoa luterilaisten ja anglikaanien sopimuksesta, josta saa lähes suurennuslasilla hakua perusteisiin menevää argumentaatiota. Piispan viran merkityksestä on lähtökohtaisesti 1500-luvun tilanteeseen perustuva merkittävä painotusero, joka kuitenkin Porvoon sopimuksessa kuitataan lähinnä hurskailla sanakäänteillä. Arvioidessaan paavin valtaa Luther, Melanchton ja muuta joutuivat samalla ottamaan kantaa piispan kaitsentavastuuseen tavalla, joka selvästi asettaa viran alisteiseksi seurakunnalle, jonka hyväksi virkaa käytetään. Seurakunnalla on siis oikeus virkaan, vaikka piispa ei kaitsentavastuutaan evankeliumin hengessä oikein hoitaisikaan.
Anglikaanisen kirkon historia on tässä suhteessa toisella tavalla painottunut. Tietysti peruskysymyksestä (piispan kaitsentavirkaa tarvitaan) luterilaiset ja anglikaanit ovat samaa mieltä. Olisi kuitenkin ollut hyödyllistä ja mielestäni välttämätöntä lukea Porvoon sopimuksesta perusteellista Raamattuun perustuvaa virkateologiaa. Millä edellytyksillä kaitsentaa hoidetaan? Mikä on apostolisen suksession suhde seurakunnan olemukseen?
Näitä kysymyksiä pohditaan ihan oikeasti ja käytännössä pastori Markku Koiviston ja piispa Juha Pihkalan välillä. Piispa ei tietenkään voi luopua kaitsentavastuustaan, joka hänelle on virkaan vihittäessä annettu suhteessa hiippakuntansa papistoon. Miten ja millä edellytyksillä tätä kaitsentaa tulee ja voi suorittaa? Millä tavalla Koivisto mahdollisest poikkeaa luterilaisista tunnustuskirjoista ja niiden hengestä kieltäytymällä alistumasta piispan kaitsentaan tai asettamalla sen kyseenalaiseksi?
Koiviston tapauksen yhteydessä on aivan pakko yhtyä niiden teologien rintamaan, jotka kysyvät suhteellisuutta herätyskristillisyyden ja liberaalien arviointiin. Onko kirkon oikeasti mahdollista olla mikään vakavasti otettava instanssi tässä yhteiskunnassa, jos se toisella kädellä vaatii tiukkaa pitäytymistä joissakin luterilaisen tunnustuksen erityispainotuksissa yksiltä, mutta toisella kädellä samalla sallii varsin vapaamielisen suhtautumisen siihen, mitä on kaikkina aikoina kaikkialla pidetty kristillisen kirkon yhteisenä tunnustuksena eli uskoa kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen?
Kirkon pitää löytää uskottava ja perusteltu tapa sietää sisällään sekä liberaaleja kyselijöitä että fundamentalisteja ja opillisia niuhottajia. Jos kirkko yrittää poistaa fundamentalistit keskuudestaan, se kastroi itsensä. Ja sanon tämän siitä huolimatta, että olen ties kuinka monta kertaa joutunut fundamentalistien henkilökohtaisuuksiin käyvän ja suhteettoman demonisoinnin kohteeksi.
Hyvät kirkon päättäjät: Näpit irti fundamentalisteista! Me tarvitsemme heitä ja he meitä!
