Laitan tähän vielä yhden ajatuksen, joka nousi esiin Leonardon puheessa Linköpingissä. S:ta Klaran porukka puhui siitä valtavasta työpaineesta, minkä pakolaisten määrä aiheuttaa heille, ja usein voimavarat tuntuu loppuvan kesken. Siinä yhteydessä juteltiin muutenkin vapaaehtoisesta työpanoksesta ja sitoutumisen kysymyksistä.
Leonardo mielestäni käänsi jälleen keskustelun hyvällä tavalla toisin päin. Kukaan, joka tekee työtä pakolaisten parissa, ei voi välttyä siltä tosiasialta, että apua tarvitaan enemmän kuin voidaan antaa. Sama koskee tietysti sodan, nälän ja köyhyyden uhreja muutenkin. Mutta sen sijaan, että tilannetta arvioitaisiin auttamisen tulosten kannalta, pakolaisia tulisi lähestyä ihmisarvon näkökulmasta. Jokainen pakolainen on maailman suurlähettiläs. Pakolaiset edustaa itse asiassa omaa maataan paremmin kuin viralliset suurlähettiläät. He ovat parempia uutisten välittäjiä kuin viralliset uutiskanavat. Näin ollen yhteys pakolaisten kanssa ei olekaan sitä, että yritetään auttaa ja ratkaista heidän ongelmiaan, vaan sitä, että kohdellaan heitä ihmisinä, kuunnellaan ja jaetaan aikaa yhdessä.
Leonardon pääviesti viikonlopun tapaamiseen olikin Sant' Egidion yhteisön hengessä se, että meidän tapa toimia on usein kohtuuttoman tietoinen tuloksista ja tuloshakuinen. Hyvin usein yhteisön jäseniltä kysytään, minkälaisia tuloksia yhteisön työ saa aikaan. Kysymys on vilpitön, mutta hämmentävä. Eihän meillä ole tapana kysyä toisiltamme sitäkään, mitä tuloksia olemme saavuttaneet perhe-elämässä. Olis hassua arvioida perhe-elämää synnytettyjen ja kasvatettujen lasten määrälle! Liian innokas keskittyminen tuloksiin tekee vaikeaksi nähdä ihmisarvoa siellä, missä ei ole näyttää tilastoja. On opittava antamaan arvo olemiselle.
Viesti on tietysti erittäin tärkeä. Ajattelin silti, että kysymys tuloksista saattaa olla väärin asetettu. Totta kai perhe-elämää voi arvioida vaikkapa sen suhteen, onko se tyydyttävää vai ahdistavaa. Ja sama koskee seurakuntaelämää. Ei ole mitään syytä hyväksyä sitä, että ihmiset kulkevat toistensa ohi, ovat yksinäisiä, katkeria ja epäluuloisia. "Olemista" voidaan käyttää vääränä peitenimenä henkiselle neuvottomuudelle ja velttoudelle, jonka katveessa ihmisillä on paha olla. Eletään vaan, niin kuin mitään ongelmaa ei olisi.
Tuloksien sijaan onkin ihan paikallaan puhua arvoista ja niiden toteutumisesta. Tuloksethan ovat arvomittareita. Siellä, missä arvot ovat numeraalisia tai rahallisia, tulos mitataan numeroilla tai rahassa. Hengellisessä yhteisössä ja sosiaalisessa verkostossa tulos "mitataan" ihmisten hyvinvointina.
Hengellisten tai sosiaalisten tulosten mittaaminen on itse asiassa niin vastenmielinen ajatus, että en yhtään ihmettele, jos se ei innosta. Asian kääntöpuoli on se, että jokainen meistä automaattisesti ja jatkuvasti tekee tätä mittaamista. Tarjoaako seurakunta, johon kuulun, sitä arvoa, jota kaipaan?
Tämän kyselyn jälkeen ajatus on taas hyvä kääntää alkuperäiseen suuntaan. Tarrautuminen mitattaviin arvoihin (numeroihin) on vain haluttomuutta tai kykenemättömyyttä sitoutua ihmisarvoon. Pakolaisen, köyhän ja syrjäytyneen ihmisarvoinen kohtelu luo seurakunnan, joka elää niin kuin opettaa.
