Kävimme eilen Tiinan kanssa Espoon kulttuurikeskuksen Louhisalissa katsomassa Juha Jokelan kirjoittaman ja ohjaaman näytelmän Fundamentalisti. Täydet respektit Jokelalle suorastaan nerokkaan oivaltavasta ja koskettavasta tarinasta! Olin syksyllä Voimala-ohjelmassa haastateltavana yhdessä Juha Jokelan kanssa, mutta tosiaan vasta nyt onnistuin itse näkemään esityksen.
Erityisesti kosketti ehkä se tarkkasilmäisyys, jolla Jokela tavoittaa humaanin liberaalipapin ja psyykkisesti hauraan uskovaisen sisäiset prosessit. Antti Virmavirta ja Irina Pulkka tekivät loistosuoritukset. Virmavirran esittämä pappi Markus toi elävästi mieleen erään hyvän ystävän ja pappiskolleegan, jopa niin elävästi, että tahallista samankaltaisuutta on pakko epäillä.
Näytelmä herätti tietysti monenlaisia hyviä ajatuskulkuja, mutta jaan tässä vain yhden. Nimittäin se mikä tiiviisti rajatusta näytelmästä jäi puuttumaan, oli terveen kristillisen vakaumuksen malli. Herätyskristillinen uskovaisuus ja sen negaationa toimiva liberaaliteologinen kirkkokriittisyys muodostivat näytelmässä ja varmasti todellisuudessakin muodostavat symbioosin, josta näyttää pääsevän ulos vain irtautumalla uskonnollisesta maailmankuvasta. Oma kokemukseni on, että helluntailaisesta tai muuten vahvasti herätyskristillisestä taustasta tuleville kristillisyys näyttää juuri tältä. On joko uskovaisuus tai sen kieltäminen. Koska kumpikaan ei kelpaa tai tyydytä, on opittava välinpitämättömäksi.
Todenmukaisuudestaan huolimatta nämä vaihtoehdot perustuvat melko suppeaan, ehkä erityisesti pietistisvaikutteiseen protestanttiseen hengellisyyteen. Kuvio ei toimi samalla tavalla vaikkapa katolisen tai ortodoksisen kirkon kontekstissa, jossa sisäisen uskonvarmuuden ja älyllisen analyysin tilalla on liturgia, kuuluminen ja käytännön elämä. Samanlaista ekumeenista ja aikuista kristillisyyttä eletään tietysti luterilaisessakin kirkossa, vaikka sillä ei ehkä ole herätyskristillisyyden muotoihin verrattavaa tunnistettavaa "brändiä".
Ajattelen silti, että juuri tällaisena Fundamentalisti on vakavasti otettava ja totuudenmukainen kuvaus kristityn matkasta nuoruuden idealistisesta uskosta kohti jotain kestävämpää. Terveen vaihtoehdon puuttuminen on sitä paitsi rehellinen valinta sekä dramaturgisesti että tosielämän kannalta. Aikuisen kristillisyyden mallia tuskin on olemassakaan muutoin kuin elämänsä sirpaleita keräävien ihmisten rukouksissa ja lapsen uskon kaipauksessa. "Sydän kun auki on, sinne Jeesus tekee asunnon."
