Kolme päivää Järvenpäässä Kirkon koulutuskeskuksen kurssilla on takana, kaksi koulutuspäivää vielä edessä. On puhuttu kirkon rakenteista, työyhteisöistä, perustehtävästä, henkilösuhteista jne. Siksi oli kiva tulla keskiviikon "iltalomalle" Kohtaamispaikka Kryptaan.
Tänään aiheena oli siis elinvoimaisen kirkon sisältöön ja linjaan liittyvät tekijät: Kristus-keskeisyys (kerygma), elämäntapa (praxia) ja valmius kärsiä (martyria). Huomasin, että keskustelu ryhmissä oli avoimen tilaisuuden tapaan hyvin vaihtelevaa. Kun kenellä tahansa on mahdollisuus tulla mukaan keskusteluun, se on luonteeltaan lähtökohtaisesti erilaista kuin asiantuntijakeskustelu. Se mikä avoimuudessa ja spontaaniudessa voitetaan, ehkä osittain menetetään keskittymisessä. Jotta saadaan todella ruohonjuuritason näkemyksiä esille, pitää siis suostua siihen, että ei voida mennä kovin syvälle. Esiin nousi kuitenkin tärkeitä unelmia ja huomioita, joita varmasti päästään jatkossa vielä käsittelemään.
Varsinainen käännekohta oli mun omassa mielessäni kuitenkin veli Antoine Lévyn loppupuheenvuoro. Hänen kysymyksensä oli keskustelua sivusta seuranneena, miksi me emme ole enemmän vihaisia kirkolle. Hän vertasi tilannetta samarialaiseen naiseen kaivolla, joka tiesi elämänsä olevan jollain tavalla näivettynyttä, mutta ei oikeastaan tiennyt miksi. Veli Antoinen mukaan se oli luonnollista, koska hänellä ei ollut itsellään vastausta tähän sydämen kaipaukseen. Siksi oli parempi olla siitä tietämätön. Jeesuksella oli kuitenkin kyky osoittaa tuo kaipauksen kohta, koska hänellä oli tarjota siihen myös elävää vettä ja Pyhän Hengen kosketus.
Luulen, että veli Antoine osui tärkeään kohtaan. Moni ihminen on liian vähään tyytyväinen. Ei uskalleta edes olla vihaisia, koska epämääräisen vihan kanssa on niin paha olla. Mutta sen kääntöpuolena on jatkuva nurina "kirkkoa" kohtaan, jota ei ole edes tunnistettu siksi, mikä se on. Ajatellaan, että kirkko on organisaatio, laitos, rakennus, sen työntekijät. Mutta kirkko ei ole mikään näistä. Veli Antoine käytti evankeliumia vertauksena opettaakseen, että kirkko syntyi siinä alkuräjähdyksessä, kun Jeesus kosketti samarialaisen naisen kaipausta ja vastasi siihen elävällä vedellä. Ja näin kirkko syntyy myös vuonna 2008 Helsingissä.
Tästä meinaa tulla pitkä vuodatus pitkän päivän päätteeksi. Mutta mun mielessä vahvistuu ajatus siitä, että tämä pieni "Elinvoimainen kirkko" -prosessi voi olla tärkeämpi kuin aluksi kuvittelinkaan. Meidän pitää käydä uudelleen ja kärsivällisesti läpi sitä, mikä kirkko oikein on. Jos käsitys kirkosta on hukassa, me nähdään vain organisaatio tai oma hengellinen ponnistelu. On kai pakko sanoa, että myös papiston kesken käsitys kirkosta tuntuu usein olevan rajoittunut tähän kulttuuriseen muotoon, jonka se on sattunut saamaan täällä syrjäisessä ja eksoottisessa maailman kolkassa. Kristittyjen ykseyden nimissä ja rukousviikon hengessä on hyvä rukoilla ja toivoa, että kirkko löydetään uudestaan, niin että siitä voi uudestaan tulla elinvoimainen.
Ainiin. Olin maanantaina kirkkohallituksen strategian julkistamistilaisuudessa God's Gasissa. En tosin tiedä miksi :-) vaikka toki vaihdoinkin siellä pari sanaa joidenkin asianosaisten kanssa. Valtosen Ollia oli haastateltu aiheesta uutislähtyksessä tiistaina. Olli on johdonmukaisesti ja pitkään puhunut henkilöseurakuntamallin puolesta. En nyt ota siihen kantaa, palaan aiheeseen myöhemmin, koska se on tärkeä. Mutta strategiaa voi lukea (halutessaan) niin, että se antaa täydet valtuudet lähteä toteuttamaan innovatiivisia, vapaaehtoiseen aktiivisuuteen perustuvia hankkeita, joilla on vahva hengellinen ja diakoninen näky. Ja juuri sellaiselle me ollaan Tuomasyhteisön ja Tuomiokirkkoseurakunnan kanssa nyt luomassa edellytyksiä, jHs.
