keskiviikkona, tammikuuta 30, 2008

Kritiikistä ja itsekritiikistä

Eräs viime tammikuussa kirjoittamani blogiteksti pani miettimään omaa arvostelukykyä. En edes viitsi mainita, mistä aiheesta oli kyse, mutta se ei liittynyt kirkon asioihin. Onneksi ystävä sattui törmäämään siihen ja sain mahdollisuuden korjailla tekstiä. Vastaavanlaista oman tekstin myöhäisempää korjailua olen harrastanut kerran aikaisemmin. Toisin sanoen jos selaat mun aikaisempia tekstejä, on pieni mahdollisuus, että sieltä ei enää löydy alkuperäistä viestiä, vaan itsesensuuri on iskenyt. Suurin osa teksteistä on kuitenkin hetken innostuksessa tuotettua, joten varmasti sieltä löytyisi muutakin korjailtavaa.

Bloggaaminen perustuu siihen hyvän käytöksen perussääntöön, että pitää osata ilmaista itseään aidosti, mutta ei liian aidosti. Kieli ei ole vain itseilmaisun väline, se on myös suhteiden rakentamisen väline. Jos sanoo kaiken, mitä ajattelee, voi kyllä ilmaista itseään aidosti ja tuntea olevansa tärkeä, mutta samalla karkottaa luotaan toiset. Jos asettaa toisen etusijalle, oppii valitsemaan sanansa.

Sosiologi Kaisa Ketokivi piti eilen Nuori aikuinen kirkossa -seminaarissa erinomaisen esityksen aikuistumisen tendensseistä. Eräs keskeinen piirre näytti olevan ajatus, että nuoren pitää tulla jollain tavalla valmiiksi omaksi itsekseen ennen kuin uskalletaan tehdä aikuistumiseen liittyviä vakiintuneita ja vastuullisia ratkaisuja. "Pidentynyt nuoruus on eräänlainen 'aikalisä', jonka nuori ikäluokka on ottanut keinokseen tuottaa vakiintunutta, individualistiset odotukset täyttävää aikuisuutta." Tähän liittyy ihanteet omien tunteiden kuuntelusta ja rehellisestä kommunikaatiosta - "usein väistämättä sosiaalisten sidosten, yhteisöllisen moraalin ja velvollisuuksien kustannuksella", Kaisa Ketokivi sanoo. Pidetään siis tärkeämpänä ilmaista itseään rehellisesti kuin kuulua ryhmään ja ylläpitää suhteita. Jos yhteisö näyttää edellyttävän sitoumuksia, jotka ovat ristiriidassa yksilöllisen ilmaisun ja tunteiden kuuntelemisen kanssa, niihin etsitään välimatkaa.

Tunnistan tästä kuvauksesta paljon oman väliinputoajasukupolveni tuntoja myös. Yksilöksi tulemisen paine on suuri. Jokainen yhteisöllisyyden vaatimus asettaa Minän kyseenalaiseksi.

Yhtä kaikki, ei ole vaikea nähdä, miten valmis työmaa, suorastaan vaaleneva elovainio, tässä on kristillisellä seurakunnalla. Meidän pitää uudelleen oppia näkemään toinen ensimmäisenä. Jatkuva itsereflektio ja omien, individualististen elämänratkaisujen puntarointi tuottaa mielenterveyden ongelmia ja huonoa oloa. Asettuminen toisen palvelukseen riistää minulta kyllä oikeuden olla itsekseni, mutta samalla tekee minusta osan suurempaa kokonaisuutta.

Jouduin lähtemään seminaarista kesken pois, mutta ehdin kuitenkin kuulla mainostoimiston kootut selitykset Usko, toivo, rakkaus -kampanjan kululle. En vakuuttunut. Itse asiassa esityksestä paistoi läpi suuri hämmennys siitä, mistä kirkossa oikein on kysymys. Kohderyhmäksi kampanjalle oli määritelty 18-39 vuotiaat helsinkiläiset, jotka eivät ole aktiivisia kirkossakävijöitä ja jotka eivät miellä itseään "uskovaisiksi". Ikäryhmään kuuluvia helsinkiläisiä on noin 194.000. Sitä ei kuitenkaan sanottu, kuinka suuri osa tästä joukosta on aktiivisia seurakuntalaisia tai mieltää itsensä "uskovaisiksi" - hehän eivät siis lähtökohtaisesti kuuluneet kohderyhmään. Itse arvioisin, että heitä on noin 5-10% ikäluokasta eli karkeasti sanoen kymmenen-kaksikymmentätuhatta. Kirkkoon kuulumattomien osuutta jäljelle jäävästä 180.000 hengen populaatiosta mainostoimiston ihminen ei tiennyt. Ilmeisesti seurakuntayhtymän toimeksiantajat eivät olleet pitäneet sitä merkittävänä. Jos ikäluokasta noin 70% kuuluu kirkkoon, se tarkoittaa kuitenkin sitä, että ehkä 55.000 heistä ei kuulu kirkkoon. Kun kysyin asiasta, tämä noin 55.000 kirkkoon kuulumattoman ja noin 110.000 kirkkoon etäisesti suhtautuvan muodostava ryhmä miellettiin yhdeksi kokonaisuudeksi - jonka vastakohtana siis toimii kirkon aktiivit ja "uskovaiset". Minkälaisesta teologisesta perusratkaisusta tässä on kyse?? Näinhän ajatellaan helluntailaisissa ja herätysliikkeissä. Eikö yleiskirkollisuus pikemminkin edellyttäisi sitä, että kirkkoon kuuluvat niputetaan yhteen riippumatta siitä, mitä he ajattelevat? No, olkoon. Jäin hämmästelemään.

Mainoskampanjan tavoitteeksi oli asetettu herättää keskustelua. Se oli fiksusti asetettu tavoite, koska sillä tavalla mikä tahansa keskustelu - myös kampanjan tyrmäävä negatiivinen palaute - voidaan laskea onnistumiseksi. Ja saihan kampanja aikaan pari irvailevaa kolumnia ja muutaman toimituksellisen jutun. Tulokseksi oli saatu, että 40% oli kokenut kampanjan positiivisesti, 31% negatiivisesti ja 25% neutraalisti. Kun lähtökohtana oli se, että "kirkko ja papit" (toimeksianto oli jostain syystä hyvin pappiskeskeinen - miksi?) koetaan tässä ikäryhmässä hankalina, lopputulema oli siis se, että myös mainostoimisto koetaan tässä ikäryhmässä vähintään yhtä hankalana. Jos saisin kastetilaisuuksista palautteen, että 31% niistä koetaan negatiivisesti, ajattelisin epäonnistuneeni pahasti. Mutta mainostoimisto ja sen toimeksiantajat Helsingin seurakuntayhtymässä todennäköisesti saavat jatkaa tyytyväisinä.

Käytäväkahvilla tuli puhetta kampanjan itsekriittisyydestä. Haluttiin siis viestittää sitä, että kirkko on itsekriittinen. Mutta ihmiset eivät ole ihan niin tyhmiä, kuin voisi luulla :-) Kampanja näyttäytyikin palautteessa silmänkääntötempulta, jossa seurakuntayhtymän mukavat heput ovat itsekriittisiä muiden kirkon ihmisten puolesta. Se ei ole oikeaa itsekriittisyyttä. Sellaiselle olisi nyt seurakuntayhtymässä tarvetta.

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että kampanjalla on virallisen tavoitteen lisäksi piilotavoite, "shadow mission" (John Ortbergin puhe Global Leadership Summitissa). Varjotavoite on sellainen, joka ruokkii piilotettuja valtapyrkimyksiä. Seurakuntayhtymän kampanjan varjotavoitteena näyttää olevan erilaisista syistä vanhoillisina ja jämähtäneinä pidettyjen kollegoiden kyykyttäminen. Jos se tapahtuisi avoimesti ja siellä, missä päätöksiä tehdään, asiaa voisi jopa tukea. Mutta tällaisena se näyttää vähän rumalta.

Pidän itsekin seurakuntien ja seurakuntayhtymän toimintaa vanhoillisena ja jämähtäneenä. Ehkä olen siitä jonkin sanan tässä blogissakin kirjoittanut. Rakenteellisia ja toimintakulttuuriin liittyviä uudistuksia tarvitaan kipeästi ja radikaalisti. Mainostoimiston vaivautunut suhde Jeesus-kulttuuriin saa minut miettimään, millä tavalla Jeesus tuodaan takaisin keskelle kirkkoa. Siinä meillä pitäisi olla iso, yhteinen tavoite.

Toivottavasti nämä sanat kriittisyydestä huolimatta sisältävät myös riittävästi itsekriittisyyttä ja yhteyden etsimistä. Siitähän tämä koko juttu alkoi.

8 kommenttia:

Juha Petterson kirjoitti...

Moi!

Muutama kommentti teksiin.

Veikkaisin (tutkimusten peruseella), että ns. "uskovaisia", siis ittensä sellaisiksi mieltäviä on Helsingissä max 5 %.

Jos Hesassa kirkkoon kuuluu n. 66 % väestöstä, niin nuorista aikuisista monta prossaa vähemmän.

Kampanjan kohderyhmään kuuluu mun ymmärryksen mukaan lähinnä kirkon jäsenet, jotka eivät miellä itteään "uskoviksi". En jaksa uskoa, että sun kuvaamaa vastakkainasettelua pyritään luomaan. Uskovaiset versus muut.

Ketkä on sun tekstin mukavat heput ja itsekriittiset (lue kritiikittömät) seurakuntayhtymän hemmot? Aika moni pappi ja muukin työntekijä laitto ittensä kampanjan nettisivuille aidosti alttiiksi kaikelle mahdolliselle kritiikille ja sitä myös tuli.

Shadow missionista vois sanoo, et oon vähän eri mieltä siitä, et ketkä kirkossa kyykyttää ja ketä. Jos sellanne missio sattuis olee, niin vois sanoo, et vaihteeks näinkin päin.

Mainoskampanjan vastaanottokritiikistäsi täytyy olla jossain määrin samaa mieltä.

t. Juha Petterson

Arto kirjoitti...

Hyvä Juha, kiitos kommenteista. Joo, lunta tulee tupaan, kun laittaa itsensä likoon. Mutta se pitää kestää, muutenhan ei oikeasti ole laittanut itseään likoon.

Yritän tasapainoilla sillä rajalla, että en käy arvostelemaan ketään henkilöä tässä blogissa. Se on hankalaa, mutta perusteltavissa. Julkisesti esitettyjä puheenvuoroja toki voi julkisesti arvioida. Loppujen lopuksi kyse on asioista, ei henkilöistä.

Luen sun toisiksi viimeisen kappaleen shadow missionista niin, että arvioni osui oikeaan. Kyykytysmentaliteetti on oikeasti olemassa, eikä pidetä pahana maksaa potut pottuina. Tämä kannattaa sanoa ääneen ja myös esittää perusteluissa, kun mainoskampanjan tyyliä ja sanomaa esitellään. Kirkon sisäisillä riitelyllä tosin saisi huomioarvoa maksamatta mainostoimistolle senttiäkään.

Juha Petterson kirjoitti...

Moi vielä!

Ehkä tohon shadow missioniin vielä...mielestäni on aika raskauttava väittää, että jotakin yritetään tieten tahtoen kyykyttää...noin kova väite vaatisi sellasia perusteita, jotka kaikki tämänkin blogin lukijat voisivat ite arvioida.

Mainoskampanjalla varmasti pyritään muutokseen, ja joillekin muutos aiheutta ahdistusta enemmän kun toisille, mut muutospyrkimystä en vielä samastaisi kyykyttämiseen.

Liian usein kirkossa jää uudistukset tekemättä juuri sen takia, että yritetään miellyttää kaikkia ja että kaikille jäis kaikesta hyvä mieli. Ei se vaan toimi. Sellasella asenteella oltais vielä varmasti kivikaudella.

t. Juha Petterson

Arto kirjoitti...

Juha, mun perusteet on luettavissa, joten niitä ei tarvitse kenenkään arvailla. Blogin hyvä puoli on siinä, että saa sanoa omat ajatuksensa ilman, että tarvitsee siihen jonkin komitean tai julkaisijan lupaa. Mun blogin varsinainen pointtihan oli kysyä, missä vaiheessa sanominen rakentaa yhteyttä ja missä vaiheessa se vain pönkittää sanojan egoa ja erottaa. Voi olla, että mainoskampanjan kriittinen arviointi menee sillä rajalla. Jos mun esittämä kritiikki on vain oman egon pönkittämistä, otan siitä mielelläni nuhteet vastaan.

Eeva Salonen kirjoitti...

Terve Arto,

Usko toivo rakkaus -hankkeen ensimmäisen markkinointiviestintäkampanjan tutkimustuloksista kertova juttu löytyy esim. http://uskotoivorakkaus.fi/uutisia/usko-toivo-rakkaus-kampanja-ei-jattanyt-kylmaksi

Kampanjamateriaaleihin voi tutustua uskotoivorakkaus.fi/galleria ja http://uskotoivorakkaus.fi/videot

Mainoskampanjaan liittyviä juttuja ja kolumneja ilmestyi mediassa lokakuun loppupuolelta joulukuun loppupuolelle yli sata (luvussa eivät ole mukana kirkolliset mediat). Keskustelu on jatkunut vilkkaana mm. internetissä eri puolilla, kymmenillä nettisaiteilla ja sadoissa keskusteluvastauksissa. uskotoivorakkaus.fi-sivustolle rekisteröityneitä on yli 1100, keskusteluviestejä yli 3000.

Mainoskampanjan onnistumista on aina vaikea määritellä. Kohderyhmälle tehty tutkimus on yksi tapa päätellä, miten tällä kertaa onnistuttiin ja missä pitää parantaa. Kun lähdetään liikkeelle tällaisella kampanjalla, osattiin toki odottaa, että saamme myös negatiivista palautetta. Sitä ei missään tapauksessa haettu, mutta negatiivinen reaktio on sekin reaktio - yleensä sellaiset kampanjat toimivat parhaiten, jotka saavat ihmiset heräämään. Palautetta ja erilaisia tutkimustuloksia tutkitaan tarkoin ja ne auttavat kampanjan jatkosuunnittelussa.

Siitä, millaiset keinot mainoskampanjaan valittiin, voi toki yksittäinen ihminen olla ihan sitä mieltä mitä haluaa. Meillä Helsingin seurakunnissa on kuitenkin demokraattisesti valittu päätösvaltainen toimielin eli yhteisen kirkkoneuvoston valitsema yhteisten tapahtumien toimikunta, jossa hanketta koskevat päätökset tehdään (jotkut asiat edellyttävät yhteisen kirkkoneuvoston tai yhteisen kirkkovaltuuston päätöksiä.)

Usko toivo rakkaus -hankkeen tavoite on uskon, toivon ja rakkauden syntyminen ja syveneminen. Siihen pyritään monin erilaisin keinoin. Usko-mainoskampanja oli hankkeen ensimmäinen keskustelunavaus sellaisen ryhmän suuntaan, joka ei välttämättä koe kirkkoa merkitykselliseksi omalle elämälleen (tärkein syy mm. kirkosta eroamiselle). Tämä ei tarkoita sitä, etteivätkö hengelliset ja/tai henkiset asiat kiinnostaisi isoa osa tästä ryhmästä.

Kysyit siitä, mikä merkitys tässä on kirkon jäsenyydellä. On sillä toki merkitystä, mutta tulee myös muistaa, että monet kirkosta juuri eronneet ovat pohtineet näitä asioita paljon ja ovat siksi korvat höröllä myös sen suuntaan, mitä kirkolla on heille sanottavaa. On olemassa myös niitä ihmisiä, jotka eivät kuulu kirkkoon, mutta pohtivat näitä asioita ja olisivat mahdollisia liittyjiä. Siksi kohderyhmää ei ole rajattu suhteessa kirkkoon kuuluviin.

Tavoitteet kampanjalle on asetettu seuraavasti:

* saada kaupunkilaiset pohtimaan uskoa, toivo ja rakkautta ja muita kristilliseen uskoon liittyviä teemoja sekä keskustelemaan niistä
* saada aikaan julkista keskustelua kristillisen uskon kysymyksistä sekä seurakuntien ja koko kirkon merkityksestä
* luoda kuvaa Helsingin seurakunnista kiinnostavana ja merkityksellisenä yhteisönä
* innostaa ihmisiä osallistumaan seurakunnan elämään ja käyttämään kirkon palveluita
* auttaa ihmisiä kokemaan kirkon jäsenyys myönteisenä voimavarana elämässään

Hanke on vasta alussa, nyt on tehty ensimmäinen keskustelunavaus. Jatkoa on tulossa pääsiäisen aikaan Toivo-kampanjalla, jolloin kampanja kytkeytyy vielä läheisemmin seurakuntien toimintaan ja kristillisen uskon keskeisiin kysymyksiin. Jatkamme lisäksi joulun aikaan rakkauden teemalla ja ensi vuoden aikana koko teemojen kirjolla.

Ystävällisesti
Eeva Salonen, projektipäällikkö

Arto kirjoitti...

Kiitos, Eeva, seurakuntayhtymän tietotoimiston virallisesta vastuksesta. Tällainen huomio kyllä saa mut ajattelemaan liikoja mun blogin merkityksestä:-)

Mutta asiaan. Ehkä mun perusongelma on se, että pidän kampanjan tavoitteita latteina, kosiskelevina ja epäuskottavina. Jos keskustelua oikeasti halutaan, niin miksi sitä ei sitten nosteta esiin? Olen neljän ja puolen seurakuntatyössä vietetyn vuoden aikana aktiivisesti luonut keskustelun paikkoja, Avointen kysymysten illat ja Kohtaamispaikkana Krypta. Yhtymän tiedotus on loistanut poissaolollaan näistä paikallisen, OIKEASTI OLEMASSA OLEVAN HELSINKILÄISEN SEURAKUNNAN järjestämissä, huippukiinnostavissa keskustelutilaisuuksissa. On ollut jazzvesperiä, puhuttu Jeesuksen luista, Da Vinci -koodista, evoluutiosta, rahasta, jne. Vierailijoita on ollut Esa Saarisesta ja Pekka Himasesta patologiin ja hautausurakoitsijaan. Ainoa juttu, joka muistaakseni on neljän vuoden aikana noussut esiin, oli yleisönosaston kirjoitus, jossa joku oli pettynyt Jorma Uotisen ja Jussi Parviaisen iltaan Tuomiokirkossa. Kiitos, että saimme Jussin kanssa mahdollisuuden vastata palautteeseen.

Mun tekstistä paistaa läpi harmistuminen ja ehkä pieni loukkaantuneisuus. Yritän parhaani mukaan sitä, mitä mun kuuluu tehdä, mutta sen sijaan jossain muualla isolla rahalla päätetään, että se ei ole sitä, mitä me halutaan, vaan nyt me kerrotaan mainostoimiston avulla, miten homma siellä seurakunnissa pitää oikeasti tehdä... Yritän päästä tästä ruikuttamisesta eroon, se ei ole mulle hyväksi, eikä tee musta parempaa ihmistä.

Mutta on toinenkin aspekti. Keskusteluja tarkalla korvalla kuuntelevana mun mielessä on lujittunut vakaumus, että keskustelun lisäksi ihmiset kaipaavat sydämensä pohjasta vapauttavaa sanomaa Jeesuksesta, yhteydestä elävään Jumalaan, rukouksen voimasta, Raamatun merkityksestä. Sellaista, mikä vie ihmistä eteenpäin. Sellaista kuin esimerkiksi Jukka Leppilampi ja veli Antoine ovat viime keskiviikkoina tarjonneet.

Sitä, että ihmisiltä kysytään, mitä mieltä ne on kirkosta, kutsutaan markkinatutkimukseksi. Sellainen kannattaa tehdä ennen mainoskampanjaa. Mutta markkinatutkimusta ei kannata kutsua mainoskampanjaksi. Nyt on siis tehty näyttävä markkinatutkimus. Mitä siitä olisi opittava?

Anonyymi kirjoitti...

"...mun mielessä on lujittunut vakaumus, että keskustelun lisäksi ihmiset kaipaavat sydämensä pohjasta vapauttavaa sanomaa Jeesuksesta, yhteydestä elävään Jumalaan, rukouksen voimasta, Raamatun merkityksestä." Aamen

Suolaaja kirjoitti...

Todellaki! Arto puhut asiaa täällä. Ihan pakko oli syöksyä neuleblogien maailmasta välillä kommentoimaan ihan tällasta oikeasti vakavaa asiaa. Kyllä nimittäin koit ja ruoste täällä jylläävät vaikka me ei sitä haluttaisikaan. Kiitos Arto kun pidät näitä oikeasti tärkeitä asioita esillä.