tiistaina, joulukuuta 25, 2007

Kaun/heimmat joulumuistot

Vietimme jouluaaton ja suurimman osan joulupäivää Tiinan vanhempien mökillä läntisellä Uudellamaalla. Aaton ohjelmaan kuului myös osallistuminen paikallisen kyläkirkon aattohartauteen. Väkeä oli pienessä työväentalon näköisessä puukirkossa ehkä viitisenkymmentä. Kirkkokuorokin oli kiitettävän monilukuinen. Hartaus kesti 42 minuuttia ja noudatti kirkkokäsikirjan sanajumalanpalveluksen kaavaa: kuorolaulu, virsi, alkusiunaus, yhteinen rippi, laulettu psalmi, rukous, Jesaja 11, Luukkaan jouluevankeliumi, Enkeli taivaan 10., saarna, uskontunnustus, virsi, esirukous, Isä meidän, siunaus, virsi, kuorolaulu. Muistan tämän siksi, että Saara kysyi minulta ennen tilaisuuden alkua, kauanko se kestää. Sanoin, että yleensä ne kestää 37 ja puoli minuuttia. En siis ottanut huomioon hyvin valmistautunutta kuoroa, jonka esitykset hieman venyttivät kestoa :-)

On vaikea sanoa, loiko tilaisuus meihin enemmän hartautta vai huvittuneisuutta. Kaikki oli kyllä kohdallaan, mutta jostain syystä koko touhusta jäi silti hyvin ulkokohtainen ja kömpelö maku. Suurimpana syynä oli ehkä se, että kiitettävästä valmistautumisesta huolimatta kirkkokuoron esityksiä oli vaikea kuunnella hymyilemättä. Välillä miesäänet ja naisäänet lauloivat eri sävellajissa. Kovaäänisin sopraano oli myös alavireisin. Oikeastaan kaikki, mitä laulettiin oli aika hirveän kuuloista. Mulla ei ollut vaikeuksia pitää naamaa peruslukemilla, mutta huomasin, että tytöt kamppailivat reaktioidensa kanssa pahimmissa kohdissa.

No, nyt tämä kuullostaa julmalta. Siksi en aiokaan kertoa, mistä kirkosta oli kysymys. Luulen, että oltiin kaikki yhtä mieltä siitä, että epävireydestä huolimatta paikallinen kuorotoiminta on arvokasta. Kuoronjohtaja oli paneutunut aineistoon, harjoituttanut psalmin ja jouluevankeliumin yhteydessä oli myös laulettuja osuuksia. Mitään ei siis ollut tehty hutiloiden. Iäkkäiden laulajien äänimateriaali ei vain yksinkertaisesti riittänyt. Ei sille tietysti mitään voi.

Luulen, että kokonaisuus olisi ollut hyvin toisenlainen, jos epävireisen laulun rinnalla olisi ollut lämminhenkinen ja avoin pastori. Meille kävi nyt tänä jouluna toisin. Pastori oli valinnut hoitaa aattohartaudet papereihin tukeutumalla. Aivan yksinkertaisetkin asiat piti tarkistaa muistiinpanoista. Puhe toisti itsestäänselvyyksiä. Lisäksi se oli masentavalla tavalla me-muotoinen: "meillä on paljon huolia - - monet asiat pyörivät mielessämme - - olemme lähettäneet joulukortteja - - me etsimme joulun rauhaa - -". Miksi pitää olettaa, että kuulijoilla on paljon huolia ja paha olla, kun he tulevat joulukirkkoon? Eikö olisi vähintään yhtä todennäköistä ja jopa uskottavampaa, että joulukirkkoon tulee odotuksen ja ilon täyttämiä ihmisiä? Tarvitseeko ihmisten sisäisiä tuntemuksia ylipäänsä lähteä arvailemaan? Mistä tällainen puhetapa oikein on peräisin?

Oli erikoista huomata, että kun kuoron viimeinenkin laulu oli laulettu ja tilaisuus oli ohi, pastori nousi vielä kerran ylös ja toivotti - täysin normaalilla ja iloisella äänellä - kaikille hyvää joulua. Miksi hän ei käyttänyt tätä samaa normaalia ja iloista ääntä koko hartauden ajan?

Jäin kovasti miettimään tätä kokemusta. Joulun sanomassa täytyy todella olla voimaa, kun se näin surkeasta esillepanosta huolimatta edelleen valtaa mielet. Suru tulee puseroon, kun samalla ajattelen, miten moni kaipaisi uskon vahvistusta ja raikasta evankeliumia. Miten tärkeää olisi, että juuri näissä pienissä seurakunnissa, joissa tunnelma on välitön eikä tarvitse olla niin turhan tärkeä (katedraalissa tärkeyden pois ravistaminen on aika paljon vaikeampaa), rakennettaisiin vahvaa sitoutumista ja osallisuuden tuntua. Mutta sellaista idylliä ei siis maaseudullakaan ole. Tai ainakaan kaikkialla. Mikä meihin pappeihin on mennyt? Ja kyseessä oli sitä paitsi jo melko iäkäs naispastori, jolta olisi voinut hyvinkin odottaa elämänkokemuksen ja ihmistuntemuksen tuomaa leppoisuutta.

Sain veljeltäni joululahjaksi Peter Halldorfin kirjan Kaipaatko täytettyä Hengen sen? (Aikamedia 2004). Olen aiemmin selaillut kirjaa useampaan otteeseen ja jopa suositellut sitä muutamalle ystävälle luettavaksi, mutta omassa hyllyssä sitä ei ole ollut. Siksi oli kiva korjata vahinko ja lukea alusta alkaen. Teksti on varmasti melko raskasta sellaiselle, joka ei ole sisällä uskonasioissa. Toisaalta kaikki entiset ja nykyiset helluntailaiset - joita Halldorf varmasti ennen kaikkea tavoittelee - ovat niissä hyvin sisällä. Monesti vain syvyys puuttuu. Ja juuri sitä Halldorf haluaa tarjota ammentamalla varhaisen kirkon opettajilta ja teologeilta. Hienoa, että saamme hänet huhtikuussa Suomeen seminaaria pitämään!

Huomenna olen luvannut aloittaa aamuni RadioDein päivän vieraana klo 9-10. Pitänee miettiä jotain toivemusiikkia sinne mukaan...

10 kommenttia:

Aulis Parviainen kirjoitti...

>>Mikä meihin pappeihin on mennyt?

Vaikken ole pappi niin samanalaiset tuntemukset ovat mielessäni. En ole 80 luvun jälkeen koskenut urkuihin, kuitenkin samanlaiset ajatukset hiipivät mieleeni. Näennäisyys, kuvitteelisuus riittänee jouluna..

Jouluajan tilaisuuksissa jaettiin rukouskirja lahjana lapsille. Kolmesta tilaisuuden lopuksi havaitsin että 1. tilaisuudessa jakoi kirjat liturgi ja saarnaaja. Toisessa kuusi pappia jätti jakotehtävän suntioille. Kerrottuani havainnoistani kirkkoväärti totesi että oletkohan ollut liian pitkään mukana kun on aikaa havaita seikkoja mitä muut eivät huomaa....

Koen pettymystä kuoron musiikkiin, fakta on että nuorempia kuorolaulajia ei ole. Aaton nuorten perhekirkko oli katastrofi. Äänentoisto brummasi. Bandin soittotaidot ei ollut kovinkaan kunnolliset - kitarat epävireessä. Hymykään ei tullut edes huulille. Naikesta sotkusta huolimatta joulun henki oli tuli mieleen.

>>Luulen, että oltiin kaikki yhtä mieltä siitä, että epävireydestä huolimatta paikallinen kuorotoiminta on arvokasta.

Jouluaamuna kirkon edessä oli ambulanssi. 73 vuotias kuorolainen oli saanut sairaskohtauksen. Vastuuta kantavat laulajat ovat lähellä 70 vuotiaita. Ei ole enää kuorolaisia vaikka meillä on musiikkiluokat. Laulaminen ei innosta kun se on liian helppoa,

Voimavaramme on kuitenkin senioreissa, jotka ovat selkärankamme. Ristinkirkon valmistuttua kanttorimme päätti profiloida kuoroja. Perustettiin kirkkokuoron lisäksi nuortenkuoro ja senioireiden iltapäiväkuoro (vahoille laujille jäähdyttelykuoro). Iltapäiväkuorolle löytyi tarvetta. Ensimmäinen tarve oli joululauluradiointi puolenpäivän aikaan perjantaina. Sadan laulajan iltapäiväkuoro pelasti tilanteen. Kanttori huomasi että tarvittiin senioreiden intelligenssiä ja elämän kokemusta tukemaan omaa työtään. Nuorten kuoro ei oikeastaan käynnistybyt ollenkaan.

Musiikkiluokkien Laulupuu kuoro jäi Lahden kaupunginorkesterin alle ammattimiehen sovituksen jyrätessä yli.

Lahden Gospelkuorolla on tapa osoittaa kunnioitusta veteraaneille. Veteraanikuoron lopetettua Marjaana Turunen on tehnyt yhteisesityksiä vanhojen laulajien kanssa. Nuoret laulajat kaipaavat vanhempien seuraa ja ryhdikkyyttä.

Mikä on itseeni mennyt?

Anonyymi kirjoitti...

Katsoin tänään sattumoisin tv :stä dokumentin " Young at heart ", mikä kuvasi keski - iältään noin 80 - vuotiaiden kuorolaisten harjoittelua 6 viikon ajanjaksolla ( Yhdysvalloissa ). Kyseinen ikäihmisten kuoro on toiminut v. 1982 lähtien eri kokoonpanolla. He esiintyvät aika ajoin erilaisissa paikoissa tai järjestämissään konserteissa, mitkä ovat hyvin suosittuja. Ihmiset hurrasivat, iloitsivat ja kannustivat noita vanhuksia. Oli koskettavaa katsoa, kun he esim. esiintyivät nuorille, salskeille vangeille, jotka koskettuneena seurasivat vanhusten energistä laulantaa. Kyseisen dokumentin kuvaamisen aikana 2 kuoron jäsentä pääsi taivaan kirkkauteen ja heitä myös muistettiin järjestetyssä esiintymisessä. Kuoron ohjelmisto ei seurannut tuon ikäluokan mieltymyksiä, mutta sinnikkäästi he harjoittelivat punk/rock - tyylisiä kappaleita. Oli upeaa seurata heidän antaumustaan ja iloaan harjoitella - huolimatta iän mukanaantuomista vaivoista ja muistikatkoista, he jaksoivat käydä harjoituksissa, olivat sinnikkäitä, mutta osasivat ottaa myös huumorilla ne vajavaisuudet, joita ikä mukanaan tuo. Tätä samaa asennetta mielestäni tarvitaan myös seurakunnissa ikäihmisiä kohtaan. Arvostusta ja kunnioitusta siitä, että he vielä vanhoilla päivilläänkin jaksavat kantaa kortensa kekoon - niin omaksi kuin muidenkin iloksi ( ei nauruksi ). Monella nuoremmalla ei tälläiseen pitkäjännitteiseen toimintaan ja palkattomaan palveluun riittäisi mielenkiintoa. Näitä iäkkäämpiä virtaveljiä ja sisaria meillä on myös seurakunnissamme - hatunnosto ja kunnioitus heille ! Ei seurakunnan ole tarkoitus olla mikään kliininen puhdasäänisten laboratorio, vaan paikka elämää varten : sellaisena vajavaisena kuin se kulloinkin esiintulee.

Juho kirjoitti...

Moikka Arto,
Veikkaisin, että inkarnaation salaisuus paljastuu välillä myös siinä, miten Jumala voi puhua todella huonojen saarnojen kautta:) Joku sanoikin, että kristillisen seurakunnan on oltava Jumalasta, nimittäin mikään muu ei voi selittää sen polveilevan voitokasta kulkua, niin huonojen pappien johdossa.

Arto kirjoitti...

Hyvä kommentti, Juho. Noin se on. Huomaan, että mun kommentit epävireisestä aattohartaudesta ei oikein saavuta sitä tunnelmaa, joka siinä oli ja jota jouduin teini-ikäisten nuorten isänä miettimään. (Jos olisin istunut siellä yksin, olisin todennäköisesti viihtynyt oikin hyvin.) Itse asiassa kyseinen kirkkokuoro ei edes ollut keski-iältään kovin vanha, siellä oli monia 40-50 vuotiaitakin joukossa. Pienellä innostuksella ja antaumuksella kaikki olisikin ollut kohdallaan. Nuorten reaktioihin vaikuttaa varmasti eniten innostus ja aitous tai niiden puute.

Kirkonrotta kirjoitti...

Arvostelu on aina helppoa.
Eräs Kirkonrotan tuntema graafikko teki töitä joskus hyvin niukilla resursseilla. Tämä opetti graafikon viisaaksi. Hän kertoi, ettei koskaan teilaa toisen työtä ennen kuin on saanut tietää, millaisilla resursseilla työ on jouduttu tekemään: paljonko siihen on annettu aikaa, minkä verran tuntipalkkaa, millaisista lähteistä kuvat...

Arto kirjoitti...

No, palataan tähän vielä lyhyesti, vaikka kuittasin asian jo seuraavassa viestissäni. Aulis lähetti mulle seuraavan ajatuksen sivulta www.churchmarketingsucks.com:

Don't start or continue a blog because you want a bunch of people to read your thoughts. No one cares more about what you have to think or say than you do. Now that you know that, the only reason you should be blogging is because you just have to get your thoughts out of your head and into some sort of online journal format. The ironic thing is that the more you blog from your head/heart, the more people will actually start tuning in because they see how important this stuff is to you.

On siis turha vältellä omien ajatustensa esiin tuomista, vaikka ne joskus ovatkin keskeneräisiä. Sitä vartenhan blogit ovat olemassa :-)

Anonyymi kirjoitti...

Arto! Pääsi helpotuksen huokaus, kun lupasit, että "päästät" edelleen luettavaksi myös keskeneräisiä ajatuksia. Kiitos kaikista ajatuksistasi! Armorikasta uutta vuotta itsellesi ja perheellesi. Toivoo Lea

Anonyymi kirjoitti...

Toinen helpotuksen huokaus täältä. Kiitos, että saamme edelleen lukea myös keskeneräisiä ajatuksiasi. Huomaatko, että ne saavat itseasiassa eniten kommentteja blogiisi? Niistä tulee esiin elämän aitous ja sitä toivoisin löytäväni enemmän myös ympäriltäni.
Iloa vuoteen 2008!
Terhi

Matara kirjoitti...

Onhan se niin, että pienissä seurakunissa on väkisin vähemmäm resursseja.
Koitan muistaa sen, kun omassa äärimmäisen pienessä kirkkossamme kaikki ei aina ole niin hienoa, mihin olen joskus tottunut isoissa kaupungeissa.
Toisaalta, onpas tällasella toistaitosellaki tilaa olla mukana.

Arto kirjoitti...

Hehheh. En oikein tiedä, kannattaako tätä enää kommentoida. Mutta laitetaan nyt kun kerran keskustelu käy vilkkaana:-)
Jos luet mun tekstin uudestaan, hyvä Matara, niin huomaat, että kuvittelin lapsellisesti, että pienessä maaseutukirkossa on välittömämpi ja lämpimäpi tunnelma kuin isossa katedraalissa, jossa on ehkä prameat resurssit, mutta jäykkä meininki. Tässä odotuksessa siis vähän petyin. En kovin pahasti, mutta kuitenkin vähän. Ei siellä ollutkaan välitön ja leppoisa meininki (jollaisen luominen ei edellytä mitään rahallisia resursseja eikä kuoroharjoituksia), vaan hieman koomista jäykistelyä, kuten missä tahansa käsikirjan kuolettamassa keskivertokirkossa. Tiedän kyllä senkin, että osa kirkossa käyvistä ihmisistä pitää siitä, että asiat menee jähmeästi käsikirjan mukaan. Siksi sinne ei tulekaan ketään uusia. Toivon todella, että meidän kokemus oli poikkeus ja yleensä kirkoissa vallitsee leppoisa, hyvä henki, jossa yhteys kasvaa ja johon on kiva kutsua naapuritkin. Jos kuitenkaan näin ei ole, tervetuloa Helsingin tuomiokirkkoon, jossa ovilla suljettavien kirkonpenkkien lisäksi tunnelmaa nostattaa se, että pappi on viidentoista metrin päässä lähimmästä seurakuntalaisesta ja viidenkymmenen metrin päässä kanttorista.