On sunnuntaiaamu, kirkonmenojen aika ja makaan kotona sängynpohjalla läppäri sylissä toteuttaen edesmenneen Helsingin Saalem-seurakunnan johtajan, Eino I. Mannisen ohjetta: "On parempi ajatella sängyssä jumalanpalvelusta, kuin jumalanpalveluksessa sänkyä." Maikki ystävällisesti lupasi puolestani toimia tänään messuavustajana, kun yli viikon jatkunut flunssa kaatoi mut eilen totaalisesti petiin. Jotenkuten kaulauliina kaulassa nukutun yön jälkeen elämä alkaa vähitellen voittaa. Tässä on hyvä hetki harrastaa omehtoista tiedottamista eli laittaa ylös muutamia tulevan viikon tapahtumia.
Maanantai on täynnä erinäisiä tapaamisia, muun muassa kaksi raamattupiiriä, joista toisessa käsitellään Nehemian kirjaa ja toisessa kertomusta Lootin vaimosta. Tiistaina könyän taas aamupiirin jälkeen Pasilaan YLEn studiolle äänittämään kaksi aamuhartautta. Ne tulevat ulos tämän ja ensi viikon perjantaina (2. ja 9.2.) Keskiviikkona Kryptassa alkaa kolmen musiikki-illan sarja, joista ensimmäisestä vastaavat Päivi Sini Ristimäki (laulu), Jere Ristimäki (kitara) ja Joonatan Rautio (piano ja sax). Ohjelmistossa on perinteisiä hengellisiä lauluja, jotain Joonatanin omaa tuotantoa ja reipasta gospel-meininkiä. Illan teemana on kaipaus, odotus ja ilo. On taas mielenkiintoista nähdä, minkälainen seurakunta tulee paikalle. Aikaisempi kokemus on, että Kryptan keskiviikkojen väki on joka kerta eri.
Ensi viikonlopulle mut on jälleen määrätty toimitusvuoroon, mikä merkitsee sitä, että ei ole oman seurakunnan messuvuoroa ollenkaan. Siksi lupauduin pitämään Helsingin vankilan jumalanpalveluksen klo 9.30. En olekaan siellä ennen ollut näissä merkeissä, Vantaan vankilassa kyllä.
Tiedotuksesta puhuen (Auliksen kommentti Bono Kryptassa) on ehdottomasti totta, että on parempi mainostaa itse aktiivisesti, kuin luottaa seurakuntien tiedotukseen. Mutta kyseessä on iso ajankäytön priorisointikysymys. Olen halunnut elää siinä illuusiossa, että seurakunnilla on tiedotus hanskassa ja voin keskittyä itse sisällön tuottamiseen. Todellisuus on tietysti toinen. Kirkko ja kaupunki toteuttaa omaa agendaansa, jolla on vain näennäinen yhteys siihen, mitä seurakunnissa tehdään. Missään tapauksessa lehteä ei voi kutsua "omaksi" sillä tavalla, että sen kokisi jotenkin tekevän samaa työtä, mitä itse yrittää tehdä. Taustalla vaikuttaa isot kirkkokäsitykseen liittyvät painotuserot, joten voi olla turha odottaa asiaan mitään muutosta lähiaikoina.
Mitkä painotuserot? Yksinkertaistin itse tämän kirkon ison vedenjakajan viime maanantaina joukolle ulkomaalaisia opiskelijoita, jotka olivat tutustumassa Tuomiokirkkoon ja Suomen ev.lut.kirkkoon suurin piirtein näin: Suomen ev.lut. kirkko tasapainoilee kansallikirkon ja universaalin kristillisen tunnustuksen välillä. Kansallisella instituutiolla on suuri halu pitää mahdollisimman suuri osa kansansa kirkon jäseninä, vaikka se samalla tarkoittaakin opillista hajaannusta. Tosin hajaannus kääntyy sitä itseään vastaan, kun väki ei pidä kirkkoa enää uskottavana toimijana (vrt. tämän päivän Hesarin artikkeli Kirkonkirjat sekaisin, HS 28.1.2007 D6). Opillisen hämmennyksen tilalle toki yritetään tarjota ajatusta hyvinvointivaltiosta kirkon saavutuksena, mutta tuskin kansa kuitenkaan ihan niin tyhmää on.
Universaalin kristillisyyden tuntomerkkinä taas on kristillinen tunnustus, josta kirkko on aina pitänyt ja pitää kiinni muuttuvassa maailmassa: ilosanoma Jeesuksesta Jumalan Poikana ja syntien sovittajana. Kun oikein tiukalle vedetään, kansallinen kirkko on todennäköisesti valmis luopumaan Jeesuksen keskeisyydestä, jos se osoittautuu loukkaukseksi valtiolliselle uskottavuudelle. Eikös näin käynyt luterilaisille natsi-Saksassa?
Ehkä siksi ensi keskiviikon Krypta-illan otsikkona on Vain yksin Jeesus. On huojenta tietää tekevänsä työtä kirkossa, joka ei ole riippuvainen kansallisesta asemasta, kirkollisverosta, kirkon virka- ja työehtosopimuksesta, Kirkko ja kaupungista ja muista hetkellisistä instituutioista. Siellä missä kaksi tai kolme on kokoontunut yhteen Jeesuksen nimessä, kirkko pysyy.
