Selailemalla käy ilmi, että aloitin tämän blogin kirjoittamisen 6.3.2006, siis viisitoista ja puoli vuotta sitten. Olin silloin 45-vuotias pappi Helsingin tuomiokirkossa. Meidän kuopus oli kuusivuotias ja esikoinen 18. Kuopus on nyt siis 21-vuotias nuori ja itsenäinen nainen, josta isä on kovin ylpeä - niin kuin tietysti kahdesta isosiskostakin.
Hämmästelen omien kirjoitusten täydellistä avoimuutta vuonna 2006. Kirjoitan aivan avoimesti asioista, joita ei tämän päivän vihamielisessä mediakulttuurissa tulisi mieleenkään ryhtyä levittelemään maailmalle. Viimeistään siinä vaiheessa, kun aloitin kirkkoherran virassa vuoden 2015 alussa, ilmaisu hiipui ja avoimuus kuivahti pois. Kirjoitukset omasta elämästä loppuivat ja tilalle tulivat turvalliset saarnat.
Oikeasti kirjoittaminen oli hiipunut jo paljon aikaisemmin. 2009: 124 julkaisua, 2010: 49 kpl, 2011: 25 kpl, 2012: 6 kpl. Jotain tekemistä asian kanssa oli sillä, että Facebookin ensimmäinen suomenkielinen versio julkaistiin keväällä 2008. Facebook killed my blog.
Valitsin vuonna 2006 blogin otsikkotekstin Paavalin toisesta kirjeestä korinttilaisille, luku 4, jae 7: "Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä". Jotenkin arvelin, että omissa kirjoituksissa voi olla saviastian makua.
Miksi nyt sitten ryhdyn pitkän hiljaisuuden jälkeen julkiseen pohdintaan? Olin eilen illalla puhumassa Suomen Gideonien tilaisuudessa, jonka tunnuslauseeksi oli valittu yllä lainaamani 2 Kor. 4:7. Sama lause oli tietysti myös puheeni aiheena. Miksi Jumala käyttää heikkoja ja huonoja? Mitä Paavali tarkoittaa sillä ilmeisen ristiriitaisella väitteellä, että "juuri heikkona olen voimakas" (2 Kor. 12:10)? Miksi kristillinen usko kätkeytyy tällaisiin paradokseihin?
En kirjoittanut puhetta eikä sitä tallennettu. Puhuin, mitä oli sydämellä. Liikutuin hieman omista sanoistani jossain vaiheessa. Otin kännykällä aikaa. Puheen pituudeksi oli pyydetty 30 minuuttia. Kun lopetin puheeni, aikaa oli kulunut 29 minuuttia ja 22 sekuntia. Ennen puhettani Nina Åström oli luonut lauluillaan kirkkosaliin herkän ja avoimen ilmapiirin. Puheeni jälkeen Nina osoitti erinomaista sisäistä herkkyyttä valitsemalla laulut, jotka kuljettivat aihetta eteenpäin.
Tajusin sateisessa ja pimeässä illassa kotiin ajaessani, että olen muutaman vuosikymmenen aikana pitänyt melko monta määrämittaista (8-16 min) saarnaa ja kirjoittanut valtavan määrän kolumneja. Kolumnit ovat pylväitä (lat. columna), jotka pitävät painotuotteiden sivuja pystyssä. Kolumnit eivät ole ole itse asia vaan täyte. Ihmiset lukevat mielellään kolumneja, koska ne ovat melko lyhyitä. Niissä on yleensä vain yksi pointti.
Saarnojen tarkoitus on olla itse asiaa. Tosiasiassa saarnat ovat itse asian eli Jeesuksen, apostolien ja profeettojen sanojen ympärillä pyörimistä. Ikään kuin nämä Vanhan Kirjan sanat kaipaisivat henkiin herättämistä ja että niiden ympärillä pyöriminen voisi herättää ne henkiin.
"Yksikään ihminen ei ole koskaan puhunut sillä tavoin kuin hän" sanottiin Jeesuksesta (Joh. 7:46). Ei sen ympärillä tarvitse pyöriä.
Quod scripsi, scripsi. Sat sapienti, sano.
