Virikkeen tähän kirjoitukseen antoi Catholic Heraldissa 5.4.2019 julkaistu artikkeli ’As a Bishop, it is my duty to warn the West’: An Interview with Cardinal Sarah. Guinealaissyntyinen Robert Sarah katsoo länsimaita ja länsimaista kristillisyyttä yhtäältä afrikkalaisen silmin, toisaalta sisäpuolelta, Vatikaanin korkea-arvoisena kardinaalina. Ymmärrän, että on paljon niitä, joiden mielestä afrikkalaiset eivät voi opettaa meille länsimaiden kristityille mitään hyödyllistä. Saksalaisperäistä ja pohjoismaalaistunutta luterilaisuutta saatetaan pitää kristinuskon ylivertaisena versiona, jonkinlaisena Nokiana tai Angry Birdsinä. Mielestäni se on virhe, vaikka en nyt lähde sitä enempää perustelemaan. Eurooppa kutistuu ja väki vähenee, kun Afrikka kasvaa.
Kristinuskon tilasta puhuessaan kardinaali Sarah käyttää sanaa romahdus (collapse). Romahdus koskee kristillisyyttä kaikkialla, mutta sen alkulähde on Sarah’n mukaan Euroopassa. Hän selittää ilmiötä isyyden hylkäämisellä. Ajassamme elää voimakkaana ajatus, että ollakseen vapaa ihminen ei voi olla riippuvainen mistään. Vastaanottaminen, lahjaksi saaminen, periminen on tämän länsimaisen ajattelun mukaan ihmisarvon vastaista. Siksi nuoria kehotetaan - nykyään jopa koululaitoksen ja valtiovallan myötävaikutuksella - keksimään itse identiteettinsä, olemaan mitä tahansa muuta kuin se, joksi on syntynyt. Mutta ihminen on aina pohjimmiltaan perijä. Ihminen saa historiansa, kulttuurinsa, kielensä, nimensä, perheensä perintönä. Kun ihminen kieltäytyy vastaanottamasta ja olemasta osa tätä riippuvuuksien, sukulaisuuksien ja perintöjen verkostoa, hän samalla tuomitsee itsensä keskelle loppumatonta yksilöiden välistä kilpailua, jossa ei ole mitään muuta lakia kuin se, mikä kulloinkin tuottaa eniten hyötyä. Kardinaali Sarah’n mukaan taustalla on viime kädessä luopuminen Jumalan isyydestä, Jumalasta alkusyynä ja kaiken Luojana. Häneltä me saamme olemuksemme miehinä ja naisina, mutta nykyaikaiselle ihmiselle tällainen ajatus on sietämätön.
Voisin jatkaa, mutta en nyt jatka. On parempi puhua meistä. Mutta jos puhuu ”meistä”, lukijoista ainakin osa ajattelee, että puhu vain omasta puolestasi. Meistä ei ole helppo puhua. Saksalainen kirjailija Thomas Mann sanoi aikoinaan viisaasti suurin piirtein näin: Antaessaan henkilökohtaisinta saavuttaa sen, mikä on kansallista ja samalla yleisinhimillisintä. Sen saavuttaa näin jopa paremmin, kuin jos asettaisi tavoitteeksi kuvata sitä, mikä on kansallista. Ei siis kannata puhua meistä. On oltava henkilökohtainen, jotta voin tavoittaa sen, mikä meitä ehkä yhdistää.
Myös minussa elää kapina Jumalaa ja hänen lahjojaan vastaan. Se on sukua sille kapinalle, jota muistan käyneeni parikymppisenä vihaisena nuorena miehenä. Eräs kuuluisa suomalainen tanssitaiteilija sanoi sen minulle kerran eräässä hääjuhlassa: ”Kukapa meistä haluaisi palata nuoruutensa Poriin.” Ihminen haluaa erottua, irroittaa kahleet, tulla omaksi itsekseen. Kunnes kaikki tasaantuu ja tulee keski-ikä. Jonka jälkeen yllättää viidenkympin tai jonkin muun villitys. Eläkkeelle jääväkin vielä pohtii, mistä hänen pitäisi vihdoin päästä eroon ja mihin asettua.
Minulla on ollut nyt kuusi kuukautta (lokakuusta 2018 huhtikuuhun 2019) täällä Gran Canarialla aikaa miettiä omaa tehtävääni ja kutsumustani. Tunnustan usein haaveilleeni, että pääsen jollain keinolla eroon tästä pappeuden taakasta. Kuka tätä kaipaa? Kuuleeko kukaan, mitä sanon? Ja jos kuulee, ymmärtääkö? Muuttuuko mikään? Voi, kun saisin tehdä jotain hyödyllistä! Entä suhde lapsiin ja lapsenlapsiin? Heillä on omat polkunsa. Ne eivät ole niitä, jotka minä mielessäni kuvittelin tai suunnittelin. Mihin minua siinä tarvitaan? Ja kaikkein vaikein: Olenko vaimolleni enemmän ilo vai rasite? Tiedän, että hän jo odottaa minua kotiin, mutta mitä sitten? Mihin olemme yhdessä matkalla?
Kuvaamani mielenlaadun nimi on ylpeys (pride). Se on synti. Ei ole mikään ihme, että ylpeyden tunnuksen alla järjestäytyvät aikamme näyttävimmät kulkueet. Ylpeys saa ajattelemaan, että minulle kuuluu jotain enemmän ja parempaa kuin mitä olen saanut (entitlement). En ole tyytyväinen siihen työhön, joka minulla on; siihen puolisoon, jonka kanssa aikoinaan menin naimisiin; asuntoon; palkkaan; näköalaan; naapureihin; ravintola-annoksen kokoon ja näköön; omaan ulkonäkööni; omaan sosiaaliseen asemaan ja siihen, miten vähän muut minua arvostavat; jne. (Jotain tästä tunnelmasta on Robbie Williamsin 2011 kappaleessa Supreme: - - You feel deprived. Yea, are you questioning your size? Is there a tumor in your humor, are there bags under your eyes? Do you leave dents where you sit? Are you getting on a bit? Will you survive? You must survive! - -)
Näemme siis, että ylpeys - Pride - ei ole vain seksuaalisen hämmennyksen tunnussana. Itse asiassa julkiset Pride-kulkueet ovat ehkä jossain mielessä hyvä asia. Siellä juhlivat oppivat tällä tavalla ainakin tunnistamaan syntinsä nimen. Nyt tarvitaan enää, että he kääntyvät, ja silloin Jumala saa heistä vahvoja todistajia.
Paljon vaikeampi ylpeyden synti on meille tavallisille. Auttaako, jos havaitsen, että tämän synnin taustalla on todella kieltäytyminen vastaanottamasta Jumalan lahjaa, hänen antamaansa siunausta? Ylpeä ihminen pitää itseään jonkin muun arvoisena, jonkin toisenlaisen minuuden vertaisena.
Ajattelen Jeesusta. ”Hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.” Hän oli valmis antamaan itsensä vehnänjyvän lailla siemeneksi, josta kasvoi sellainen sato, että koko maailmanhistoria muuttui ja ihmiskunnalle palasi toivo. Hän näki sen, mitä kukaan hänen ystävistään ja lähimmistään ei kyennyt näkemään eikä kuvittelemaan. Hänen nöyryytensä korotti hänet kaikkia ylpeitä korkeammalle korkeammalle.
Ja niinpä Paavali kirjoittaa (Fil. 2): ”Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanyt hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: Jeesus Kristus on Herra.”
Se, että Jeesus on Herra, ei ole ihmisoikeusloukkaus vaan lahja. Tämä lahja antaa maailmalle elämän, minulle kutsumuksen ja sydämeen levon, joka on kaikkea epäilystä suurempi. Olen tyytyväinen niin kuin äitinsä rinnoilla lepäävä lapsi. Ei minulta mitään puutu. Elämä hymyilee. Minulle on tullut hyvä perintöosa. 'Oon tyytyväinen pikku mökkiläinen. En kaipaa kultaa, enkä aarteita maan. On mulla täällä vain ryysyt päällä ja kohta hautaan mut kannetaan.'
Jeesus Kristus on Herra. Voin ottaa Hänen herruutensa vastaan lahjana tai pitää sitä loukkauksena ja kieltää hänet. Mutta Hän on se, joka on ollut ennen aikojen alkua, joka tuli ihmiseksi ja jonka herruus avautuu aikojen lopulla kaikille. Tunnustamalla hänen herruutensa, astun vapauteen, joka ei jätä minua yksin, oman onneni varaan kamppailemaan siitä mitä mulle kuuluu, vaan luo yhteyden kaiken Luojaan, Isään, joka rakastaa jokaista lastaan.
