Evankeliumi Johanneksen mukaan 14: 27
Jeesus sanoo: Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.
Rauhaa, ystävät. Sitä me toivomme ja kaipaamme. Tasavallan presidentin rukouspäiväjulistuksen mukaan rauha tulee rehellisyydestä, oikeudenmukaisuudesta ja armahtavaisuudesta. Ne ovat isoja ja pitkiä sanoja. Ja kaksi viimeksi mainittua, oikeudenmukaisuus ja armahtavaisuus, ovat lisäksi hieman ristiriidassa keskenään. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä, että pahantekijää rangaistaan, jotta muut saavat olla rauhassa. Armahtavaisuus tarkoittaa sitä, että pahantekijälle suodaan uusi mahdollisuus - silläkin uhalla, että joku tulee siitä rauhattomaksi.
Mutta en halua puhua ympäripyöreästi enkä yleistäen. On puhuttava siitä, mikä meitä juuri nyt puhuttaa, seksuaalirikoksista. Suomalaisia on pitkään ihmetyttänyt raiskauksista annetut lievät tuomiot. Varsinkin lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset aiheuttavat inhoa riippumatta siitä, kuka on tekijänä. Niistä vaaditaan kovempia rangaistuksia, selkeämpää viestiä.
Nyt Oulun ja Helsingin tapahtumien vuoksi keskustelu on kohdistunut erityisesti turvapaikanhakijoiden osuuteen näistä rikoksista. Sitten jotkut ovat muistaneet, että kyllä sitä muuallakin on osattu. On nostettu esiin muita ihmisryhmiä. Sosiaalinen media - Jumala meidät sen ylivallalta varjelkoon! - kiehuu, mielipide ruokkii vastaväitettä, väite ruokkii herjausta, herjaus ruokkii vihaa. Ihmisen ääni muuttuu massojen mölinäksi.
Oikeasti kyse ei ole mistään ihmisryhmästä. Leimakirveet saa haudata. Sen sijaan on varmasti kyse suomalaisen oikeusjärjestelmän uskottavuudesta. Suomessa on virallisesti uskottu lieviin tuomioihin ja korjaaviin toimenpiteisiin. Kun kansa huutaa kovempia tuomioita, oikeusoppineet ja poliittiset päättäjät näyttävät vieraantuneen todellisuudesta.
Mutta tällainen pohdiskelu on yhteiskunnallista keskustelua. Se ei ole evankeliumia eikä erityisen hengellistä. Puhun tästä asiasta vain siksi, että kristillinen kirkko on tavallaan asiaan osasyyllinen.
Mehän emme kirkkona ja kristittyinä voi olla julistamatta sitä näkyä, jonka profeetta Jesajalta luemme, että "susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen”. Saalistaja ja saalis elävät turvallisesti yhdessä. Ajattele! Entä jos vaihdamme suden tilalle irakilaisen turvapaikanhakijan ja karitsan tilalle suomalaisen teinitytön? ”Pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen.” Olemmeko me kristityt sinisilmäisiä utopisteja, joiden hyväuskoisuutta raiskaajat häikäilemättä käyttävät hyväkseen?
Ehkä me olimme Suomessa kuvitelleet saavuttaneemme yhteiskunnallisilla uudistuksilla tämän Jesajan esittämän paratiisinäyn ja taltuttaneemme ihmisen pahuuden hyvällä koulutuksella ja sosiaalisella tukiverkolla. Mutta se on vaarallinen harha. Oikeudenmukaisempi yhteiskunta on tärkeä asia, mutta se ei ole ratkaissut eikä koskaan tule ratkaisemaan ihmisen ongelmaa. Ihmisen ongelmaan ei ole olemassa poliittista ratkaisua vaan ainoastaan hengellinen. Raamattu kutsuu ihmisen ongelmaa nimellä synti. Se ei ole vain turvapaikahakijoiden ongelma tai pedofiilien ongelma vaan ihmisen, meidän kaikkien ongelma.
Yhteiskunnallinen keskustelu lähtee usein siitä, että me ratkaisemme muiden ongelmia. Hengellinen ratkaisu lähtee omasta sydämestä. Eräässä rukouksessa, jonka joskus annan isän luettavaksi lapsen kasteen yhteydessä, pyydetään: ”Herra, opeta tämä lapsi hallitsemaan itseään ennen kuin hän ryhtyy hallitsemaan muita.” Jos ihminen kadottaa kosketuksen omaan syntisyyteensä ja keskittyy muiden syntien hallinnoimiseen, valhe pääsee vallalle.
Sen vuoksi kirkon sanomaa ei pidä väärällä tavalla politisoida. Kun rakennamme parempaa yhteiskuntaa, sitä asuttaa edelleen sama ihmisluonto. Hyvinvointiyhteiskunnassa pahoinvointi on erilaista, mutta ei se ole mihinkään kadonnut. Olimme ehkä tuudittaneet itsemme Ruususen uneen, laskeneet alas suojakilpemme, unohtaneet nuorisomme, uskotelleet että koskaan ei ole ollut näin hyvin, että nuorison voi rauhassa päästää kaduille tekemään kokeilujaan ja nyt netin ihmeelliseen maailman: ”Kyllä ne siellä pärjäävät”.
Entä jos Jesajan profetian susi ei olekaan se toinen, jota haluaisimme inhota tai vihata, ja karitsa ei olekaan se itsemme kaltainen, jonka vuoksi pelkäämme ja loukkaannumme? Entä jos susi on sisällämme ja karitsa on itse Kristus meissä? Hän, Kristus, tahtoo tutustua meissä olevaan pahaan ja tehdä siitä rauhansa välikappaleen. Kun tulemme hänen luokseen tänään ehtoollispöydässä, hän odottaa, että tulet sellaisena kuin olet. Älä tee itsestäsi paranneltua versiota. Älä sano: Onneksi en ole niin kuin ne toiset. Älä tule hurskaana, vaan syntisenä. Eivät terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. Martti Lutherin saksaksi kirjoittamassa ja Jaakko Finnon alunperin suomentamassa ehtoollisvirressä sanotaan: Itsevarman mahdoton turvata Herran armoon on. Vaan ken saapuu syntisenä, nääntyvänä, nälkäisenä, Herran luokse tulla saa. Heikkoa Herra armahtaa. Synnit kaikki Kristus kantoi, lupauksen meille antoi. Syntinen, käy luokseni, anteeksi saat sä syntisi.
Me elämme keskellä vaikeroivaa ihmiskuntaa, jonka haavaa ei paranneta rangaistuksilla eikä rahalla, vaan ainoastaan Kristuksen haavojen kautta.
”Me tiedämme, että koko luomakunta yhä huokaa ja vaikeroi synnytystuskissa. Eikä vain luomakunta, vaan myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi". Emme siis ole keksineet paratiisia, emmekä vielä lopettaneet huokailua. Kristittyjen ykseyden rukouspäivä on pyhitetty tälle huokailulle Jumalan puoleen: ”Herra, armahda!”
Mutta nyt tätä taustaa vasteen evankeliumin valo loistaa kirkkaana. Pelkoon ei ole syytä. Me odotamme tulevaisuutta uskossa ja toivossa, sillä Jeesus sanoo: "Minä jätän teille rauhan.” Ota se vastaan. ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.”
