Kiitän Jarmo Kokkosta ja kirjoittajia hyödyllisestä selonteosta. Se on hätähuuto ja tienviitta. Se sisältää konkreettisia ehdotuksia, joita aion hyödyntää omassa seurakunnassani heti, kun virkavapaaltani sinne palaan. Virkaani on tosin nimitetty niin hyvä sijainen, että asia on todennäköisesti jo hoidettu siihen mennessä. Toivon, että 10-vuotiaille kohdennettu minirippikoulujärjestelmä saa valiokuntakäsittelyssä vauhtia. Haluan liittyä edustaja Ojalan eiliseen puheenvuoroon, jossa hän muun muassa haastoi kirkon viestintää. Jokainen evankeliointiin keskittyvä kirkkokunta hoitaa viestintänsä selkeämmin ja paremmin kuin yhteiskunnallista asemaansa vartioiva ja akateemisesta itseopponoinnista kiksinsä saava kansankirkkoinstituutio. Kun pitäisi tuottaa innovatiivista mobiilisisältöä lapsille, meillä resurssi kuluu veitsenterävään sivalteluun kirkon omissa julkaisuissa.
Mutta viestintä ei ole vain julkaisuja ja mediaa. Me olemme viesti. Se, miten toimimme, on viesti. Kirkko on Jumalan toiminnan välikappale, ei itse tarkoitus. Kirkolla on merkitystä, kun sen seurakunnat ovat uskottavia kristillisen elämän yhteisöjä. Sen vuoksi mikään kasvatustyön yksittäinen toimenpide ei sellaisenaan toimi, jos seurakuntaelämä ei toimi. Seurakuntaelämä ei toimi, jos seurakunta on pelkkä palveluiden tuottaja eikä yhteisö. Palveluorganisaation tiellä meillä on edessämme ehkä viisi vuosikymmentä ennen kuin viimeinen sammuttaa valot. Elinvoimaiset yhteisöt sen sijaan kasvavat ja kanavoivat kristillistä elämää uusille urille.
Puhutaan kummiudesta. Katri Vappula kiinnittää siihen huomiota luvussa 2. Kasteesta kasvuun. Hän kysyy: ”Entä jos kummius ja lapsen siunaaminen nähtäisiin kirkkoomme kuulumattomien kohdalla kirkon missiosta käsin kohtaamisena?”
Jätetään lapsen siunaaminen hetkeksi syrjään, siis: ”Entä jos kummius nähtäisiin kirkkoon kuulumattomien kohdalla kohtaamisena?” Sellaisena se juuri nähdäänkin. Vappula kuvaa sivulla 27 asiaa näin: ”Jos kirkkoon kuulumaton aikuinen haluaa olla läsnä kastettavan lapsen elämässä, mukana siunaamassa häntä ja rukoilemassa yhdessä seurakunnan kanssa, on se mission näkökulmasta hyvä asia eikä sitä pidä torjua.” Vaikka lauseessa puhutaan lapsen koko elämässä läsnä olemisesta, asia konkretisoituu kastejuhlassa. Kirkkoon kuulumattomia aikuisia on nykyään läsnä jos ei ihan jokaisessa niin kuitenkin valtaosassa toimittamistani kasteista. He voivat osallistua laulamalla, lukemalla Raamattua, sytyttämällä kastekynttilän tai jollain muulla sopivalla tavalla. Juutalainen isoisä oli otettu, kun sai lukea Vanhan testamentin tekstikappaleen. Muslimi-isä luki mielellään evankeliumin, jossa Jeesus siunaa lapsia. Hindulaiset isovanhemmat olivat arempia, mutta arvostivat kovasti sitä, että selostin heille toimituksen merkitystä. Kun kysyn ”vanhemmat ja kummit, tahdotteko yhdessä seurakunnan kanssa huolehtia siitä, että tämä lapsi saa kristillisen kasvatuksen”, kerron kaikille, mutta erityisesti kirkkoon kuulumattomia ajatellen, että minulla on oikeus kastaa tämä lapsi vain, jos vanhemmat ja kummit vastaavat myöntävästi. Vanhempien kristillinen vakaumus on ratkaiseva. Kastejuhla kertoo kaikille läsnäolijoille, mihin uskoon lapsi kastetaan ja että siihen kuuluu sen kertominen lapselle, kuka Jeesus on ja että häntä voi rukoilla. Kastejuhla on evankelioimistapahtuma, lähetystyötä, viestintää. Jos tilanne sallii, kysyn vielä kirkkoon kuulumattomilta ystäviltä haluavatko hoitaa asian kuntoon ja voidaanko sopia tapaamisesta. ”Entä jos” on totta jo nyt. Kyse ei ole nyt vain minusta, vaan sadoista kollegoista ympäri maata. Eikä se tarkoita eikä sen pidä tarkoittaa sitä, että Jeesuksesta kertominen korvataan lätkämatsissa käymisellä.
Mutta entä kastamattoman lapsen siunaaminen? Olen sellaistakin tehnyt, kun kirkkoon kuulumaton vanhempi ei ole sallinut kastamista. Liturgisesti on ollut kyse kotona toimitetusta pienestä rukoushetkestä. Sisällöllisesti ne ovat olleet evankelioimistilaisuuksia ja lähetystyötä. ”Entä jos” on jo totta. Mutta on totta, että piispat hiippakunnissaan tai piispainkokous yhteisesti voisi päivittää tähän liittyvän ohjeistuksen.
Mitä elinvoimainen kirkko tekee sen jälkeen, kun evankeliumi on julistettu, mielenkiinto herätetty ja ihminen on kalastettu verkkoon? Entä jos se ottaa hänet osaksi yhteisöä. Tähän kiinnitti huomiota myös ainakin edustaja Salomäki. Yhteisöllä on aina sisältö ja ydin, joka pitää sen kasassa. Seurakunnan ydin löytyy Jeesuksen seuraamisesta. Se ei löydy tapakulttuurista eikä siitä, että vanhemmat saavat iPadiltaan lukea kriittistä journalismia kirkon sisäisistä erimielisyyksistä. Kokoava työ ei ole mikään työmuoto. Entä jos kokoontuminen olisi seurausta siitä, että kristityt kaipaavat yhteyttä toisiinsa? Jos seurakunta ei ole Jeesuksen seuraamisen yhteisö, johon lapsi ja hänen vanhempansa voidaan kutsua kasvamaan, muut toimenpiteet jäävät kikkailuksi.
Siksi tämä erinomainen tulevaisuusselonteko haastaa samalla kirkon viestintää, vaatii meiltä uutta evankelioimisen strategiaa ja korostaa terveiden jumalanpalvelusyhteisöjen merkitystä. Entä jos tulevaisuusvaliokunta ottaisi lausunnossaan esille myös nämä näkökohdat?
