Adventin tehtävä ja rukous

Saarna Pitäjänmäen kirkossa 13.12.2015

 

Kun Johannes vankilassa kuuli Kristuksen teoista, hän lähetti opetuslapsensa kysymään: ”Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa toista?” Jeesus vastasi heille: ”Kertokaa Johannekselle, mitä kuulette ja näette:

Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät,

spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat,

kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma.

Autuas se, joka ei minua torju.”

Jeesus alkoi puhua ihmisille Johanneksesta: ”Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa? Vai mitä odotitte näkevänne? Kenties hienosti pukeutuneen miehen? Kuninkaanlinnoista te niitä löydätte, jotka hienostelevat vaatteillaan! Mitä te sitten odotitte näkevänne? Profeetanko? Aivan oikein, ja minä sanon teille, että hän on enemmänkin kuin profeetta. Hän on se, josta on kirjoitettu:

- Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi,

hän raivaa sinulle tien.”

(Evankeliumi Matteuksen mukaan 11:2-10)

 

Saksalainen Vanhan testamentin tutkimuksen professori Erhard Gerstenberger on sanonut, että “kaikki yhteisön tunnustamat säädökset ovat olemassa pitääkseen yllä sitä yhteisöä, joka nuo säädökset on tuottanut”, toisin sanoen, rituaalit ja säädellyt toimintatavat tuovat vakautta ja ylläpitävät yhteisöjä. Niiden kääntöpuolena on se, että ne sulkevat ulkopuolelleen kaikki, jotka eivät kuulu näiden säädösten piiriin. Juuri tästä on kyse, kun sanotaan “maassa maan tavalla”. Jos haluat asua täällä, opettele säännöt. Sääntöjä saa arvostella, mutta vasta sitten, kun osaa ja hallitsee ne.

Samahan pätee musiikissa tai missä tahansa taiteessa. Ensin on hallittava instrumentti ja sen lainalaisuudet, vasta sen jälkeen voit improvisoida ja rikkoa totunnaisuuksia.

Ymmärrätte, että puhun nyt profeetan tehtävästä. Profeetan tehtävä on yhteisön sisältä käsin kyseenalaistaa totuttuja tapoja. Profeetta tuntee läpikotaisin yhteisönsä arvot ja tavat, mutta tieten tahtoen astuu niiden ulkopuolelle, autiomaahan, turvattomaan asemaan, ulkopuoliseksi.

Tällaisia profeetallisia ihmisiä ja kokonaisia liikkeitä on aika ajoin esiintynyt kristinuskon historiassa. Kuka mahtaa olla viimeinen suomalainen profeetta? Tehtävään on tietysti paljon halukkaita, mutta kuka kestää tarkastelun? Profeetta kykenee omalla julistuksellaan, elämäntavallaan ja esimerkillään osoittamaan tien siihen, mikä on alkuperäistä ja aitoa, ja pois siitä, mikä on tullut pelkäksi ahdistavaksi tavaksi. Ei siis riitä, että on mielipiteitä ja sanoo ne kovaan ääneen ja isoilla kirjaimilla.

Elämme keskellä mielipiteiden ylitarjontaa. Ensin taide-eliitti halusi tulla museoista ja gallerioista julkiseen tilaan hätkähdyttämään ja herättämään keskustelua rikkomalla sovinnaisuuksien rajoja. Se varmaankin tuntui profeetalliselta. Kun hätkähdyttämisestä alettiin kilpailla, sen seurauksena tavallinen kansa alkoi turtua näihin mielenilmauksiin ja alkoi vaatia itselleen samaa oikeutta. Ja lopulta internet teki sen mahdolliseksi. Nyt ihmetellään, miksi ihmiset haluat hätkähdyttää toisiaan sopimattomilla kommenteilla. Mielestäni ei tarvitse olla nero huomatakseen syyn. Mitä etuoikeutettu eliitti tekee edellä, sen kansa tekee perässä.

Emme siis tarvitse enää yhtään hätkähdyttäjää ja mielipideautomaattia. Mutta kun yhteiskunnassa alkavat asiat mennä pois tolaltaan, tarvitaan profeettoja – niitä, jotka näkevät olennaisen ja näkevät pidemmälle. Me kaipaamme todellisia profeettoja, niitä, jotka pystyvät osoittamaan meille tien aitoon ja alkuperäiseen ihmisyyteen, aitoon, vieraanvaraiseen ja sydämelliseen suomalaisuuteen, aitoon ja sydämelliseen lähimmäisyyteen.

Papin ja virkamiehen on vaikea olla profeetta, koska meidän tehtävänä on ylläpitää vallitsevaa järjestystä. Kirkolla – siis meillä yhteisönä – on kuitenkin profeetallinen tehtävä. Meillä on sanansaattajan ja tien raivaajan tehtävä. Mitä se tarkoittaa?

Minut vihittiin papiksi Kuopion tuomiokirkossa 21.12.1998 eli viikon kuluttua siitä tulee kuluneeksi 17 vuotta. Pappisvihkimystä edeltävänä keskiviikkona annoin saarnanäytteen, jonka tekstinä oli tämän päivän psalmi: ”Laupeus ja uskollisuus kohtaavat, oikeus ja rauha suutelevat toisiaan. Uskollisuus versoaa maasta ja oikeus katsoo alas taivaasta. Herra antaa kaiken hyvän, maa antaa satonsa. Herran edellä kulkee oikeus, se valmistaa Herralle tien.”

En enää muista, mitä tästä silloin sanoin. Puheen piti olla 8 minuuttia, mutta se taisi venähtää yli 12 minuuttiin. Olin toiminut koko 1990-luvun yliopiston eksegetiikan laitoksella tutkimusapulaisena ja tutkijana, joten minulla oli varmaan suuri tarve todistella oppineisuuttani.

Kun tänään on puhe Johannes Kastajasta, ymmärrän, että hänen merkityksensä pitää ymmärtää tämän psalmin kautta. Psalmissa sanotaan: "Herran edellä kulkee oikeus, se valmistaa Herralle tien". Ajatus voidaan käsittää kahdella tavalla: Herra tuo oikeuden mukanaan TAI Herra tulee sinne, missä oikeus kulkee edellä.

On ehkä helpompi yhtyä jälkimmäiseen vaihtoehtoon, että Jumala tulee sinne, minne hänelle tehdään tietä olemalla oikeudenmukaisia. Näin ollen meidän tehtävämme on pitää yllä ja vaalia oikeuden toteutumista tässä maailmassa ja maassa. Adventin erityinen merkitys on panna meidät katselemaan ympärillemme täällä Pitäjänmäen alueella: Olemmeko me asuinyhteisönä vaalimassa ja ylläpitämässä sellaista ilmapiiriä, jossa oikeus toteutuu? Luulen, että turvapaikanhakijoiden ilmaantuminen naapuriimme on yllättänyt meidät ja osoittanut puutteemme. Olemme ajatelleet, että riittää, kun on poliisi ja palokunta. Olemme unohtaneet, miten eletään naapurustona, miten rakennetaan yhteisöä ja miten vaalitaan hyviä suhteita lähellä asuviin. Tämä on tietysti yleistävää puhetta. En tiedä, miten juuri sinä toimit omien naapuriesi kanssa. Mutta sen ymmärrän, että vieraanvaraisuus nousee siitä, että tuntee itse olevansa kotonaan turvassa. Pelot nousevat vierauden ja outouden tunteesta. Pelot voitetaan yhdessä, kun tunnemme toisemme ja pidämme toisistamme huolta.

Emme ole kansallisessa hätätilassa, johon sopisivat profeetta Jesajan sanat: ”Paljailta kukkuloilta kuuluu ääni, israelilaisten itku ja rukous”. Mutta ehkä meidän kirkkona ja seurakuntana tulee profeetallisesti nähdä tällaisen päivän vielä tulevan, jos emme yhteiskuntana muuta tapojamme. Meidän tulee tehdä parannus välinpitämättömyydestä toisiamme kohtaan. Meidän tulee kääntää sydämemme tervehtimään vierellä olijaa, kysymään hänen nimeään, vaihtamaan kuulumiset, elämään yhdessä. ”Herran edellä kulkee oikeus, se valmistaa Herralle tien.”

Mutta tarkoittaako tämä, että Jumala ei tule epäoikeudenmukaisuuden keskelle sitten ollenkaan? Että ihmisten pitäisi ensin tulla paremmiksi, että Jumala voisi tulla maan päälle? Psalmin sana voidaan ja se tulee käsittää myös toisin: että Jumala tulee juuri sinne, missä epäoikeudenmukaisuus vallitsee. Jeesus ei syntynyt valmiiseen maailmaan, vaan keskelle pimeyttä tuodakseen valon mukanaan. Siinäkin on kirkon profeetallinen tehtävä, että kerromme ja muistutamme Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan. Kun me vielä olemme sokeita omille virheillemme, kun me olemme vielä kaukana Hänestä ja Hänen oikeudenmukaisesta tahdostaan, Jumala itse lähettää Poikansa toteuttamaan juuri sen, mikä meiltä puuttuu.

Missä epäoikeudenmukaisuuden keskelle tulee oikeus, sinne tulee Herra. Ja minne Jeesus tulee, sinne tulee armo ja totuus. Asiat kuuluvat yhteen, ei yhtä ilman toista. Adventti, jouluun valmistautuminen on sekä tehtävä että harras pyyntö: Tule, Herra Jeesus! Muuta meidän sydämemme. Anna kivisydänten tilalle lihasydän. Tee meistä oikeita ihmisiä.

Ajatelkaa, jos näin pääsee tapahtumaan! Sehän tarkoittaa, että ”sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma”. Vähemmätkin ihmeet riittäisivät meille.

 

Samalla, kun pyydämme ja hartaasti odotamme Jeesuksen tulemista, me siis nousemme yhtenä rintamana toteuttamaan sitä tehtävää, jonka Hän on meille antanut. Sille, jolle on jotakin uskottu, vaaditaan, että hän osoittautuu luottamuksen arvoiseksi.