Muustakin voisi puhua, mutta puhun nyt kuitenkin Jeesuksesta
Pitäjänmäen seurakunta täyttää tänään 50 vuotta. Vuosi
vaihtuu, on syytä arvioida kulunutta vuotta ja esittää toiveita alkavalle
vuodelle. Ennen vanhaan oli tapana tässä jumalanpalveluksessa lukea kirkon jäsentilastot:
kastetut, kuolleet, vihityt, liittyneet, eronneet. Maailmalla tapahtuu,
kauppojen aukiolo vapautuu. Ajan merkkejä on syytä kuunnella ja arvioida.
Uudenvuodenpäivän aiheena on kuitenkin Jeesuksen nimi ja
siitä aion puhua. Teen sen kolmesta syystä, jotka liittyvät seurakunnan
historiaan, kristittyjen tehtävään tässä maailmassa ja kristinuskon sanomaan.
1. Historiasta.
Tänään siis tulee kuluneeksi tasan 50 vuotta siitä, kun Pitäjänmäen seurakunta
aloitti toimintansa. Seurakunta syntyi hallinnollisella päätöksellä, kun
silloinen Huopalahden seurakunta jaettiin neljään osaa: Huopalahteen,
Hakavuoreen, Kannelmäkeen ja Pitäjänmäkeen. Näistä kaksi ensimmäistä,
Huopalahti ja Hakavuori, muuten liitettiin yhteen muutama vuosi sitten Haagan
seurakunnaksi. Tästä olisi helppo jatkaa päivämäärillä ja entisten
kirkkoherrojen luettelemisella. Lyhyenkin historiikin esittämiseen menisi
helposti tunti. Seurakunnan 50-vuotisjuhlaviikkoa toukokuussa helluntain
edellä. Silloin meillä on enemmän aikaa käydä läpi seurakunnan historiaa eri
näkökulmista.
Mutta jos taaksepäin on katsottava, voimme aivan yhtä hyvin
katsoa 2000 vuoden taakse tai jopa vielä pidemmälle, 2600 vuoden taakse. Mehän
olemme heprealaisen Raamatun eli Vanhan testamentin ja sen välittämän historian
perillisiä. 600 vuotta ennen Kristusta profeetta Jeremia valoi uskoa
pakkosiirtolaisuudessa eläneisiin maanmiehiinsä: ”Minulla on omat suunnitelmani
teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon
ajatuksia: minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.” Kyllä heillä oli syytä
katsoa taaksepäin, kuninkuuden ja Daavidin valtakunnan aikaan, jolloin nuori
kansakunta tuntui olleen voimissaan. Nyt edessä näkyi pelkkää mustaa. Mutta
maansa myyneestä, masennuksen vallasta eläneestä kansasta tuli jälleen Jumalan
kansa, kun se tarttui lupaukseen. Ja nämä Israelin kansalle 2600 vuotta sitten
lausutut sanat tulevat siihen kansaan ja kuningas Daavidin sukuun kuuluneen
Jumalan voidellun, Messiaan, Kristuksen Jeesuksen kautta meidän omaksemme tässä
ja nyt! Ainoastaan Jeesuksen kautta me täällä pohjoisen perukoilla elävä
erikoinen kansa voimme omistaa itsellemme tämän lupauksen. Jeesuksen nimen
kautta sinä ja minä voimme omistaa itsellemme kaikki Vanhan testamentin
tulevaisuuden lupaukset.
Jeesuksesta on puhuttava, koska hän kääntää aina uudelleen meidän katseemme menneestä kohti
tulevaisuutta ja toivoa.
2. Tehtävästä. Jeesuksesta
on puhuttava, koska hänen nimensä kautta ymmärrämme oman tehtävämme ja kirkon
tehtävän tässä maailmassa. Useimmat meistä muistavat Jeesuksen lähetyskäskyn:
”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastakaa heitä ja
opettakaa jne.” Se on niin tuttu lause, että se ei enää oikein sytytä.
Olin joitain vuosia sitten Tukholmassa S:ta Klaran
seurakunnassa. Mieleeni jäi paikallisen papin ajatus siitä, millä periaatteella
he haluavat ihmisiä kohdata. ”Kun menet kalastamaan”, hän sanoi, ”tärkeintä on,
että et pelottele kaloja tiehensä.” Ei siis auta, että olet hyvä kalastaja, jos
kalat pakenevat. Mitä tämä tarkoittaa meille seurakuntana ja kristittyinä
vuonna 2016? Miten ihmeessä me tässä ajassa toteutamme Jeesuksen yksinkertaista
käskyä tehdä kaikki kansat opetuslapsiksi, kun ihmiset eivät näytä edes olevan
kiinnostuneita meistä? No, se ei pidä ihan paikkaansa. Viime vuoden aikana
ennätysmäärä ihmisiä liittyi kirkon jäseniksi. Eroaminen väheni, liittyminen
lisääntyi. Silti tosiasia on, että liian monille seurakunta on jäänyt täysin
vieraaksi ja aivan liian moni päätti ’erota kirkollisverosta’ vuoden viimeisinä
päivinä. Emme ehkä voi vaikuttaa yleisiin trendeihin, mutta voimme vaikuttaa
siihen, miten ihminen otetaan vastaan täällä Pitäjänmäen kirkossa.
Kirjoittaessaan roomalaisille Paavali intoutui antamaan
heille tällaisen käytännöllisen neuvon: ”Siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat.
Siunatkaa, älkää kirotko.” Se on kahdella tavalla radikaali ja tänäkin vuonna
voimaa täynnä oleva kehotus. Ensinnäkin se tarkoittaa, että meidän ei tarvitse
pihistellä siunaamisen kanssa. Ihmisiä voi siunata, ja sitä me tietysti
teemmekin. Toiseksi, siunaaminen todella muuttaa maailmaa. Nimittäin miten
muuten olisi mahdollista oppia siunaamaan vainoojiaan kuin antamalla anteeksi?
Etelä-Afrikan kuuluisa arkkipiispa Desmond Tutu kirjoittaa
kirjassaan: Anteeksiantaminen - tie tulevaisuuteen näin: ”Anteeksiantaminen ei
ole vain epäitsekkyyttä. Se on itsensä arvostamisen paras muoto.”
Anteeksiantaminen on itsensä arvostamista! Pahuus riistää ihmisarvon sekä
uhriltaan että tekijältään. Se, joka antaa anteeksi, palauttaa ihmisarvon. Se,
joka antaa anteeksi ja siunaa, tuo taivaan maan päälle.
Jumala sanoi Moosekselle: ”Kun Aaron ja hänen poikansa
siunaavat Israelin näin minun nimeeni, minä annan sille siunaukseni.” Nimi,
jossa siunaaminen tapahtuu, on vakiintuneen raamatunkäännöksen mukaan ”Herra”.
Me tiedämme, että Herra on kiertoilmaus sille nimelle, joka oli liian pyhä
lausuttavaksi, joka kirjoitettiin neljällä kirjaimella JHWH, ja joka parhaiden
kielitieteellisten arvioiden mukaan tarkoittaa ”olevaa”, ”sitä, joka on”, sitä,
joka ilmoitti itsensä Moosekselle palavassa pensaassa ”minä olen, se joka minä
olen”. Uusi testamentti kertoo meille sen Jumalan suunnitelman täyttymisen,
että tämä Oleva, kaikkeuden Herra, tuli lihaksi pienessä lapsessa ja sai
kahdeksantena päivänä nimen Jeesus.
Kun me ylipappi Aaronin tavalla siunaamme kanssaihmisiämme
Jeesuksen nimeen, Jumala itse myös siunaa. Jeesuksen
nimestä on puhuttava, hän kääntää meidän katseemme menneisyydestä
tulevaisuuteen ja toivoon, ja koska se nimi tuo siunauksen.
3. Kristinuskon
sanomasta. Mikä se lopulta on? Voiko sen kiteyttää yhteen sanaan tai
lauseeseen? Eikö kristinuskon ydin pitäisi olla rakkaus? Vai onko se sittenkin
Jeesus? Monet niistä, jotka eroavat kirkosta, ovat tavalla tai toisella
pettyneitä siihen, että kirkon sanoma ei ole selkeä. Sain pari päivää sitten
kirjeen henkilöltä, joka kertoi juuri eronneensa Pitäjänmäen seurakunnasta
siksi, että kirkon johto ja Kirkko ja kaupunki -lehti eivät anna selvää ääntä.
Tiedämme, että jokaisella on eroajalla on omat syynsä. Ne eivät ole kaikille
samat. Myös käsitys siitä, mikä on kirkon ydinsanoma, näyttää vaihtelevan.
Uskon, että meille kaikille kirkon ydinviesti on selvä:
Jumalan rakkaus ihmisiä kohtaan Jeesuksessa Kristuksessa. Tämän rakkauden
viestin välittäjäksi Jeesus jätti jälkeensä opetuslapsijoukon, seurakunnan,
kirkon, josta Paavali sanoo, että se on Kristuksen ruumis. Me yhdessä kirkkona
ja seurakuntana olemme siis juuri se ydinviesti. Kirkko ei siis ole jokin
kansallinen instituutio virkamiehineen - vaikka sille on sellainenkin rooli
historian kuluessa kehittynyt - vaan elävä, kärsiväkin, joskus kompasteleva
Kristuksen ruumis. Onneksi tämän ruumiin yhteinen nimittäjä ei ole meissä, vaan
päässä, joka on Jeesus Kristus.
Nimi Jeesus tarkoittaa
pelastusta. Siinä nimessä on meidän tulevaisuutemme
ja toivomme, se nimi tuo siunauksen ja siinä nimessä kirkko tuo
pelastuksen koko maailmalle.
Siksi me aloitamme tämänkin armon vuoden Herramme ja
kuninkaamme Jeesuksen nimessä. Pidetään Jeesuksen nimi kalliina aarteena ja
tunnussanana. Varjellaan sitä niin kuin aarretta kaikelta väärinkäytöltä ja
likaamiselta, mutta käytetään sitä rohkeasti tunnussanana rukouksessa ja
kaikkialla, missä kohtaamme Jeesukseen uskovia.
