Mitä pyytäisit, jos saisit mitä tahansa?

Pitäjänmäen seurakunnassa ollaan kiinnostuneita saarnasta. Sen olen näiden muutaman kuukauden aikana oppinut. Saarnaa jaetaan naapureille ja ystäville monisteena, mutta myös tätä kautta. Ilahduttavaa! Tänään rukoussunnuntaina ja äitienpäivänä yhdistelin saarnassa kahta itselleni tuttua ja tärkeää aihetta.

Saarna Pitäjänmäen kirkossa 10.5.2015
lukukappaleet 2. Moos. 17:8-13 ja Jaak. 5:13-16
evankeliumi Luukkaan mukaan 11:5-13

Mitä pyytäisit, jos saisit mitä haluat? Jeesus kehottaa pyytämään, niin sinulle annetaan. Luukkaan evankeliumissa tämä opetus rukouksesta on sijoitettu selitykseksi ja vahvistukseksi juuri edellä opetetulle Isä meidän -rukoukselle. ”Pyytäkää, niin teille annetaan.” Mitä pyytäisit, jos tietäisit, että saat, mitä pyydät?

Aiheesta on lukematon määrä kansantaruja. Eräässä tarinassa kolme ystävystä eksyy. Viluissaan ja nälissään he tapaavat haltijan, joka lupaa heille kullekin yhden toivomuksen. Ensimmäinen toivoo, että pääsisi heti oman kodin lämpöön takkatulen ääreen. Huiskis, ja samassa hän katoaa muiden näkyvistä. Toinen ajattelee pidemmälle. Hän toivoo, että pääsisi luksushotellin rantaterassille katetun ruokapöydän ääreen. Myös hän katoaa saman tien. Kolmas mietti ankarasti ja sanoi lopulta: ”Minulla on ikävä ystäviäni. Toivoisin, että he olisivat täällä minun luonani.” Huiskis!

Yleensä näissä tarinoissa on sama perusidea ja sama opetus. Lottovoitot ja taikatemput eivät tee onnelliseksi. Joko toivomukset ovat niin älyttömiä, että ne koituvat toivojan tuhoksi, tai ne johtavat siihen, että toivojan on muutettava suhdettaan omaisuuteen. Kestävä onni löytyy vasta, kun osaa olla kiitollinen siitä, mitä on.

Mitä sinä pyytäisit? Jeesus lupaa, että Jumala antaa sen sinulle. Mutta Jeesus myös opettaa pyytämään. Jeesuksen opetuksen merkitys on hyvin yksinkertainen, eikä sitä tarvitse selitellä. Tai ehkä hieman kuitenkin: Vertaus sinnikkäästi yöllä ovelle koputtelevasta naapurista ei ole tarkoitettu kuvaksi sinnikkäästä rukouksesta. Vertauksen tähtäyspiste on päinvastainen. Jos me ihmiset hitaina ja haluttomina kuitenkin viimein vastaamme pyyntöihin, kyllä kai meidän taivaallinen Isämme mielellään antaa sen, mitä häneltä pyydämme. Ei hän ole haluton eikä laiska. Ongelma ei ole Isässä, vaan meissä itsessämme.

Miksi emme sitten saa, vaikka niin kovasti toivomme? Esitän tähän vastauksen, joka lähtee liikkeelle ihmismielen toiminnasta, mutta on kuitenkin hengellinen ja pohjautuu Jeesuksen opetukseen hyvästä Isästä.

Yllättävän usein me emme itse asiassa tiedä, mitä tarvitsemme. Siksi pyydämme hullunkurisia asioita. Äidit ovat herkistyneitä kuulemaan, mitä lapsi tarvitsee. Kokenut äiti sulkee korvansa siltä, mitä lapsi sattuu sillä hetkellä haluamaan, mutta on aina valmis antamaan sen, minkä lapsi tarvitsee. Pienen lapsen itkulla on niin suuri merkitys, että psalminkirjoittaja (Ps 8) jopa sanoo lasten ja imeväisten huutojen olevan kilpenä jumalattomia vastaan. ”Jumalattomalla” ei tässä tarkoiteta aatteellista ateistia, vaan käytännöllistä ateistia: piittaamatonta ihmistä, ihmistä joka ei välitä edes lapsen huudoista. Äiti välittää. Äitiys on jumalallinen kutsumustehtävä.

Mutta mitä lapselle tapahtuu, kun hän kasvaa? Murkkuikäisenä hän joutuu huomaamaan, että hänen huutonsa eivät enää herätä samoja lämpimiä tunteita äidissä, puhumattakaan muista ympärillä olevista. ”Aina ei voi saada sitä mitä haluaa, ja joskus taas saa vaikkei haluaisikaan”, lauloivat Lapinlahden linnut. Niin kasvavalle lapselle opetetaan. Siksi moni päättelee nuoreksi kasvaessaan, että pyytämistä parempi toimintasuunnitelma on ottaa itse. Tämä tekee elämästä onnettoman. Ihminen ryhtyy pakonomaisesti haalimaan itselleen kaikkea sitä, mitä on tarjolla. Samalla hän menettää yhteyden tarpeisiinsa, koska niiden ilmaisemista ei pidetä oikeana.

Marshall B. Rosenbergin kirja Nonviolent Communication (väkivallaton viestintä) esittää mainion ja yksinkertaisen syyn sille, miksi ihmiset vihastuvat ja huutavat toisilleen. Olemme menettä­neet yhteyden tarpeisiimme. Emme osaa sanoa, mitä tarvitsemme. Kun jokin perustarpeemme on tyydyttämättä – vaikkapa ravinnon tai turvallisuuden tai yhteyden tarve – meidän elimistömme kertoo siitä epämiellyttävänä tunteena. Mutta me emme kuuntelekaan tunnetta viestinä siitä, mitä tarvitsemme. Sen sijaan pidämme muita ympärillä olevia ihmisiä syyllisinä tähän tunteeseen. Vihastumme, sanomme pahasti, loukkaamme läheisiämme. Tai joku alistuu ja kieltää tunteensa, jää katkeruutensa vangiksi. Mutta meidän tulisi oppia kysymään itseltämme, mitä oikein tarvitsen ja opetella sanomaan sen ääneen. Sitä varten Jumala on antanut meille tunteet. Kuuntele niitä. Opi tunnistamaan niiden taustalla oleva tarve. Ja muotoile se pyynnöksi. Tee tämä joka ilta. Pyhä Ignatius opetti päivittäisen tutkistelurukouksen, joka perustuu juuri tähän yksinkertaiseen havainnointiin.

 

Mitä sinä pyytäisit? Minulla on nyt yksi pyyntö. Se nousee kaipauksesta yhteyteen. Se on pyyntö ennen kaikkea Jumalalle, mutta kyllä se on myös pyyntö kaikille teille. Haluatteko kuulla? Ei se mitään, kerron sen silti. Pyydän, että tämä kirkko voisi olla paikka, jossa penkkirivit täyttyvät joka sunnuntai iloisesta puheensorinasta, kun tutut tapaavat toisiaan, vaihtavat kuulumisensa ja tulevat ravituiksi yhteydestä ja Kristuksen läsnäolosta.

Jossain välissä kirkosta tuli meille suomalaisille paikka, johon tullaan yksin ja josta lähdetään yksin puhumatta kenellekään. Pappi ovella saattaa kätellä ja sanoa jonkun lauseen, mutta hänellä on aivan liian monta ihmistä ympärillään, että edes hän ehtisi oikeasti pysähtyä ja kuunnella. Siksi sellainen kirkko, jonka toiminta perustuu pappien tai muiden ammattilaisten varaan, ei voi koskaan olla elinvoimainen ja kasvava. Vain sellainen kirkko kasvaa ja voi hyvin, jossa seurakunta­laiset tervehtivät toisiaan. Vain sellainen kirkko kasvaa ja voi hyvin, jossa huolehditaan ihmisten perustarpeista tulla huomatuksi ja kuulluksi. Olemme osittain niin tottuneita yksinäisyyden kulttuuriin, että saatamme jopa puolustella tällaista yksinäisyyttä hienovaraisuudella ja yksilön suojaamisella. Mutta se ei ole oikein. Ei ole oikein rakastaa lähimmäistä vain kulkemalla ohi ja olemalla hiljaa.

Tämä on minun pyyntöni ja rukoukseni. Jos tämä pyyntö on yhteydessä Jeesuksen opettamaan rukoukseen ”tulkoon Sinun valtakuntasi”, olen varma, että Isä sen myös antaa. Ja koska pyytämisessä tärkeää on kiitollisuus, esitän pyyntöni kiitollisena siitä, että meillä on tämä paikka, jossa saamme kokoontua. Meillä on jo kaikki. Enää tarvitaan, että me otamme sen käyttöön.

Mitä sinä pyydät ja rukoilet? ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte. Kolkuttakaa, niin teille avataan. Sillä pyytävä saa, etsijä löytää ja jokaiselle, joka kolkuttaa, avataan.” Näin Jeesus meille lupaa.