Vaikka kohteliaaseen puhutteluun suomen kielessä kuuluukin herroittelu ja rouvittelu, silti se jotenkin kalskahtaa. Käyntikorttiinkin olisi mukavampi laittaa jokin muu titteli, vaikkapa seurakunnan paimen, pastori. Mutta paimen on metafora, kun taas kirkkoherra on kirkkolain määrittelemä virka-asema ja seurakunnallisen hallinnon toimielin. Niinpä olen päättänyt olla tekemättä asiasta sen isompaa numeroa. Olennaisempaa on kuitenkin se, miten hommassani pärjään ja mitä yhdessä saamme aikaan.
Nyt on siis kolmisen viikkoa takana Pitäjänmäen seurakunnassa kirkkoherrana. Ja kivaa on ollut, kun sekä seurakuntalaisten että työtovereiden puolelta minut on otettu lämpimästi vastaan. Ensimmäisessä työkokouksessa kehtasivat jopa tehdä pienen jäynän! Pidin sitä isona luottamuksen ja mukavan yhteishengen osoituksena :-)
Kirkkoherran duuni on paljolti päätösten tekemistä. Oma arvioni on, että ensimmäisten kuukausien aikana sekä minä itse että ne, joita työni koskettaa, joutuvat testailemaan päätöksenteon tapaa ja rajoja. Siihenkin on varauduttava, että jokainen päätös ei välttämättä mene täysin putkeen. Onneksi seurakunta elää hyvää vaihetta, jossa ei ole kriisejä eikä vaikeita periaatteellisia kysymyksiä ratkottavana. Saan siis melko pehmeän lähdön.
Iso kysymykseni liittyy kirkon - nimen omaan kirkkotilan, ei muiden sivutilojen - merkitykseen seurakunnan elämässä. Tällä hetkellä kirkko on käytössä säännöllisesti vain sunnuntaiaamuisin klo 10 messussa ja keskiviikkoisin klo 18, jolloin siellä on pienimuotoinen hiljaisen rukouksen hetki. Tietysti muitakin tilaisuuksia järjestetään epäsäännöllisemmin: siunaustilaisuuksia, konsertteja ym. Seurakunnan toiminta tapahtuu ja myös työntekijöiden resurssi kohdistuu silti 90-prosenttisesti muualle kuin kirkkosaliin. Ja niinhän sen tavallaan pitääkin olla, kun elämä on suurimmaksi osaksi arkea.
Mutta jumalanpalvelus ja yhteinen rukous on seurakunnan tehtävistä se, jota mikään muu taho ei tee. Siksi tällaiseen yhteiseen rukoukseen pitäisi olla mahdollisuus joka päivä. Näin suurilla resursseilla sen ei edes pitäisi olla mikään ongelma. Olisi aivan eri asia hoitaa päivittäistä rukous- ja messuelämää yhdellä papilla ja seurakuntalaisten vapaaehtoisuudella kuten muualla maailmassa usein tehdään.
En ole kuitenkaan vielä ihan varma miten asia tulisi Pitäjänmäen kirkossa hoitaa. Kirkko ei ole keskellä kyllä siinä mielessä, että sinne olisi mistä tahansa lähiympäristöstä helppo löytää. Pitskussa tai Konalassa töissä käyvät tuskin tietävät, missä kirkko sijaitsee. Valtaosa alueella asuvista seurakunnan jäsenistä on työikäisiä aikuisia, jotka lähtevät aamulla ja tulevat illalla kotiin. Siksi toiminta onkin ihan perustellusti painottunut lapsiperheisiin ja seniori-ikäisiin. Seurakunnan saamassa palautteessa kuitenkin toivotaan, että työikäisiä ei unohdettaisi.
En todellakaan ajattele, että päivittäiset rukoushetket olisivat se vetonaula, jonka vuoksi työikäinen väestö tulee sankoin joukoin kirkkoon. Päivittäinen rukous on se hengitys, jonka avulla kirkko pysyy elossa. Siksi sitä tarvitaan. Mutta työikäisille on ilman muuta joitain kiinnekohtia tarjottava. Annankulmassa naisten lauantaiaamun brunssit olivat menestys. Miksei Pitskussa voisi kokeilla samaa? Tai miesten brunsseja? Aivan ehdottomasti kaipaan myös ajankohtaista ja älyllistä keskustelufoorumia.
Mutta katsotaan, sanoi lääkäri.
