Saarna virkaanasettamismessussa Pitäjänmäen kirkossa 1.2.2015
3. sunnuntai ennen paastonaikaa
Lukukappaleet 1. Sam. 16:1–13 ja Room. 9:11–23
Evankeliumi Luuk. 17:7–10
Piispan vierailu seurakunnassa on juhlan paikka. Laitetaan
paikkoja valmiiksi, mietitään yhtä jos toista pientä yksityiskohtaa,
hermoillaan. Kirkkoherran virkaan asettaminen tuo tilanteeseen vielä tuplasti
jännitystä ja odotuksia. Näkijän vierailu muinaisen Israelin Betlehemissä oli
hieman vaarallisempi juttu. Kun Samuel lähti voitelemaan Israelille uutta
kirkkoherraa, hänen piti ottaa vasikka mukaansa ja teeskennellä olevansa
viattomasti vain uhritoimitusta toimittamassa. Muuten kuningas Saul olisi saattanut
lähettää tappajat asialle. Tällaista vaaraa sinulla, Irja hyvä, ei nyt ole. Valmistautuminen
on sujunut hyvässä järjestyksessä ja edeltävä viranhaltija on täysillä mukana
juhlassa.
Daavid sankari
Nyt ei ole kuitenkaan kyse Samuelista ja Saulista, vaan
Daavidista ja hänen veljistään. Kaisan lukema kertomus (1. Sam. 16) toistaa Raamatun läpi
kulkevan Jumalan toiminnan kaavan: Hän ei katso ulkomuotoon, vaan sydämeen. ”Vanhempi
on palveleva nuorempaa.” Jaakob syrjäyttää Esaun. Abel syrjäytti isoveli
Kainin. Nuori Joosef nousi veljiensä johtajaksi. Pienempi ja heikompi nostetaan
vahvemman edelle. ”Hän ylentää tomusta mitättömän ja korottaa tuhkasta köyhän,
sijoittaa heidät ylhäisten joukkoon ja antaa heille kunniasijan.”
Kun olin vielä parraton nuorukainen, sellainen alle
kouluikäinen, Daavid oli minun sankarini. Meille luettiin kotona Raamattua. Sen
kertomukset elivät. Ei olisi tullut mieleenkään, että Raamatun joskus myös väkivaltaa
ja aviorikoksia sisältävät kertomukset eivät olisi sopineet lapsen korviin. Ehkä
jotkut ajattelivat toisin, nykyään ehkä enemmän kuin ennen. Vanhan testamentin
kertomuksia kammoksutaan. Samalla tietokonepelien ja muun median väkivalta on
riistäytynyt käsistä. Nuorukaiset opettelevat pommien tekoa netistä, kun
Raamatusta luetaan vain kauneimpia muistivärssyjä. Onko jollekin yllätys, että
nuoret miehet eroavat kirkosta sankoin joukoin?
Tunnen, että oma elämäni matka, puoli vuosisataa, osuu tällaiseen
kulttuuriseen murroskauteen, jota leimaa tarinoiden määrän räjähtäminen. Klassinen
kirjallisuus ja siinä mukana Raamattu ovat jääneet median vyörytyksen
jalkoihin. Meillä on käytössämme ennen näkemättömän paljon tarinoita ja tietoa,
mutta viisaammiksi emme ole tulleet.
Juuri tästä samasta kulttuurimurroksesta oli kyse, kun
naapuriperhe Kruununhaassa sai 60-luvun puolivälissä mustavalkoisen television.
Saimme käydä sitä katsomassa, kun sieltä tuli Batman. Se oli tosi kova juttu.
Batman haastoi Daavidin. TV haastoi Raamatun. Isä kysyikin minulta – leikillään
varmaan, mutta otin sen pikkupoikana ihan tosissani: Kumpi voittaisi, Batman
vai Daavid? Isän mielestä vastaus oli selvä: Batman on mielikuvitushenkilö,
joten Daavid ilman muuta voittaa. Minulle molemmat olivat yhtä totta. Vuonna
2015 Daavid näyttää entistä pienemmältä ja heikommalta mediaimperiumien
Goljatien edessä.
Jeesus sankari
Siitä olimme isän kanssa yhtä mieltä, että Jeesus on
kuitenkin kaikkein vahvin. Se oli ilmiselvää, vaikka samalla jotenkin
ihmeellistä. Jeesus ei uhannut ketään. Hän ei käyttänyt valtaansa koskaan
väärin eikä ketään vastaan. Silti hänen sanoissaan oli voima. Hän kosketti ja
paransi. Hän olisi voinut pyytää legioonan enkeleitä ajamaan vangitsijat
tiehensä. Mutta hän moitti äkkipikaista Pietaria miekkaan tarttumisesta. Hän
alistui väärään tuomioon. Hänessä toteutui jokainen Vanhan testamentin esikuva
moninkertaisena ja täydellisenä. Hän oli Daavidin poika, kuningassukua, mutta hän
tuli köyhäksi meidän vuoksemme, että me hänen köyhyydestään rikastuisimme.
Hänen voimansa tuli täydelliseksi heikkoudessa. Hänet kruunattiin kuolemassa.
Parrattoman nuoruuden ajat ovat kaukana takanapäin ja matkan
varrella olemme oppineet, että sankarit kompastuvat ja sädekehät haalistuvat.
Todellinen sankaruus syntyy syvien tappioiden kautta. Siksi tämä yksi sankari
ja innostuksen kohde on säilynyt. En tiedä mitään parempaa, mitään ihanampaa,
mitään koskettavampaa tai sydäntä parantavampaa kuin sanoman Jeesuksesta. Siitä
sanomasta nousee vuosisata toisensa jälkeen kirkon uudistuminen. Siinä on
edelleen voima. Sitä meidät on kutsuttu kuulemaan, ottamaan vastaan, elämään
todeksi ja levittämään kaikkialle. Se on minun tehtäväni, se on Pitäjänmäen
seurakunnan tehtävä ja meidän kaikkien tehtävä.
Nurinkurinen opetus?
Mutta tämä sanoma joutuu joka päivä kovaan testiin. Mitä
teemme Jeesuksen sanoilla, jotka äsken luin? Sopivatko ne edelleen ohjeeksi elämään?
Nehän ovat kuin täydellinen vastakohta niille ihanteille, joita tässäkin
seurakunnassa kirkkoherralta odotetaan. Jeesus esittää kaksi retorista
kysymystä ja niihin liittyvän johtopäätöksen.
Kysymykset Jeesus asettaa siten, että sinä olet isäntä,
jolla on palvelija. Et kai sinä palvelijalle anna ensin syötävää, kun tämä
tulee pellolta kotiin? Palvelijan pitää syöttää isäntä ensin. Ja toiseksi: Ei
kai palvelijalle kiitosta siitä anneta, että hän tekee hommansa? ’Pomolle
tarjoillaan ensin’. ’Turha kiittely pois’. Näitä lauseita ei löydy niistä
johtamisoppaista, joita olen lukenut. Isäntä, joka ottaa nämä lauseet
ohjenuorakseen, ajautuu nopeasti umpikujaan.
Mutta huomaatko, miten Jeesus heti kääntää asetelman
päälaelleen: ”Niinpä tekin, kun
olette tehneet kaiken…”? Me emme olekaan isäntiä ja herroja vaan palvelijoita. Tämä
koskee myös kirkkoherroja ja piispoja. On vain yksi Herra. Nämä ovat ohjeita
palvelijoille. Jeesus kutsuu meitä asettumaan palvelijoiksi. Hän kutsuu meitä
omalle tielleen, noudattamaan hänen esimerkkiään. Ei ihmisen Poikakaan tullut
palveltavaksi, vaan palvelemaan.
Palvelijan tie
Jeesus opettaa meille ja omalla esimerkillään näyttää meille
toisenlaisen tien, rakkauden tien. Rakastava antaa kaiken täydestä sydämestään.
Se tie on kapea ja usein vaikea kulkea, mutta vie varmasti perille. Kykyni
rakastaa on heikko. Haluan kyllä, mutta huomaan, etten pysty. Kompuroin.
Rakkauden laki tekee minut surkeaksi syntiseksi, että löytäisin tien ristin
juureen, jossa on sanottava: Ilman sinua, Jeesus, ja sinun rakkauttasi minä en
pärjää. Ja silloin koko Raamattu kaikkine kertomuksineen yhtäkkiä avautuu. Ansaitsematon
armo. Pieni ja heikko valitaan.
Ansaitsemattoman armon saaneen palvelijan paikalta luettuna
Jeesuksen opetus uppoaa syvälle. Se tuo ilon, kiitollisuuden siitä, että saa
palvella. Hän valitsee heikon ja mitättömän nostaakseen tämän kunniasijalle. Siksi
on hienoa viettää tänään yhdessä pyhää juhla-ateriaa, jossa Jeesus itse palvelee
meitä ja antaa meille itsensä.
Kaisa tulee nyt laulamaan psalmin 119 sanoja: ”Kiitetty olet
sinä, Herra! Minä iloitsen sinun liittosi tiestä niin kuin iloitaan
rikkauksista. Avaa silmäni näkemään lakisi kaikkien ihmeineen.”
