Saarna Vanhassa kirkossa 12.10.2014
Sunnuntain aiheena kristityn vapaus
Messuun osallistui suuri joukko vuonna 1964 teologian opintonsa aloittaneita
Evankeliumi Mark. 2:18-22
Uusi ja vanha eivät sovi yhteen. Uusi rikkoo vanhan. Vanha
on paikattava vanhalla. Uudet ajat vaativat uusia keinoja.
Mutta vanha viini on kuulemma parempaa. Ja tänä
kerskakulutuksen aikana vanhan vaatteen paikkaaminen on ekoteko.
Jeesuksen vertaukset ovat radikaaleja. Ne menevät juurille,
sitähän radikaali tarkoittaa, latinan sanasta radix, juuri. Siksi ne myös
avautuvat moneen suuntaan. Me ihmiset olemme aina olleet ja yhä
olemme pinnallisuuden kyllästämiä. Tarvitaan erityistä ponnistelua,
havahtumista, joskus kovaakin ravistelua, että alamme nähdä pinnan alle,
juurille. Profeetta Aamos se vasta radikaali olikin! Hän olisi sopinut hyvin seurakuntavaaliehdokkaaksi
jollekin radikaalille uudistusmielisten listalle. Virsilaulu seis, ei
juhlakokouksia, eikä harpun soittoa vaan oikeudenmukaisuutta!
Elämme uudistamisen suhteen hyvin ristiriitaista aikaa. Yhtäältä
kaikkialla ympärillämme puhutaan uudistuksista, niitä toivotaan, niitä
suunnitellaan, uudistumisen esteitä poistetaan. On sote-uudistus,
seurakuntarakenteen uudistus ja vaikkapa yksityisen kopioinnin hyvitysmaksujärjestelmän
uudistushanke. Kaikki totunnainen halutaan muuttaa, jopa niin innokkaasti, että luutuneiden asenteiden provosoivasta tuulettamisesta on tullut klisee. Organisaatiouudistukset
tulevat työpaikalle lähes yhtä varmasti kuin joulu ja juhannus. Ja juuri siksi ihmiset
ovat toisaalta kurkkuaan myöten täynnä uudistuksia. Sen sijaan, että
uudistukset veisivät olennaisen ääreen, ne tuntuvat ulkokohtaisilta,
pakotetuilta, uudistuksilta uudistamisen vuoksi. Väsymyksen ja epäluottamuksen
kautta syntyy asenteellista vastarintaa kaikkea uudistamista kohtaan.
(1) Mutta jumalasuhteemme kannalta Jeesuksen viesti on täysin
selkeä. Uusi viini uusiin leileihin! Mieli on syytä pitää joustavana. Kuihtunut
ja parkkiintunut nahka ei pysty pitämään sisällään sitä poreilevaa ja
pirskahtelevaa uutta juomaa, jota Jeesus tarjoaa. Tarvitaan joustavuutta,
elastisuutta, kykyä katsoa avoimin mielin. Eräs professori varoitti kuulijoitaan
sanomalla: "Kun olet saavuttanut lopullisen johtopäätöksen, seuraa kuolema." Lopulliset
johtopäätökset ovat vaarallisia. Tieteessä olennaisinta on se, että jokainen
johtopäätös ja tulos on voitava kyseenalaistaa.
Hengellisessä mielessä tällaisesta joustavasta, nuoresta
mielestä on hyvin kaunis kuva Heprealaiskirjeen uskon luvussa: ”Uskon tähden
siunasi kuoleva Jaakob Joosefin kummankin pojan ja rukoili sauvaansa vasten
kumartuneena” (Hepr. 11:21). Kuoleva patriarkka tarttuu matkasauvaansa siunatessaan
uuden sukupolven. Sauva muistuttaa matkalla olemisesta. Teille, joilla on 50
vuotta kulunut siitä, kun aloitte teologian opinnot, tämä on ehkä erityisen
tärkeää. Teidän siunausta tarvitaan. Siunatkaa, rohkaiskaa, pitäkää oma
matkasauva lähellä.
(2) Sellainen hengellinen joustavuus, joka säilyttää jatkuvan
uteliaisuuden Jumalan suunnitelman etenemistä kohtaan, säilyttää myös toisen
kristillisen hyveen, nimittäin ilon. Siitäkin Jeesus tässä puhuu, ikään kuin
ohi mennen. Kun häneltä kysytään paastoamisesta, hän esittää vertauksen
hääjuhlasta. Ei silloin paastota, silloin iloitaan. Jeesuksen seurassa ei
tarvitse olla köyhä eikä kipee. Tämän ilon aistii aivan poikkeuksellisen
selvästi silloin, kun se loistaa sellaisen ihmisen kasvoista, joka kaikilla inhimillisillä
mittareilla on köyhä tai kipee. Ja sellaisista ihmisistä meillä on esimerkkejä
omassa keskuudessamme.
Mutta niin kuin tiedämme, todellinen syvä ilo on aina
yhteydessä murheeseen, se on surun jalostamaa. Syvään iloon liittyy taju
menettämisestä, poissaolosta, erosta. ”Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen
on poissa, ja silloin, sinä päivänä he paastoavat”, sanoi Jeesus. Siksi
kristillinen kirkko ei ole luopunut paastosta, eikä Jeesus sitä olisi
halunnutkaan. Syvä ilo Jeesuksen läsnäolosta ja Jumalan mielen mukainen murhe
kulkevat käsi kädessä kristityn elämässä. Paastossa voi kokea iloa silloin, kun
paaston syynä on syvä sisäinen kaipaus.
Jeesus kehottaa meitä siis pitämään mielemme joustavina,
valmiina uuteen seikkailuun. Ja hän kutsuu meitä iloitsemaan kanssaan. Ja tässä
tulen saarnani kolmanteen ja samalla viimeiseen kohtaan.
(3) Paavali ei aseta kolossalaiskirjeessa niinkään vastakkain uutta ja vanhaa, vaan varjon ja
todellisuuden. ”Kukaan ei siis saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai
miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. Ne ovat vain sen
varjoa, mikä on tulossa; todellista on Kristuksen ruumis.”
Varjolla on kiinteä suhde siihen, mikä on todellista. Varjo
on todellisuuden luoma. Varjo syntyy, kun jokin esine laitetaan valoon. Varjo
ei ole itsessään mitään, mutta se voi kertoa paljon siitä, mikä on.
Uskonnollisuuden ulkoiset muodot ovat varjoa. Kirkkoarkkitehtuuri on varjoa.
Messujärjestys on varjoa. Virsilaulun poljento on varjoa. Nöyryyden
harjoitukset ovat varjoa. Näyt ja ilmestykset, joita ihmisillä aivan
kiistämättä joskus on, ovat varjoa.
Siksi kirkon uudistamisen tai yhteiskunnallisen elämän
uudistamisen oman elämän uudistamisesta puhumattakaan ei pitäisi koskaan olla
varjojen kanssa nyrkkeilyä ja ilmaan huitomista. Siihen väsyy nopeasti, koska
mikään ei kuitenkaan todella muutu.
Uudistuminen on uudelleen löydettyä yhteyttä todellisuuteen.
Tätä varten me olemme täällä. Siksi haluan päättää saarnani Paavalin sanoihin,
jotka hän kirjoittaa Kolossan seurakunnalle juuri ennen äsken kuulemaamme
kohtaa.
