Ensin seurakuntalainen.fi ilmoitti, että olin radio-ohjelmassa pyytänyt anteeksi Kirkko ja kaupunki -lehden Räsäskirjoittelua. Sitten Kirkko ja kaupunki -lehden nimimerkki Kerettiläinen kyseli, millä lihaksilla olin sen tehnyt. Sitten toimittaja Olli Seppälä Kotimaa24-palvelusta soitti ja saatti maailmalle tärkeän uutisen: Antturi ei pyytänytkään anteeksi. Tästä kollegani Hannu Kiuru sai aiheen blogikirjoitukseen, jonka kautta eräs kommentoija vertasi anteeksipyytämättömyyttäni Jope Ruonansuun sivupersoonasketsihahmoon. Mitähän seuraavaksi?
Olen pahoillani ja pyydän anteeksi, että a) Kai Kortelaisen laatima otsikko aiheutti mielipahaa Kerettiläiselle ja b) en alunperin pyytänytkään anteeksi, vaan tein jotain aivan muuta. Tarkoitukseni oli liennyttää ja rakentaa sovintoa. Nyt se kääntyi päälaelleen. Kirkolliset toimittajat ovat osoittaneet todeksi sen ihmeen, että kun kysymys: Oletko jo lakannut hakkaamasta vaimoasi? muutetaan muotoon: Oletko jo lakannut pyytämästä anteeksi?, siitä saadaan vetävä otsikko aikaan, vaikka asianomainen ei itse tee mitään.
Olen varmasti omasta suuresta syystäni ansainnut jokaisen ilkeämielisen tölväisyn, jonka kohteeksi olen tässä pienessä mutta happamassa muutaman toimittajan kokoon keittämässä liemessä joutunut. En siis ole pahoillani omasta puolestani, enkä kanna kaunaa sen enempää Kerettiläiselle kuin muillekaan asiasta kirjoitelleille. Enemmänkin on mukavaa, kun on taas säpinää. Silti tekee mieli vähän pohdiskella asiaa ja kertoa, miten asia oikeasti meni.
Olen muutamaan kertaan toimittanut RadioDeiltä tulevaa ohjelmaa Rukous Suomen puolesta. Ohjelman nimi kertoo ohjelman sisällön. Jokaisessa ohjelmassa on vierailija, jonka kanssa ensin jutellaan, ja joka sitten rukoilee Suomen puolesta. Jokaisella heistä on oma rukousaiheensa. Taannoin haastattelin Kemijärven vs. kirkkoherraa pohjoisen ihmisten rukousaiheista. Aiemmin kesällä juttelimme Kangasalan kulttuurimaiseman säilyttämisestä ja suomalaisista luontoarvoista. Elokuun 20. päivän ohjelmaan pyysin sisäministeri Päivi Räsästä. Kyselin hänen tunnelmiaan kesän kohujen jälkeen ja sitä, minkälaisia rukousaiheita hän kantaa mielessään. Lopuksi hän rukoili. Rukouksen jälkeen kiitin häntä ja sanoin, että koska itse edustan Helsingin seurakuntia, haluan kertoa, kuinka ikävältä tuntui, että oma lehtemme julkaisi niin ala-arvoisen pääkirjoituksen ja että emme suinkaan kaikki ajattele sillä tavalla, vaan rukoilemme uskollisesti hänen ja jokaisen ministerin puolesta puoluetaustasta riippumatta.
Toimittaja Kai Kortelainen kirjoitti näistä muutamasta lauseesta sitten mainitun jutun seurakuntalainen.fi-nettipalvelun uutissivulle. Itse juttu oli hyvin kirjoitettu ja Kortelainen siteerasi sanomisiani ihan sanatarkasti. En osannut pahastua hänen keksimästään ilmaisusta "pyysi anteeksi". Otsikoiden pitää olla lyhyitä ja asian oikea laatu kyllä selviää itse jutusta, ajattelin. Eikä anteeksi pyytäminen ollut mielestäni kovin kaukana siitä, mitä sanoin.
Jälkikäteen ajateltuna ehkä minun olisi pitänyt pyytää anteeksi. Ei siitä kai tämän isompaa haittaa olisi voinut olla. Olisin ainakin voinut kovasti pahoitella: "Olen kovasti pahoillani." Sitäkään en tainnut tehdä. Sanoin vain, että "tuntui ikävältä". Tunteellista höpinää! No, siltä Simolan tölväisy tuntui, ikävältä. Luulisin, että minun piti sanoa se ääneen. Helsingin seurakuntia edustavana pappina minulla oli jopa velvollisuus sanoa se ääneen.
Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja on kirkollinen vallankäyttäjä, uskonnollisen eliitin edustaja. Kyse ei ole päätoimittajan henkilökohtaisista ominaisuuksista, vaan tehtävästä. Tällainen asema kuuluu virkaan, jota hän hoitaa meidän kaikkien helsinkiläisten kirkon jäsenten edustajana. Jos johtaja ryhtyy käyttämään virkaansa riidankylvöön, jälki on pahaa. Juuri näin Seppo Simola on toiminut. Olen siitä pahoillani. Helsinkiläisenä pappina ja seurakunnan edustajan pyydän sitä anteeksi niiltä, joita on loukattu. Arvelen, että riidankylvö vaikuttaa seurakuntien työhyvinvointiin ja aiheuttaa epämääräistä uupumusta. Ei seurakuntia tällä tavalla voi johtaa. Tilanteen korjaamiseksi tarvitaan paljon anteeksipyyntöjä, malttia ja vastakkaisen osapuolen näkemysten avointa arvostamista. Eihän valtakunta, joka riitaantuu itsensä kanssa, voi pysyä pystyssä.
Koska Global Leadership Summit on taas tulossa marraskuussa, on hyvä sauma muistuttaa eräästä takavuosien summitin opetuksesta: Hyvä johtaja osaa perustella myös vastapuolen kannan. Siis vaikka itsellä olisi vakaa käsitys oikeasta suunnasta, vastakkaisen näkemyksen esittäjiä on aivan turha ryhtyä lyttäämään maan rakoon. Sen sijaan on osoitettava, että ymmärtää heidän näkemyksensä. Siinä onkin mainio ohje tulevan syksyn ja talven Kirkko ja kaupunki -lehden pääkirjoituksille. Jos apua tarvitaan, tulen mielelläni kirjoittamaan muutaman malliksi.
