Saarna Vanhassa kirkossa ja Lähetyskirkossa 13.10.2013
Jumala on hyvä – kaiken aikaa! God is good – All the time!
Tänään
on kansainvälinen epäonnistumisen päivä (Int’l Day of Failure), joten kerron
teille aluksi unen, jonka näin valmistautuessani tähän saarnaan.
Olin päättänyt saarnata ilman papereita, vapaasti. Kun
messun alkamisajankohta läheni, tajusin, että en muistanut ollenkaan, mitä olin
päättänyt sanoa. Samalla tajusin, että messussa kaikki muukin valmistelu oli
täysin kesken. Olimme valmistamassa messua ulkoilmaan, pienelle aukiolle, jossa
oli kahviloita ja muutamia ihmisiä istumassa. Yhtäkkiä tajusin, että siihen
kohtaan, johon oli pitänyt tuoda alttaripöytä, olikin vedetty esiin kärry,
jossa oli oluthana. Ja ihmisille
alettiin annostella olutta muovimukeissa! Ajattelin: ”Tämähän on loistava tilaisuus,
mutta mihin se alttari nyt mahtuu? Ja miten nämä voidaan yhdistää?” Siihen
heräsin.
Onneksi oli lauantaiaamu ja oli vielä kokonainen päivä aikaa
valmistella tätä saarnaa. Nyt minulla on siis muistiinpanot, mutta viimeinen
kysymys jäi voimaan: Miten sisällä kirkossa saarnattu vaikuttaa arkeen? Se on
olennainen kysymys. Ja vaikea. Myös omakohtaisesti.
Jeesuksen vertaus kuninkaanpojan häistä on kaksiosainen.
Saarnani tarkoituksena on käsitellä sen jälkimmäistä osaa, sitä, missä ilman
juhlapukua ollut häävieras heitetään ulos. Sanoin kuitenkin ensin jotain
vertauksen helpommasta alkuosasta. Lopuksi puhun siitä, miksi juhlapuku on
mielestäni niin tärkeä asia.
1. Kuninkaanpojan häät – allegoria
Kaikki vertaukset eivät ole allegorioita, mutta tämä on.
Allegoriassa jokaisella yksityiskohdalla on oma merkityksensä. Vertauksen kuningas
on Jumala, kuninkaan poika on Kristus, ensimmäiset palvelijat ovat Mooses ja
Vanhan testamentin pyhät. Toisena lähetetyt palvelijat ovat profeettoja.
Israelin kansa ei heitä kuule, ja osa heistä joutuu pahoinpidellyiksi ja
tapetuiksi. Kuninkaan vihastuminen ja kaupungin tuho viittaa Jerusalemin tuhoon
vuonna 70 jKr. Matteuksen evankeliumin ensimmäisille lukijoille tämä oli
itsestään selvää, sillä evankeliumi on kirjoitettu vain vuosikymmen noiden
traagisten tapahtumien jälkeen.
Viimeiseksi lähetettävä kutsu tarkoittaa evankeliumia ja sen
julistamista kaikille kansoille.
On ehkä hyvä kiinnittää huomio muinaisitämaiseen
juhlakutsukäytäntöön. Kun häistä oli sovittu, kutsuttaville lähetettiin heti
sana: Juhlat ovat tulossa, valmistautukaa! Tarkkaa päivämäärää tai kellonaikaa
ei kerrottu, vaan kaikki tiesivät, että juhla alkavat, kun kaikki on valmista.
Ja lopulta juhlatalosta lähetettiin sana: Tulkaa, sillä kaikki on nyt valmista!
Vertauksessa oli siis kyse juuri
tästä jälkimmäisestä kutsusta. Härkä ja syöttövasikat oli teurastettu, kaikki
oli jo valmista. Vieraiden olisi pitänyt olla innoissaan: Nyt se kutsu tuli,
lähdetään heti!
Vertauksen alkuosassa on siis vahva viesti. Jumala kutsuu
ihmisiä iloon ja juhlaan. Evankeliumi on kutsu iloon. Ja tämä kutsu esitetään
kaikille, niin hyville kuin pahoille, kaikille kansoille, ihmiseen ei katsota.
2. Kepeästä syystä pois potkittu
Vertauksen jälkimmäinen osa ei ole näin selkeä ja helposti
ymmärrettävä. Miksi hääjuhlasta potkitaan ulos, jos ei ole juhlapukua,
’kepeästä syystä’? Jukka Relander käytti tällaista ilmaisua Kotimaa-lehden
evankeliumiselityksessään menneellä viikolla. Hääpuvun puuttuminen todella
vaikuttaa oudon pinnalliselta syyltä ja siitä seuraava rangaistus tuntuu
kohtuuttomalta. ”Oma, lempeä ja loppumattoman kärsivällinen Jumalani sallisi
sen, että erehdyksen saisi korjata yhä uudestaan”, kirjoitta Relander. Kun
Raamatun Jumala on tuntuu liian ankaralta, ratkaisuksi tarjotaan siis
jumalakuvaa, jonka jokainen saa itse muodostaa oman suvaitsevaisuutensa
kuvaksi. Niinkö?
Huomio, jonka Relander tekee, ei ole lainkaan väärä. Eihän
Jumala ketään pois potki kepeästi, sattumanvaraisesti, väärien vaatteiden
vuoksi. Jos niin olisi, koko ilosanomasta menisi maku ja pohja pois. Olisi
kammottavaa lukea evankeliumia niin, että kirkkoon saa tulla vain
pyhävaatteissa. Varmasti joskus kirkossa on katsottu nenänvartta pitkin
huonosti pukeutuneita. Mutta se on täysin vastoin ilosanoman sisältöä. Kaikki
saavat tulla juuri sellaisena kuin ovat.
Mutta eihän vertauksessa olekaan kyse vaatteista. Koska kyse
on todella allegorista, juhlapuku ja sen puuttuminen viittaa johonkin aivan
muuhun. Pääsemme jäljille, kun kiinnitämme huomion sanontaan ”sitokaa käsistä
ja jaloista ja heittäkää ulos pimeyteen”. Tiedämme, että Jeesuksen opetus oli
hyvin lähellä aikansa rabbiinista perinnettä. Siellä tunnettiin useita vertauksia
kuninkaasta, tämän järjestämistä juhlista ja juhlapuvuista. Mutta Jeesuksen
ajan juutalaisuudessa eli myös toisenlainen perinne, apokalyptiikka. Se oli
kiinnostunut enkeleistä, henkivalloista, näkymättömistä ja salatuista asioista.
1. Henokin kirja oli yksi tärkeimmistä apokalyptiikan teksteistä. Ja sieltä
löydämme kohdan, jossa ylienkeli Rafael saa Jumalalta käskyn sitoa langennut
enkeliruhtinas Azazel ”käsistä ja jaloista ja heittää hänet ulos”. Ilmaisu on
lähes sanatarkkaan sama, jota Jeesus käyttää.
Mielenkiintoista kyllä eräs toinen apokalyptinen teos,
Abrahamin apokalypsi, joka on kirjotettu samoihin aikoihin kuin Matteuksen
evankeliumi, tietää kertoa vielä lisää. Abrahamin apokalypsi kertoo siitä,
miten paha enkeli Azazel linnun hahmossa kiusaa Abrahamia. Jumala kuitenkin
nuhtelee Azazelia ja sanoo: ”Se
vaate, joka aiemmin taivaassa oli sinun, on nyt varattu Abrahamille.”
Azazelilla, langenneella enkeliruhtinaalla, ei siis ole Jumalan juhliin tarvittavaa
pukua, koska se on otettu siltä pois.
Heprealaiskirje, joka kritisoi vahvasti noihin aikoihin
levinneitä enkelioppeja, sanookin: ”Jumala ei ota suojelukseensa enkeleitä,
vaan Abrahamin suvun” (2:16). Tällä tarkoitetaan sitä sukua, joka syntyy
Abrahamille annetun lupauksen perusteella, ”niitä jotka uskovat”, siis
Jeesuksen uskovia. Vaate on siis meidän! Paavali ei turhaan opeta galatalaisia:
”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen
yllenne.”
3. Miksi tämä on tärkeää?
Azazel ei ole tässä tärkeä. Jeesus ja evankelista Matteus
eivät mainitse sitä eikä muitakaan enkelitarinoita. Mutta juhlapuku on tärkeä.
Kyse ei ole kepeästä syystä tai mitättömästä pikkuseikasta. Ihmiset odottavat
kirkolta ankaran ja tuomitsevan puheen sijaan puhetta armahtavasta ja
rakastavasta Jumalasta. Ja juuri Hänestä evankeliumi tässä puhuu. Hän kutsuu
kaikki, pahat ja hyvät yhtä lailla, ja antaa meille hääpuvunkin ilmaiseksi.
Lopulta hyvä voittaa ja juhlat alkavat.
Mutta juuri nyt, tässä oikeassa maailmassa paha soluttautuu
mukaan. Ei sitä ole vielä lopullisesti voitettu. Se esiintyy viattomana
häävieraana ja tulee mukaan juhliin, vaikka sen tarkoitusperät ovat kaikkea
muuta. Sen tarkoituksena ei suinkaan ole juhlia kuninkaan pojan häitä, vaan
pilata juhlailo mahdollisimman monelta. Me häävieraat emme ehkä aina erota sitä
muusta joukosta ja huomaamatta lähdemme sen houkutuksiin, mutta kuningas ei
erehdy. Se tietää, keneltä puuttuu puku.
Juttelin menneellä viikolla erään viisaan naisen kanssa,
joka halusi hieman haastaa ja samalla rohkaista minua puhumaan evankeliumia
tämän ajan kielellä. Ihmiset todella odottavat tuomitsemisen sijaan puhetta
armahtavasta ja rakastavasta Jumalasta. Mutta siinä innoissamme
nyökkäillessämme kysyin: - Mitä armo sinun mielestäsi oikein on? – Sitä, että
saa olla oma itsensä, että hyväksytään sellaisena kuin on, hän vastasi. – Mutta
eikö se ole pikemminkin oikeudenmukaista? kysyin takaisin. – Eikö ole aivan
oikein, että hyväksytään sellaisena kuin on? Eihän siinä armoa tarvita. Armoa
tarvitaan vasta sitten, kun joku on tehnyt jotain pahaa. Mitä ajattelet
lapsenraiskaajasta? Tai kiduttajista? Niistä, jotka rosvoavat köyhiltä,
hyötyvät taloudellisesti toisten ahdingosta, ihmiskauppiaista? Näiden
vääryyksien kohdalla suvaitsevaisen ihmisen itse rakennettu ’loputtoman kärsivällinen’
jumalakuva hajoaa. En minä, emmekä me ole niin armollisia kuin annamme
ymmärtää. Omaksi kuvaksemme luotu jumala ei kestä. Me tarvitsemme toisenlaisen
Jumalan, sellaisen, joka on totta. Tarvitsemme Jumalan, josta Jeesus puhui ja
josta kirkko todistaa!
Lopuksi
Jumala on hyvä – kaiken aikaa! Niin se on. Siihen me uskomme
ja ripustamme luottamuksemme. Älä siis koskaan riisu päältäsi sitä pukua, jonka
olet lahjaksi saanut, siis sitä identiteettiä, joka sinulla on Kristuksen
omana. Älä sano: En tarvitse sitä tänään, puen sen sitten huomenna, tai sitten
kun olen vanha. Älä koskaan luovu siitä. Tämä puku on Kristus meissä, meidän
puolestamme, meidän yllämme. Se on ankkuri, joka yhdistää meidät taivaalliseen juhlapukuun,
joka meitä odottaa perillä.
Siksi meidän tulee Kristuksen lähettiläinä rohkeasti
julistaa ilosanomaa: Tulkaa kaikki. Kaikki on jo valmiina! Pukekaa Kristus
päällenne. (Myös te, jotka olette sunnuntaikaljalla.)
