Päätin, että kirjoitan jotain. Se ei ehkä ole siinä mielessä fiksua, että kalenteri osoittaa kolmen muun kirjoitelman tai tuotoksen määräpäivää tälle viikolle. Olen kuitenkin joskus hyötynyt siitä, että kirjoitan ajatuksia auki. Pakko nimittäin on tunnustaa, että tiettyä ylikuormituksen aiheuttamaa tukkoisuutta on havaittavissa juuri nyt. Siis omassa ajattelussa.
Yksi syy blogiin palaamisessa on ehkä myös kyllästyminen facobookiin. En tosin roiku siellä jatkuvasti, pikemminkin satunnaisesti. Huomaan, että sinne kertyneistä tapahtumista suurin osa on kutsuja joihinkin Tampereella tai muualla toisissa maailmoissa järjestettäviin konsertteihin. Kuka niitä oikein lähettää? Enhän mä ehdi istua edes kaikissa omissa kirkoissa järjestettävissä konserteissa.
Toisin sanoen facebookista on tullut mainoskanava. Olen itsekin käyttänyt sitä tapahtumien mainostamiseen. Kaikesta tulee mainoskanava, jos siellä on ihmisiä. Pitäis saada ihmiset tulemaan juuri meille. Pitäisikö todella? Vai olisko parempi, että ihmiset löytäisivät meille sattumalta? Että meitä ei olisi mainostettu missään, eikä kukaan oikein ihan tarkkaan tietäisi, mitä siellä tapahtuu tai missä se on. Mutta jonkun kaveri olisi kuulemma käynyt siellä. Tai jotain vastaavaa.
Pääsiäispäivän saarnasta. Kirjoitin saarnan lauantaina puhtaaksi, kävin printtaamassa sen toimistolla ja vein aamua varten valmiiksi kirkkoon. Sitten tulin kotiin, kävin lenkillä ja saunassa, ja katsoin uutiset ja sen jälkeen alkanutta elokuvaa, en enää muista mitä. Olin kotona yksin, kun lapset olivat keskenään mökillä ja Tiina työmatkalla. Puolenyön aikaan juhlistin pääsiäispäivän koittoa pienesti ja menin nukkumaan. Aamulla heräsin ennen kellon soittoa noin seiskalta. Tajusin, että saarna ei nyt toimi sellaisena. Luin pääsiäisyön Raamatun tekstejä aamiaista syödessäni.
Kävellessäni kirkolle puoli yhdeksän aikaan rakensin saarnan mielessäni uusiksi. Päätin sittenkin puhua pääsiäisaamun peloista. Vartijat pelästyivät enkelin ilmestymistä. Naiset pelästyivät myös, vaikka enkeli rauhoittelikin heitä. Ja vielä poistuessaan haudalta he olivat peloissaan ja riemuissaan. Pelko on nähdäkseni hyödyllinen tunne, ainakin eloonjäämisen kannalta. Ei pelko itsessään ole paha asia. On monta hyvää syytä pelätä myös ylösnousemuksen ihmettä. Tietysti kahden Marian pelko oli täysin toisenlaista kuin hautaa vartioineiden sotilaiden pelko. Mariat olivat paikalla rakkauden vuoksi. Ja rakkaus kuulemma poistaa pelon. (Tätä lausetta ei pitäisi toistella jonkinlaisena absoluuttisena faktana, ettei tule väärinkäsityksiä ja pettymyksiä.)
Pääsiäisaamun pelko ei siis ole kauhua, kuten joku saarnajatkoilla sanoi, vaan toisenlaista, kunnioitusta herättävää pelkoa. Varmaan sitä voi sanoa jumalanpeloksi. Oman pienuuden tunnustamista suuren ihmeen edessä. Pelko on ikäänkuin riemun sisällä oleva mauste, joka vie ilon paljon syvemmälle. Pelkkä ilo jää usein pinnalle ja haihtuu nopeasti. Tätä en kai sanonut saarnassa, mutta se tuli nyt mieleen. Ehkä olis pitänyt sanoa.
Toisena pääsiäispäivänä eli maanantaina otin vastaan kaksi pastoraalitutkinnon saarnanäytettä. Oli oikeastaan kiva päästä vertailemaan samasta evankeliumitekstistä tehtyjä saarnoja. Toki kumpikin oli sellaisenaan kiinnostava ja kuuntelemisen arvoinen. Illalla ehdin vielä Jukka Leppilammen konserttiin Vanhaan kirkkoon. Siellä oli tupa täynnä väkeä! Oli hienoa, että lyhyellä varoitusajalla koottu konsertti löysi kuulijansa. Olisko facebook-mainonnalla ollut osuutensa tässä?
Pidin konsertin päätteeksi iltarukoushetken Jukan kanssa suunnitellulla tavalla. Konsertin jälkeen luokseni tuli hieman pälyilevän näköinen nuori mies, jolla oli kuulemma minulle sana Jeesukselta. Hyvin ystävällisesti hän kysyi, halusinko kuulla sen. Ajattelin, että hohhoijaa, kaipaankohan nyt tällaista. Salissa oli paljon muitakin ihmisiä, joilla oli asiaa ja joiden kanssa olis ollut kiva vaihtaa muutama sana. Menimme kuitenkin sivuportaikkoon ja annoin kaverin kertoa asiansa. Viesti oli, kuten arvelinkin, kielteinen. Kaikki mitä olin sanonut rukoushetkessä ei kuulemma ollut Jeesuksen mielen mukaista. No, varmaan niinkin. Ei kai sitä aina kaikki ole ihan tiptop. Otetaan palaute vastaan. Tosin viestiin ei sisältynyt tarkempaa selvitystä siitä, mikä juttu häntä oli häirinnyt, joten oppimiskokemusta tästä ei helposti saa aikaan.
Jäin kuitenkin miettimään taas tätä. Olenhan tosin entisessä elämässäni tottunut saamaan vastaavanlaisia viestejä. Siinä on käynyt niin, että herkkä uskovainen ihminen tulkitsee sydämen liikkeensä Jeesuksen puheeksi. Vaikka kuinka pappina tiedän ja tunnen tämän mekaniikan, se tuntuu silti pahalta. Jeesuksen valtuuksin puhuminen on aika kova juttu. Jos on vähänkään jumalanpelkoa jäljellä, edes se teoreettinen mahdollisuus, että sen epävakaan persoonallisuuden alta pilkistää edes pieni osa Jeesuksen omaa ääntä, pysäyttää. Kaveri tuskin ymmärsi, mitä hän on tekemässä. Kun hän kertoi, että ei ole luterilaisen seurakunnan jäsen, mulla ei tietenkään ole asiaan sen enempää sanomista. Toivottavasti joku hänen omassa seurakunnassaan ottaa tämän asian puheeksi.
Ehkä oppimiskokemus liittykin tähän. Meidän pappien puheita kuunnellaan Jeesuksen valtuuksin esitettyinä. Ei pidä puhua mitä tahansa, vaikka olisikin kaksi tilaisuutta juostuna ja kolmanteen tulee vähän myöhästyneenä. Toisaalta kokemus myös muistutti siitä, miten tärkeää on olla esiintymättä Jeesuksen äänenä. On kaikin puolin reilumpaa puhua omana itsenään verhoamatta omia tunnelmia jumalalliseksi viestiksi. Sama koskee myös meitä pappeja. Olla henkilökohtainen, olla Jumalan asialla. olla oma itsensä.
