[Kirkko ja kaupunki, Mielipiteet 14.3.2012]
Päätoimittaja on juuri niin hullaantunut tiedotusmonopolistaan kuin aikuinen mies voi olla omistaessaan kylän isomman pyssyn. Jako liberaaleihin ja konservatiiveihin, hyviin ja pahoihin, käy vaivattomasti (K&K 7.3.). Konservatiiviksi ei kuulemma juuri kukaan halua ilmoittautua. Mitähän mahtaa tapahtua sille, joka haluaa?
Ilmoittaudun mielelläni konservatiiviksi. "Jos et 20-vuotiaana ole liberaali, sinulla ei ole sydäntä. Jos et 40-vuotiaana ole konservatiivi, sinulla ei ole aivoja", kerrotaan Winston Churchillin sanoneen. Konservatiivisuus on järkevää ja välttämätöntä rauhan, sovun ja hyvinvoinnin kannalta. Jokainen (tai lähes jokainen) ymmärtää sen. Ja se, joka haluaa säilyttää jotain arvokasta, ymmärtää myös, että uudistuksia tarvitaan.
Käydessäni lokakuussa Rooman Sant' Egidion yhteisössä, pohdimme siellä muiden pohjoismaalaisten kanssa, miten aina käykin niin, että innostus ja oivallus kirkon sanoman merkityksestä tälle päivällä putoaa kotimaahan palatessa kirkkopoliittisen keskustelun juoksuhautoihin.
Seppo Simola on erikoistunut tähän masentamiseen. Se ehkä on tarkoituskin, saada eri mieltä olevat voimaan niin pahoin, että he ulostuisivat itsestään. Toki se samalla vahvistaa omaa hyvä-veli-verkostoa ja maine kasvaa. Vähättely, ylimielisyys ja vallan väärikäyttö johtavat kuitenkin aina umpikujaan, erityisesti kirkossa.
Olisiko liikaa vaadittu, että päätoimittaja astuisi alas jalustaltaan ja antaisi meille mahdollisuuden älylliseen keskusteluun haastavista ja kiinnostavista säilyttämisen ja uudistamisen kysymyksistä? Siihen tarvitaan kaikkia, aivan erityisesti niitä, jotka tajuavat olevansa konservatiiveja.
