Mitä päivän aikana sitten ehtii tapahtua? Opetuslapseuskoulu (lärjungaskola) kokoontuu joka arkipäivä kirkon vieressä sijaitsevassa Lillkyrkanissa klo 9-12. Kurssi alkaa syksyllä ja päättyy keväällä, joten melko intensiivisestä ja aikaa vaativasta kurssista on kysymys. Mitään tiedollisia pääsyvaatimuksia ei ole ja joillakin oppilailla ei ole juuri mitään taustatietoa kristillisestä uskosta - tämä on siis eräänlainen aikuisten rippikoulu. Oppilaita oli parisenkymmentä ja opetuksesta vastasi Jens Peterson, joka on Klarakyrkan nuorisopappi. Tauon aikana minulla oli mahdollisuus lyhyesti haastatella oppilaita, jotka vaikuttivat hyvin innokkailta ja sitoutuneilta. He käyttivät koulustaan
nimitystä "raamattukoulu". Ikähaarukka näytti alkavan pari-kolmekymppisistä ja päättyvän kuusikymppisiin. Kyselin Carl-Erikiltä opetuslapseuskoulun synnystä. On selvää, että viitenä päivänä viikossa toimiva kurssi vaatii jo isoa resurssia eikä sellainen synny yhtäkkiä. Ensin on syntynyt tarve, vasta sitten toiminta.
Kun kurssilaiset jatkoivat oppituntiaan, siirryimme Klara Västra Kyrkogatanille, jossa aivan kirkkoa vastapäätä sijaitsee työvoimatoimisto. Sen ovista kulkee päivän aikana satoja maahanmuuttajia ja työhakijoita. Heitä varten on nyt vuoden verran kadulla pidetty kahvikärryä, josta jaetaan kahvia, pullaa, banaaneja - ja kristillistä todistusta. Kärryn toiminnasta vastaa joukko irakilaisia miehiä (nähdäkseni heitä oli neljä tai viisi, yksi oli ilmeisesti etiopialainen). Heillä on kärryssä mukana kristillisestä uskosta kertovaa materiaalia eri kielillä. Halal-niminen hymyilevä kuusikymppinen kaveri kertoi seisseensä samalla paikalla myös talvella -17 asteen pakkasessa. Hänen päivänsä alkaa seitsemältä kun hän käy ensimmäisessä kioskissa, joka lahjoittaa voileipätarvikkeita Klarakyrkan toimintaan. Klo 8-9 kaikki osallistuvat aamurukoukseen, mutta sen jälkeen kierros lähikioskeissa, ruokakaupoissa ja parissa hotellissa jatkuu. Lahjoittavia tahoja on toistakymmentä (Pressbyrån, 7 Eleven, Hemköp jne.) ja eri lahjoittajilla käydään eri viikonpäivinä.
Kärryjen vieress seisoi hieman onnettoman näköisenä Norsunluurannikolta kotoisin oleva kaveri. Kun hän näki pastorin tulevan (Carl-Erik ei käyttänyt papinpaitaa, koska kaikki näyttivät tunnistavan hänet muutenkin), hän alkoi heti kertoa tarvitsevansa kipeästi majapaikkaa seuraavaksi yöksi. Carl-Erik näytti olevan tietoinen tilanteesta ja eri vaiheissa päivän aikana asiaa selviteltiin. Pääasiallinen auttamiskeino näytti olevan se, että löydetään joku seurakuntalainen, joka voisi majoittaa miehen kotiinsa. Irakilaiset miehet sanoivat tietävänsä jonkun ja selvittävänsä asiaa. Carl-Erik majoittaa ihmisiä myös omaan kotiinsa, tällä hetkellä heitä on kuulemma kolme, joten tilaa ei enää ole.
Jossain välissä aamupäivän aikana Carl-Erik antoi haastattelun televisiokameralle kirkon keskikäytävällä. Tilanne meni ohi siinä muun touhun keskellä, enkä tullut kysyneeksi, mistä siinä oli kyse. Olettaisin kuitenkin, että se liittyi seurakunnan omaan lähi-tv-lähetystoimintaan.
Puoleltapäivin kirkossa vietettiin messua, joka maanantaisin perustuu Per Harlingin musiikkiin. Messun toimitti pappi, jonka olen aikaisemmin tavannut S:t Jacobsissa, mutta en muista hänen nimeään. Klarakyrkan alttaripöytä on ison kuorialueen takana, joten päivämessu toimitetiin pyörien päällä kulkevalta alttaripöydältä eteläiseltä sivukäytävältä. Messun alkaessa pääalttarin ääressä oli vielä neljän ulkomaalaisen ryhmä pitämässä omaa rukoushetkeään ja kirkon ovella oli normaalia liikehdintää. Mitään kirkon toimintaa ei siis keskeytetty tai rajoitettu messun ajaksi: ovet pysyivät auki, ihmisiä liikkui kirkossa, suntio
vastaili satunnaisten kävijöiden kysymyksiin.
Istuimme lounaalle syömään lettuja, mansikkahilloa ja täysmaitoa (!) Carl-Erikin työhuoneeseen, joka sijaitsee kirkon sivulaivassa toisessa kerroksessa. Kun mainitsin, että mielestäni hän on luonut Klarakyrkan toimintaan hyvää kaaoksen sietokykyä, Carl-Erik ei oikein pitänyt sanavalinnastani. Hänen mielestään kyseessä ei ole kaaos tai sekasotku, vaan hallittu struktuuri. Ja tottahan sekin on. Sanoin, että nähdäkseni kaaos on ulkopuolella, mutta meidän suhtautumisemme siihen voi vaihdella. Siellä, missä kaaos pyritään rajaamaan täydellisesti ulkopuolelle, saadaan aikaan vain steriiliä vieraantuneisuutta. Siksi minusta näyttää tärkeältä, että Klarakyrkassa on sietokykyä tietylle sekaisuudelle. Nuorisopappi Jens oli samaa mieltä siitä, että Klarakyrkan johtamiskulttuuri on toisaalta selkästi strukturoitua, mutta samalla riittävän avointa salliakseen aloitteellisuuden.
Kyselin, mitä virheitä kahdenkymmenen vuoden toiminnan aikana on tehty. Carl-Erik piti
rekrytointia tässä mielessä erityisen keskeisenä juttuna. Palkattujen työntekijöiden rekrytoinnin hän arvioi onnistuneen hyvin, mutta vapaaehtoisten kohdalla tehtiin virheitä ainakin alkuaikoina. Ilmeisesti toiminnallisia vapauksia annettiin melko hölläkätisesti ja luottavaisesti ja siitä on jouduttu linjaa tiukentamaan huonojen kokemusten vuoksi. Ehkä opetuslapseuskoulun perustaminen on ollut tässä osa ratkaisuyritystä. Nykyään kukaan vapaaehtoiseksi pyrkivä ei voi suoraan ilmoittautua mihinkään muuhun kuin avustaviin keittiötehtäviin. Kaikilta muilta edellytetään Klarakyrkan jäsenyyttä ja sitoutumista arvoihin.
Jäsenyyskysymys on tietysti erittäin mielenkiintoinen ja todennäköisesti näyttää hyvin erilaiselta Ruotsissa ja Suomessa. Ruotsin kirkossa ollaan siis menty tai menossa englantilaistyyppiseen ratkaisuun, jossa paikallinen 'seurakunta' voi pitää yllä omaa jäsenrekisteriään, joka on riippumaton virallisista kirkonkirjoista. Tämä on tuskin
kovin yleista vielä Ruotsissakaan, mutta ainakin pää on avattu. Suomessa seurakunnallinen struktuuri on vielä niin tiukka, että tällaista järjestelyä mietitään kirkolliskokouksessa lainsäädännöllisenä avauksena. Todennäköisesti asia ei kuitenkaan muutu kirkkolainsäädännön kautta, vaan paikallisen aktiivisuuden tuloksena. Ja Klarakyrka on tietysti jossain hallinnollisessa mielessä edelleen osa Tukholman tuomiokirkkoseurakuntaa. Ainakin kirkkokiinteistön ylläpito ja palkattu suntiotyövoima tulee seurakunnan kassasta, kun taas Klarakyrkan oma yhdistysrakenne vastaa muun toiminnan rahoituksesta.
Iltapäivällä klo 13 alkaen Klarakyrkan kahvikärry on vuosikausien ajan ollut Sergelstorgilla (plattan), mutta nyt se on jouduttu poliisin pyynnöstä siirtämään Klarakyrkan omaan puistikkoon. Neuvottelut Tukholman poliisin kanssa olivat käynnissä asian normalisoimiseksi. Ilmeisesti vapaaehtoisten ja poliisin välillä oli ollut jotain hämminkiä aiemmin, kun kaikki vapaaehtoiset eivät puhu kunnolla ruotsia. Kahvikärryn kautta kirkkoon tulee paljon avuntarvitsijoita ja seurakunta luo sitä kautta suhteensa ympäristöön. Yksi nainen kantoi olkapäillään kirkkoon lemmikkikissansa. Se lähti juoksentelemaan penkkien väliin, mutta ilmeisesti löytyi lopulta.
Kahvikärryltä Carl-Erik kutsuttiin kirkkoon, jossa kaksi vapaaehtoista naishenkilöä oli
opastamassa Beninistä ja Togosta vierailulla ollutta neljän pastorin ryhmää. C-E ohjasi ryhmän kirkon kuoriin, johon asetettiin tuolit pientä keskusteluhetkeä varten. Siinä sitten käytiin läpi tutut yhdeksän elinvoimisia kirkkoja yhdistävää tekijää. Erityisesti C-E nosti esiin havaintonsa köyhien merkityksestä. "Jos kirkko haluaa saavuttaa ne, jotka ovat korkeassa asemassa, se ei onnistu heidän saavuttamisessaan, mutta ei myöskään heikommassa asemassa olevien saavuttamisessa. Jos taas kirkko haluaa saavuttaa heikommassa asemassa olevat, se saavuttaa sekä heidät että korkeammassa asemassa olevat." Tämä on ainakin tukholmalaisessa ympäristössä koettu todeksi. Tanzanian kokemukseensa vedoten C-E piti afrikkalaisten kirkkojen erityisenä vaarana sitä, että kirkon johtomiehet eivät enää avaa edes oman autonsa ovea, eivätkä muutenkaan ole tavallisten tavoitettavissa. Länsi-afrikkalaiset pastorit sanoivat näkevänsä, mitä C-E tarkoittaa. He olivat odottaneet tapaavansa tärkeän miehen, jonka ympärillä olisi suuri joukko avustajia ja turvamiehiä, mutta sen sijaan heidät otti vastaan aivan tavallisiin aivan vaatteisiin pukeutunut, vaatimaton pappi keskellä seurakunnan arkista toimintaa.
Kirkossa on kahvila auki joka arki-iltapäivä heti päivämessun jälkeen. Sekin pyörii vapaaehtoisvoimin ja tarjoaa ensinnäkin helpon tavan tulla mukaan seurakunnan toimintaa ja toiseksi tapaamispaikan. C-E vietti ehkä tunnin verran iltapäivästä jutellen kahvilan pöydässä parin ihmisen kanssa. Myöhempään iltapäivään kuului vielä yksi palaveri ilmeisesti kaupungin edustajien kanssa.
Päivän toinen rukoushetki pidetään 15.45-16.45 ja balkanilainen kaveri, joka oli antanut omakohtaisen todistuksensa kaupungin väelle, kertoi rukoushetkessä omasta tilanteestaan. Tunnin rukoushetkeen mahtui yhteislaulua (jota tällä kertaa säesti C-E kitaralla), pienissä ryhmissä rukousta ja karismaattishenkistä toisten siunaamista. Rukoushetken veti Klarakyrkan toinen voimahahmo ja Carl-Erikin tärkein työtoveri, diakoni Inga Pagréus. Karismaattinen rukouselämä on Klarakyrkalle hyvin luonteenomaista ja toimintaan osallistuville luovuttamatonta. Jäin silti mielessäni miettimään, miten suuri merkitys sillä toisiasiassa on toiminnan onnistumiselle. Se on tietysti selvää, että säännöllinen rukous on yhteisön hengitystä, jota ilman se ei tule toimeen. Karismaattisuuteen liittyvät epämääräisemmät ilmiöt, kuten henkisesti epätasapainoisesti ihmisten profetiat, ankarat lopunajan visiot, ahdistava ja henkilökohtaisuuksiin menevä esirukous sen sijaan tuntuvat minusta enemmänkin kasvun esteiltä kuin kasvun edellytyksiltä.
Mutta tämä on tietysti vanha ja moneen kertaan tunnistettu dilemma. Kuinka voi olla samaan aikaan sekä palavahenkinen että järkevä? Sietokyky ja rajojen asettaminen ovat avain. Jos kirkon ovia halutaan tosissaan pitää auki, on siedettävä monenlaista. Jokainen kirkko ja seurakunta asettaa rajansa johonkin. Jotkut asettavat rajat opillisilla tai eettisillä perusteilla: ei esimerkiksi haluta olla tekemisissä niiden kanssa, jotka eivät hyväksy naispappeutta. Toiset asettavat rajoja sovinnaisuuden perusteella: ei haluta, että kirkossa esiintyy häiriötekijöitä. Klarakyrkassa on valittu toisenlainen suunta: ei haluta toimintaan yksinkertaisen Jeesus-uskon kyseenalaistavia elementtejä.
- -
Ja loppukevennykseksi ruotsalaista ikonografiaa. Prisma
Teknik valmistaa suojateiden valo-ohjaukseen liittyvää teknologiaa. Firman omistaja on tunnustava kristitty ja hänen mukaansa meille kaikille tuttu symboli viittaa siihen, että ihmisellä on kaipaus yhteyteen Jumalan kanssa.
