Runovalikoiman keskeiseksi tekstiksi nousi Kivitauluoodi, jonka Mandestam kirjoitti jo 1923 eli seitsemän vuotta ennen matkaansa Armeniaan. "Siunattu hän, ken kiven nimesi virtaavan veden oppilaaksi." Armenian taivas, Araratin vuori ja siellä lentelevät linnut ilmeisesti jotenkin toivat yhteen tai avasivat Mandelstamille sen, mistä hän oli jo aikaisemmin kirjoittanut. Kiveen on hakattu historia ja se, mikä pysyy. Sitä kuitenkin hioo jatkuvasti virtaava vesi.
Kuulen tässä yhtymäkohdan kiinalaisen Lao-Tsen (s. 604 eKr.) ajatukseen: "Kaikkein hennointa ja taipuisinta maailmassa on vesi, mutta lujan ja kovan voittamisessa se on verraton. Sille ei löydy toista vastaavaa. Että heikko voittaa vahvan ja pehmeä kovan, sitä seikkaa ei kukaan näytä tietävän, eikä kukaan osaa panna sitä elämässään käytäntöön. Pyhä ihminen on sanonut: joka ottaa kantaakseen valtakunnan syntisaastan, hän on arvollinen olemaan uhritoimituksen suorittaja. Joka ottaa kantaakseen onnettomuuden, hän on arvollinen olemaan maailman hallitsija. Nämä todet sanat näyttävät olevan kuin nurinpäin sanottuja." (Tämä Toivo Koskikallion käännös vuodelta 1951 saattaa olla kiistanalainen, mutta perusajatus on selvä.)
Keskiviikon esityksen jälkeen meillä oli pieni keskustelutilaisuus, johon myös yleisö sai osallistua. Jussi selitti kiintymystään Mandelstamin vaikeatajuisiin runoihin sitä kautta, että hän tuntee yhteyttä runoilijan ulkopuolisuuteen. Mandelstam oli juutalainen, syntynyt Puolassa, perhe muutti nuorena Venäjälle Pietariin, missä hänestä tuli neuvostokansalainen. Päästäkseen opiskelemaan hän otti kasteen kristityksi. (Hänet muuten kastoi Viipurissa - tai ainakin kastetodistuksen kirjoitti - suomenruotsalainen metodistipastori Nils Rosen.) Hän joutui kuitenkin Stalinin hampaisiin ja joutui elämään maan alla, pakenemaan. Ehkä Armenia edusti hänelle jotain tavoittamatonta pysyvyyttä ja yhteenkuuluvuutta. Koskettava ja kaunis esitys "Matka Armeniaan" joka tapauksessa oli. Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi.
Jouduin muuten Araratin kanssa tekemisiin uudestaan sunnuntaina, kun lupasin pitää Agricolassa nuorten raamattutunnin, jonka aiheeksi oli määrätty 1. Moos 7-9 eli vedenpaisumus. Raamatun kertomuksien uudelleen lukeminen on aina hyödyllistä ja kiinnostavaa. Tällä kertaa jäin ehkä erityisesti itse pohtimaan vedenpaisumuksen jälkeistä siunausta, jonka Jumala antoi Nooalle ja hänen perheelleen. Siunaukseenhan kuului myös tietty verenvuodatuksen sääntely. Tätä on selitetty niin, että ante-deluviaanisen maailman väkivalta rehotti juuri siksi, että mitään kuolemanrangaistusta tai muutakaan tappamista rajoittavaa lakia ei ollut säädetty. Nyt siis Jumala asettaa ihmiskunnalle uudet elinehdot. Eläinten lihaa saa syödä, mutta verta ei. Veri ja venvuodatus on pyhää, Jumalalle kuuluvaa. Samaan kokonaisuuten kuuluu kuolemanrangaistuksen määräämien ihmisen tappamisesta. Lihansyönti ja kuolemanrangaistus kuuluvat teologisesti yhteen. Olemmeko menossa kohti parempaa maailmaa, jos saamme kuolemanrangaistuksen ja lihansyönnin lakkautetuiksi?
Lauantaina vietimme taas mukana MATKALLA-iltapäivän Agricolassa. Meitä oli parikymmentä. Aika mukava joukko siis, vaikka ilmoittelu oli tällä kertaa melko vaatimatonta. Aiheeksi oli toivottu Lutheria. Luin perjantaina illalla ja lauantaina aamulla vielä hieman Olli-Pekka Vainion Luther-kirjaa ja joitakin Lutherin omia tekstejä. Onneksi matkalle osallistujat olivat itse kukin valmistautuneet hyvin teemaan ja keskustelu lähti liikkeelle ilman mitään alustusta. Omassa mielessäni pyöri vielä vahvasti kysymys kirkosta yhteisönä, mutta siihen ei tällä kertaa juurikaan menty.
Ai niin. Olinhan viime viikon maanantain ja tiistain jälleen seurakunnallisen johtamisen kurssilla Sipoon Sopukassa. Sieltä jäi ehkä erityisen vahvasti mieleen keskustelumme yhteisöistä. Kirjoitin siitä torstai-iltana pienen kolumnin tai mietelmän tyyppisen tekstinkin seuraavaan Vaeltaja-lehteen. Jotenkin vaan tuntuu, että viikon aikana on ollut liian monta teemaa ja tapahtumaa, että olisin ihan kunnolla ehtinyt pystähtymään yhteenkään niistä.
Viime päivinä aikaa on mennyt jonkin verran myös isän hautajaisten suunnitteluun. Nyt ainakin siunaustilaisuuden ohjelman pitäisi olla valmiina painoon. Tilaisuus on Saalemissa lauantaina 19.9. klo 11 ja muistotilaisuus tarjoiluineen alkaa heti sen jälkeen. Toivomme, että mahdollisimman moni isän tuntenut voisi tulla mukaan juhlaan.
