Ensinnäkin otan osaa. Isä on tärkeä osa poikaa (ja tytärtä), huonokin isä. Itseä on pakko arvioida suhteessa isään. Ja sitä paitsi siihen on myös oikeus.
Toiseksi kiitän kirjoituksesta. Se ei ehkä ollut kaunis, mutta sen pyrkimyksestä totuudellisuuteen ei voi erehtyä. En osaa arvioida, miten paljon tunnetta kirjoittamiseen liittyi. Voi olla, että Niklas on käsitellyt asiat jo niin moneen kertaan omassa mielessä ja läheisten kanssa, että emootiot on tyhjennetty. Tai sitten ne tulivat uudestaan pintaan. Mutta ei sillä ole kauheasti väliä. Kirjoitus osui mua herkkään kohtaan, kun oma isä on juuri kannettu hautaan. Meillä oli hirveän hyvä isä, todellinen suurmies, joka teki meistä lapsista upporikkaita. Niklaksen kirjoitus panee mut hyvin pienelle paikalle. Mitä oikein olen tehnyt ja aion tehdä sillä kaikkia maailman miljoonia mittaamattomasti arvokkaammalla perinnöllä, jonka olen saanut?
Kolmanneksi toivotan Niklakselle Jumalan siunausta elämään. En tiedä, miten itse kukin kokee tällaiset siunauksen toivotukset. Se on ollut kristittyjen tapa ympäri maailmaa ja läpi historian. Kun se on tapa, siinä voi kuulla jotain kliseemäistä ja helppoa. Mutta siitä ei ole kysymys. Jos ja kun Jumala oikeasti meitä siunaa - tämä on mun oma kokemus - siihen sisältyy aina myös jokin kutsu. Siunauksen vastaanottaminen ei ole oman kokemukseni mukaan helppoa, eikä aina edes mukavaa. Joskus se vie paikalle, missä pitää ensin itkeä surunsa läpi, että voi ottaa siunauksen vastaan. Joskus se vie kasvokkain pahantekijänsä kanssa. Oli miten oli, toivotan Niklakselle sitä Jumalan rauhaa, joka ylittää kaiken ymmärryksen ja virtaa meihin suoraan Kristuksen haavoista ja hänen lempeästä katseestaan. Pidä pää pystyssä ja jatka rohkeasti kutsumuksessasi!
