Mutta asiaan. Varsinaisesti mun piti ulostaa tietokoneen näppäimistölle pari päässä pyörivää ajatusta liittyen tämän päiväiseen piispa Teemu Sipon vihkmykseen Turun tuomiokirkossa. Ensinnäkin pitää nostaa hattua sekä piispa Sipolle että arkkipiispa Paarmalle oivasta paikan valinnasta. Turun tuomiokirkko oli tietysti paljon pienempi ja ahtaampi kuin edellisen katolisen piispan vihkipaikkana käytetty Johanneksenkirkko, mutta symbolinen merkitys oli sitäkin suurempi. Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymän virkamiehet vielä vuosi sitten pikkusieluisesti kiistelivät Pyhän Henrikin katedraaliseurakunnan kanssa piispa Henrikin sormiluusta. Vaikka arkkipiispalla epäilemättä oli halua ymmärtää pyhäinjäännöksen ekumeenista merkitystä, hänkään ei kai voinut suoraan vaikuttaa seurakuntayhtymän aivoituksiin. Nyt oli siis mahdollisuus kaikkein korkeimmalla tasolla osoittaa, mitä ekumeeninen vieraanvaraisuus tarkoittaa. Toivottavasti viesti menee perille myös virkamiestasolle.
Vihkimessu kesti kaksi tuntia ja 40 minuuttia, tunnelma oli tiivis ja innostunut. Seurakunta osoitti taputtaen suosiotaan uudelle piispalle useaan otteeseen: kun tämä tuli ennen messua sisään, vihkimisen jälkeen, kun hän ehtoollisen jälkeen tervehti kansaa ja loppuprosession aikana. Ehtoollisen jälkeiseen suosionosoitukseen liittyi hieman ristiriitainen tunne. Kuoro lauloi samaan aikaa Te Deum-hymniä: "Sinua, Jumala, me ylistämme." Hymni kuitenkin häipyi taputusten sekaan. Kävi siis niin, että Jumalan ylistämisen päälle tuli piispan suosio. Tai tämä oli ensimmäinen, hurskasteleva ajatukseni. Ennen kuin kerron, mihin ajatukseen päädyin, on kuvattava hieman itse messun kulkua.
Messun käsiohjelma oli 50-sivuinen vihko. Pelkkä ehtoollisrukous on 14 sivun mittainen. Messu oli liturgisesti hyvin rikas, monella tavalla äärimmäisen kaunis ja puhutteleva. Evankeliumi Joh. 10:11-16 putosi suoraan sydämiin: "On oleva yksi lauma ja yksi paimen." Kauneuden ja puhuttelevuuden kääntöpuolena messussa oli valtavan paljon sanoja, suurin osa niistä latinaa. En voi sille mitään, että kriittinen ajatus tunki mieleeni, kun astelin kirkosta ulos Äikään Ermon kanssa. Jeesus varoitti aikoinaan ottamasta mallia pakanoiden rukouksesta, jotka kuvittelevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan.
Toinen kriittinen huomioni liittyi äänentoistoon. Jälleen kerran mitään ei kuulunut. Kuulin useammasta suusta kirkkokahveilla arvion, että radioinnin ja televisioinnin vuoksi olisi luovuttu saliäänentoistosta. En voi varmistaa tietoa, mutta se kuullostaa uskottavalta. Radio ja TV osaavat hommansa ja osaavat myös vaatia. Jos kirkon puolella on neuvottelemassa vellihousuja, jotka eivät iske nyrkkiä pöytään ja sano, että "ei käy" ja että seurakunnan pitää kuulla, mitä messussa sanotaan, niin totta kai sitten lopputulos on tällainen. Vain lukupulpetissa oli yksi mikrofoni, alttarilla ei yhtään, vaikka pääosa toimituksesta tapahtui alttarilta. Paavin mandaatin lukemisesta ei kuulunut mitään, kardinaali Lehmannin puheesta sai vain sen verran selvää, että se oli selvästi saksaa (onneksi puhe oli käännettynä käsiohjelmassa). Olisin mielelläni kuullut, mitä piispa Teemu sanoi messun päätteeksi, mutta kuulin vain muutamia hajanaisia sanoja. Sain kutsuvieraspaikan viidennestä rivistä, joten en voi valittaa. Taaempana olevat seurakuntalaiset kuulivat tuskin sitäkään.
Näihin kahteen kriittiseen huomiooni liittyy ajatus taputuksista. Se oli seurakunnan spontaani tapa osoittaa, että yhteys on tärkeintä. Jos ja kun seurakunta ei voinutkaan kuulla, mitä puhuttiin, niin se voi ainakin lämpimästi tervehtiä uutta piispaansa. Vaikka liturgia kulkikin omaa kulkuaan omine sanoineen (Te Deum laudamus), tärkeämpää oli osoittaa yhteenkuuluvuutta.
Kävin tästä lyhyesti keskustelua veljenpoikani Johnin kanssa kirkkokahveilla. Hän muistutti aivan oikein, että messulla voi olla vain yksi keskus, Kristus. Taputus siis ilmeisesti oli väärässä paikassa. Mulle siinä sittenkin toteutui jotain paljon kristillisempää, mitä pelkkä Kristuksen keskeisyyden toistelu ei voi tavoittaa. "Ei jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivaasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon", Jeesus sanoo vuorisaarnassa (Matt. 7:21). Ja taivaallisen Isän tahto on, että emme anna yhdenkään joutua hukkaan (Joh. 6:39). Seurakunta, joka laulaa oikean liturgian, mutta jossa ihminen jää yksin, ei täytä taivaallisen Isän tahtoa. Näin ollen Te Deumin laulaminen ilman yhteyttä lähimmäiseen olisi ulkokultaisuutta.
Ymmärrän tietysti, että liturgiaa ja toimintaa ei koskaan pidä asettaa vastakkain. Eivät ne sulje toisiaan pois. Siinäkin mielessä Te Deum ja taputukset sopivat hyvin yhteen.
Huomasin liturgian loppupuolella emeritus arkkipiispa John Vikströmin, joka istui toisella puolella käytävää hieman edempänä. Hänen kasvonpiirteissään on jotain samaa kuin meidän isässä oli. Olin uppoutunut liturgian kulkuun ja yhtäkkiä muistin siis isän. Tuli haikea mieli. Juhla ilman isää. Mutta nopeasti sekin ajatus muuttui kiitokseksi. Isä on jo nyt siinä juhlassa, johon me muut vasta olemme matkalla ja jota messussakin odotetaan. Siellä ei kai enää ole äänentoisto-ongelmia eikä kukaan jää liturgian ulkopuolelle.
Ei siis ollenkaan turha reissu Turkuun.
