Hesarin juttu 28.8.2006

Olin eilen Vaulaksen Arjan kutsumana puhumassa Laajasalon kirkossa otsikolla Da Vinci -koodi ja henkisyyden nousu - Mitä kirjan suosio kertoo ajastamme? Ehkä hieman yllättäen HS:n toimittaja Hannele Tulonen ilmoittautui ennen tilaisuuden alkua ja kertoi tekevänsä jutun.

Täytyy tunnustaa, että ensimmäinen ajatus Hesarin toimittajan ilmestymisestä paikalle oli hieman epäileväinen: Onkohan tarkoitus nyt kirjoittaa sellainen hassu välipalajuttu, jossa kiinnitetään huomiota enemmän pastorin ja seurakuntaväen pukeutumiseen kuin itse asiaan? Olin väärässä. Tulonen kirjoittaa tunnollisesti. Ehkä jopa hieman liian tunnollisesti. 45 minuutin esityksessäni oli nimittäin aivan liian paljon asiaa lyhyen jutun aiheeksi. Tulonen noukki esityksestä esiin useita sitaatteja ja teemoja. Lyhentely kuitenkin vie veronsa. Laitan tähän pari kommenttia.

- Ne jotka olivat paikalla, muistavat, että kysyin alkuun onko kirkko hieman ylimielinen uusia ilmiöitä kohtaan. Totesin sitten kuitenkin, että Kirkko ja kaupunki nostaa vakavassa mielessä esiin myös uusien seurakuntien esittämiä haasteita. Toisaalta ylimielisyys on aina isojen instituutioiden helmasynti.

- Antti Eskolaa ja Dan Brownia en asettanut vertailuun, vaikka totesin, että heidän kirjansa kritisoivat kirkkoa hyvin eri suunnilta. Esityksen lopuksi palasin tähän aiheeseen Ylva Eggehornin sitaateilla, koska mielestäni Suomi ja pohjoismaat ovat aika tavalla erilaisia paikkoja henkisten virtausten kannalta kuin muu maailma.

- Eckart Tolle oli esityksessäni aika lailla sivuroolissa, mutta tavallaan Tulonen tekee oikein nostaessaan hänet esimerkiksi nykyajan "gnostilaisuudesta". Hyvä, jos tämä teema jäi jollain tasolla itämään ihmisten mieliin. Olen ajatellut, että voitaisiin järjestää ensi keväänä Tuomiokirkon kryptassa kunnollinen keskustelusarja varhaiskristillisyyden ja gnostilaisuuden kohtaamisesta.

- Tulosen artikkelin viimeinen kappale on vähän turhankin tiivis: <"Mitään varmuutta [Jeesuksen ja Magdalan Marian] suhteesta ei voi olla", Antturi vakuutti. 100-200-luvuiltakin on säilynyt valtavasti tekstejä, mainintoja olisi varmaan jäänyt.> Kuka tätä nyt ymmärtää? Nyt kun vielä syksyllä saadaan suomennos Juudaksen evankeliumista, tarvitaan todellakin kipeästi lisää oikeaa tietoa varhaiskristillisyyden liepeillä syntyneestä laajasta kirjallisuudesta ja sen merkityksestä. Ihmiset oikeasti ovat epätietoisia siitä, millä perusteella Jeesuksen jälkeläisistä ja muista sellaisista asioista voi puhua.

Jumalan perhe

Tämä teksti, joka pohjautuu tekstiin Mark. 3:31-35, tuli ulos Pentti Siimeksen lukemana viime perjantaina 25.8.2006 klo 18.36 TV1:n ohjelmassa Pisara - ajatus uskosta.

Perhe on paras – ja pahin.
Perhe antaa turvaa – mutta se voi myös jättää heitteille.
Perhe on kasvupaikka – joka joskus tukahduttaa.
Perheitä on monenlaisia. Erilaisia.

Jeesuksella oli perhe, vaikka siitä ei paljon kerrotakaan. Ehkä Joosef oli iäkäs ja kuoli, kun lapset vielä olivat pieniä. Oli Jeesuksella veljiä ainakin, varmaan myös sisaria. Äiti oli hänelle rakas.
Kun Jeesuksen julistus alkoi herättää huomiota, äiti ja veljet huolestuivat. ”Perheen täytyy puuttua asiaan”, he ajattelivat. Olisi parasta pitää pieni puhuttelu.

”Äitisi ja veljesi ovat täällä ja kyselevät sinua”, tuli joku sanomaan. Jeesus keskeytti puheensa ja katsoi ympärilleen. Siihen oli kerääntynyt suuri joukko ihmisiä, jotka janosivat kuulla jotain ilosta, Jumalasta, parantumisesta, pelastuksesta. Varmasti siellä oli myös sellaisia, joilla ei ollut oikein kunnon perhettä. Tai joiden perheessä oli vaikeaa. Sellaisia, joita isä oli lyönyt tai äiti ei sietänyt. Nyt he odottivat Jeesuksen vastausta. Lähtisikö hän perheensä mukaan ja jättäisi heidät siihen istumaan?

Mutta Jeesus sanoi: ”Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni?” Ja katsoen kuulijoihinsa hän jatkoi: ”Tässä ovat minun äitini ja veljeni. Se joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni, sisareni ja äitini.”

Ei Jeesus vastustanut ydinperhettä, mutta hän näki pidemmälle. Kiintymys perheenjäsenten välillä on vahva voima. Mutta elämää ei voi rakentaa kiintymyksien varaan. Ne voidaan viedä pois. Myös perhe voidaan viedä pois. Mutta Jumalan perhe kestää ajan yli. Siihen perheeseen Jeesus kutsui äitinsä ja veljensäkin – ja meidät.

Isä meidän. Siunaa läheisiämme, niitä ihmisiä, jotka olet antanut meille täksi ajaksi. Tee meistä sinun tahtosi täyttäjiä, niin että saamme kymmenkertaisesti veljiä ja sisaria ja äitejä sinun perheesi jäseninä. Rakenna meistä sinun valtakuntasi ja sinun perheesi. Aamen.

Takaisin töihin

Keskiviikkona siis palasin parin viikon lepuuttelun jälkeen takaisin sorvin ääreen. Ihan ekaksi oli seurakunnan johtoryhmän kolme ja puolituntinen kokous. Huh! Mikä voisikaan tappaa orastavan työmotivaation tehokkaammin. Seurakunnan (ei pelkästään meidän, vaan seurakuntien yleensä) talousnäkymät ovat jo sinänsä tarpeeksi masentavia. Kun siihen vielä lisätään käsittämätön neuvottomuus seurakuntavaalien järjestämisessä, jonkin hallintobyrokraatin vaatima riskienkartoitusprosessi, jonka avulla on tarkoitus sitoa työntekijöiden mielenkiintoa ja työaikaa jääkappien hurinasta ja liukkaista kengistä aiheutuvien vaaratekijöiden miettimiseen, ja kiista siitä, kenen vuoro on järjestää työntekijöiden joulujuhla tänä vuonna, tuntee tulleensa jonkinlaiseen helvetin esikartanoon.

On oikeasti käsittämätöntä, että seurakuntavaaleja on kuulemma pidetty Suomessa 1970-luvulta lähtien, mutta edelleen voi olla täysin epäselvää, miten ehdokaslistat kerätään, kuka niitä kerää tai miten asiasta informoidaan. Se kertoo omalla karulla tavallaan, että seurakunta tällaisena hallinnollisena yksikkönä, jona sitä meidän tapauksessamme yritetään ylläpitää, on tullut tiensä päähän. En voi uskoa, että kukaan järkevästi ajatteleva ihminen voi oikeasti pitää tällaista toimintakulttuuria ja rakennetta toimivana ja hyvänä. Kirkon piirissä on toki totuttava siihen, että on paljon ihmisiä, joille mitään muuta maailma tai toimintatapaa ei ole olemassa. Sellaisista ei tiedetä mitään, eikä myöskään haluta tietää. Ajatellaan ehkä, että meillä ei ole muualta mitään opittavaa, kun olemme niin erilaisia. (Kun yritän mainostaa kollegoille Global Leadership Summitia, huomaan aina varautuvani juuri tähän vasta-argumenttiin: Meillä ei voi olla mitään opittavaa muualta maailmasta, varsinkaan ei amerikkalaisilta. Totta on tietysti sekin, että suomalaisilla on parhaimmillaan paljon opetettavaa muille. Mutta mielestäni se käänteisesti tarkoittaa sitä, että meillä on vielä enemmän opittavaa kaikilta muilta.)

Onneksi keskiviikkoilta päättyi paljon innostavimmissa merkissä Tuomiokirkon kappelissa. Oli ilo isännöidä Helsingin juhlaviikkojen Runokuu-iltaa, jossa vierailijoina oli itkijänainen Veera Voima, runoilija Johanna Venho, kirjailija-aforistikko Markku Envall ja runoilija Anna-Mari Kaskinen. Lisäksi vielä Anna-Mari oli saanut houkuteltua Laaksosen Petrin laulamaan muutamia heidän yhdessä tekemiään lauluja lopuksi. Mielenkiintoinen ja monella tavalla mieleen jäävä ilta! Teemana oli valitus ja kiitos. Puhuin itse vähän aluksi psalmien maailmasta. Veera lauloi itkuvirren ja kertoi omasta suhteestaan katoavaan kansanperinteeseen. Johannan runot pulppusivat arjen elämää äidin näkökulmasta. Siellä valitus ja kiitos kietoutuvat toisiinsa niin nopealla tempolla, että niitä on oikeastaan mahdotonta erottaa toisistaan.

Itselleni Markku Envallin ajatus kruunasi illan annin: On ristiriitaista vaatia muutosta parempaan, jos ei osaa olla kiitollinen siitä, mikä jo on. (Näin muistinvaraisesti Markun kirjassa Käsioraakkeli esiintyvää ajatusta siteeraten.) Se liittyi Markun ajatukseen, että taiteessa on aina vaikeampaa puhua kiitollisuudesta ja hyvästä kuin ahdistuksesta ja pahasta. Ja liian usein ollaan muka vaatimassa parempaa, mutta ei osata olla kiitollisia hyvästä. Anna-Marin runot täydensivät omalla tavallaan kauniisti tätä Markun ajatusta. Kiitokselle ja kiitollisuudelle on tilaa, kun se kumpuaa syvästä elämän tosiasioiden hyväksymisestä. Siis kiitokset kaikille kauniista illasta!

Tänään olen tavannut paljon ihmisiä. Ensin Helsingin ekumeenisen toimikunnan kokouksessa, sitten Suomen ekumeenisen neuvoston vahdinvaihtokahveilla kirkkohallituksessa ja lopuksi Kotimaa-yhtymän uuden toimitalon avajaisissa. Valitettavasti en ehtinyt klo13 Bio Bristolin pressinäytökseen katsomaan Aki Louhimiehen pappiselokuvaa Riisuttu mies. Ajattelin, että sinne olis tietysti pitänyt papinpaita päällä juuri mennä ottamaan nöyryytys vastaan. No, ehkä ehdin nähdä leffan myöhemmin.

Alissan eka koulupäivä...

... oli tiistaina 15.8. Edellisenä iltapäivänä Vironniemen päiväkoti järjesti kouluun menijöille potkijaiset. Eli eskarilaiset heitettiin ovesta ulos ja sitten ne sai kiivetä ikkunasta takaisin koululaisina. Alissalla nimittäin jatkuu edelleen mahdollisuus olla iltapäivät Vironniemessä. Tarhanohjaajat hakevat lapset suoraan koulusta, joten vanhempia tarvitaan vasta neljän-viiden aikaan iltapäivällä. Ja, mikä parasta, melkein koko aloittanut 1b-luokka on tuttuja eskarista.

Alissan ekat kommentit koulusta on olleet 100% myönteisiä. Kaikki koulussa on kivaa: opettaja, kaverit, oppitunnit, välitunnit. Ruokakin on maittanut. Mulla on etuoikeus jutella joka aamu Alissan kanssa kivoja juttuja, kun kävellään se kilometrin matka kotoa kouluun. Siinä on kuusi kadun ylitystä, joista vain yksi - Kaisaniemenkatu - on valo-ohjattu. Menee siis varmaan jonkin aikaa ennen kuin uskalletaan lähettää meidän "vauva" yksin kouluun.

Saara aloitti Alppilan lukiossa ja tuntuu myös päässeen hyvään opiskeluvireeseen. Pieni pettymys oli tietysti se, ettei päässyt Sibelius-lukioon äidin ja isosiskon jäljissä. Saara on onneksi ihminen, joka ei jää tuleen makaamaan, vaan unohtaa pettymykset äkkiä ja lähtee kohti uusia haasteita.

Siirin suunnitelmat on vielä avoinna. Into ei tainnut oikein kirjoitusten jälkeen riittää pääsykokeisiin lukemiseen, joten kauppakorkeakoulun paikka ei auennut. Ehkä se oli hyvä, koska Siiri ei välttämättä itsekään ollut varma, onko se hänen alansa. Nyt tulee siis pakollinen välivuosi. Kun Siiri hyppäsi Irlannin takia yhden kouluvuoden yli, siihen on hyvin varaa. Töitä ainakin on tarkoitus hakea ja varmaan siinä sivussa suorittaa myös jotain valmentavia opintoja. 

Terrorist, John Updike

Olen lukenut pari Updiken romaania aiemmin, Juokse, jänis ja Golf Dreams. Jälkimmäinen oli hauska: keskiverto kaveri alkaa yhtäkkiä lyödä alle par -kierroksia, jokaisen sunnuntaigolffarin unelma. Juokse, jänis oli ehkä enemmän masentava. Updike kuvaa raa'an värikkäästi keskivertoa ja tavallista.

Raaka newjerseyläisen nykyelämänmenon kuvaus on ehkä parasta antia myös Terroristissa (Terrorist. A Novel. Alfred A Knopf, New York. 2006). Kiinnostuin romaanista, kun siitä oli juttu KLM:n matkustajalehdessä. Updike kuvaa New Jerseyssä kasvavan arabi-isän ja irlantilaisäidin pojan tietä high schoolista itsemurhapommittajaksi. En kyllä pitänyt kirjan psykologista otetta, enkä edes juonta kaikilta osin, täysin onnistuneena. Nuorukaisen sisäisen maailman kuvaus jäi jotenkin pinnalliseksi. Tai ehkä Updike tuntee Ahmadinsa paremmin kuin minä. Yhdysvaltain turvallisuusministeri (Secretary of Homeland Security) oli nivottu tarinaan köykäisesti ja jotenkin turhaan. Joissain kohdissa tuntui siltä, että juonen kehittely on jäänyt kesken tai kirjailija on luovuttanut.

Pakko antaa Updikelle tunnustusta jonkinasteisesta tutustumisesta islamiin ja Koraaniin. Nuoren Ahmadin ajatuksille oli etsitty referenssit Koraanista. Jemeniläisen imaamin kuvaaminen oppineisuudessaan fundamentalistiseksi, mutta sittenkin jollain hämärällä tavalla uskossaan epävarmaksi oli myös kiinnostavaa. Koraani on varmasti haastava kirja jokaiselle, joka lukee sitä tosissaan. Klassisen arabiankielisen tekstin monitulkintaisuus ja joissain kohdissa ristiriitaisuus ei voi jäädä noteeraamatta paatuneimmaltakaan uskonoppineelta. Tietenkään sitä ei näytetä ulospäin, eikä varsinkaan oppilaille. Mutta epävarmuuden ja uskon heikkouden aistii lapsikin. Niin se varmaan on.

Parasta kirjassa oli ehdottomasti armoton aikalaiskuvaus. 120-kiloiseksi paisuneen luterilaisen kirjastonhoitajan naposteluriippuvuus ja tämän turhautuneen juutalaisen opintojenohjaajamiehen alistuneisuus. Ahmadin irkkuäidin piittaamattomuus lapsensa hengellisestä kehityksestä piirtyy terävänä tämän omaa jälkikristillistä, jälkikatolilaista välinpitämätöntä kaikensuvaitsemista vasten. Toisaalta Ahmadin äiti on myös jollain tavalla ainoa todella elossa oleva henkilö romaanissa.

Jopa Ahmadin luokkakaveri ja romanttisen ihastuksen kohde Jorylee, joka kutsuu pojan baptistikirkkoon kuuntelemaan omaa sooloesitystään kirkkokuorossa, vaipuu kirjan lopussa karikatyyriksi. Mustien baptistikirkon jumalanpaveluksen kuvaus oli sinänsä armottomuudessaan jopa järkyttävä. Kuvaus muistutti jollain tavalla ruumiinavausta, ihon alta paljastuu verta, limaa ja suolia. Saarnamies tosin nousee välillä merkittäväksi sanomansa vuoksi, mutta jostain syystä Updike ei mitenkään hyödynnä tätä kohtausta myöhemmin romaanissa.

Huippuunsa Updiken aikalaiskuvaukset nousevat ehkä siinä, kun tämä maalaa lukijan eteen maailman, joka elää mainoksien ja ostohelvettien armoilla, kaukana 1900-luvun vielä jotenkin Jumalaan uskovasta modernismista. Nuoren Ahmadin idealismia on helpompi ymmärtää tätä merkityksetöntä kulttuurin likaviemäriä vasten. Kenelläkään muulla koko kirjassa ei ole Jumalaa. Kaikki muut ovat menettäneet uskonsa tavalla tai toisella. Ehkä juutalainen opintojenohjaaja – joka pelastaa pojan lopulta – on omasta ja isiensä ateismista huolimatta silti jonkinlainen käytännön uskovainen.

Updiken maailma ilman Jumalaa on surullinen paikka. Edes usko, joka näyttää nostavan nuoren miehen ahdistavan todellisuuden yläpuolelle, ei ratkaise mitään. Jää vain alistuminen, siis islam, sitähän sana tarkoittaa, elämän tosiasioihin.

Alistumisessa on viisautta, epäilemättä. Onneksi romaanin ulkopuolella on Jumala, joka ilmoittaa itsensä Jeesuksessa. Elämään tulee värejä. Sille sanomalle on tilausta.

Kuvasatoa

Saara sanoi lukeneensa edellisen "Bono rocks" viestin, eikä ymmärtänyt siitä mitään.

Hyvä on. On siis ehkä syytä ehkä hieman seikkaperäisemmin kuvailla Chicagon matkaa, sen kohdetta ja tarkoitusta. Kuvin ja sanoin.

Kohteena oli Willow Creek Community Church (WCCC), joka sijaitsee Chicagon läntisessä hyvinvoivan keskiluokan esikaupungissa nimeltä South Barrington.

WCCC on nk. megaseurakunta. En edes muista, paljonko jäseniä he sanoivat tällä hetkellä laskevansa, kymmeniätuhansia kuitenkin. Vieressä on kuva kirkon aulasta, jossa oli kahvila, ravintola, kirjakauppa, ilmainen WLAN-yhteys ja lukematon määrä erilaisia käytäviä ja huoneita seurakunnan moninaista toimintaa varten.

The Leadership Summit 2006, johon osallistuin yhdessä parin muun suomalaisen kanssa, ei kuitenkaan ole varsinaisesti WCCC:n toimintaa. Seurakunnan perustaja ja pastori Bill Hybels on yhdessä seurakuntansa kanssa päättänyt jo yli kymmenen vuotta sitten perustaa seurakunnan rinnalle organisaation, jonka tehtävänä on luoda resursseja paikallisseurakunnille kaikkialla. Tämän organisaation nimi on Willow Creek Association ja Summit on sen järjestämä. WCCC:n "kirkkosaliin" mahtui paikalla olevat 6500 osallistujaa melko mukavasti. (Suomessa tuskin on yhtään vastaanvantasoista konferenssikeskusta sivutiloineen.) Samanaikaisesti Summittia seurasi satelliitin välityksellä kymmeniätuhansia muualla USA:ssa ja Kanadassa.

Summit toteutetaan siis Suomessa ja parissakymmenessä muussa maassa jälkikäteen. Meidän tehtävä oli tarkkailla, mitkä Summitin puheista otetaan Suomessa esitettäviksi ja mitkä jää pois. Valinnat sujuivat erittäin sujuvasti ja suurella yksimielisyydellä. Uskon, että lokakuussa pidettävästä seminaarista tulee sisällöllisesti erittäin antoisa. Nyt enää pitää saada ihmiset ostamaan tämä idea!

Varsinainen kysymys kuuluukin, miksi jotain amerikkalaista johtajuushömppää pitäisi ylipäänsä tuoda Suomeen. Siksi kirjoitin edellisessä viestissäni, että Bono rocks. Uskon, että WCA ja Leadership Summit ovat luomassa jotain uutta ja haasteellista kristillisen kirkon kentässä. Evankelikaalit - siis konservatiiviset Raamattu-uskovaiset - ja liberaalit vanhat kirkot ovat olleet teologisesti hyvin eri linjoilla sosiaalisen vastuun merkityksestä. Evankelikaalit ovat usein liian heppoisesti vähätelleet laskevan trendin vanhoja kirkkoja ja niiden sosiaalista korostusta. Bono vaikutti aidosti olevan sitä mieltä, että kristityt, joiden tuomitsevaan käyttäytymiseen hän on yleensä suhtautunut hyvin pidättyvästi, ovat tärkeä voima maailmanlaajuisen köyhyyden voittamisessa. Sitä paitsi kyseessä on selkeästi Raamattun pohjautuva, raamatullinen velvollisuus. 6500 hengen pastorispitoinen yleisö osoitti seisten suosionosoituksillaan olevansa asian takana.

Tämä on nyt tällaista ensivaikutelmaa blogimaisesti kirjoitettuna. Summitiin voi ottaa monta näkökulmaa, joista pitää kustakin kirjoittaa jäsennetysti erikseen. Yksi teema, joka nousi esiin voimakkaasti kahdessa puheenvuorossa, oli liiderin suhde perheeseen, ajankäyttöön, omiin voimavaroihin. Tuttua asiaa, mutta vakuuttavasti ja innovatiivisesti esitettyä.

Mulla oli pari päivää ennen Summitin alkua mahdollisuus tutustua Chicagoon, kun en ole siellä aikaisemmin ollut. Kaupunki oli itse asiassa yllättävän viehättävä, ainakin näin kesällä. Michigan-järvi tuo oman viehätyksensä, mutta myös Millennium Park keskellä kaupunkia oli vaikuttava. Kuva on otettu Hancock Towerin 94. kerroksesta kohti pohjoista rantaviivaa.

Bono rocks

Leadership Summitin toinen ja samalla antoisin paiva on puolivalissa. Aamulla Bill Hybels haastatteli kahta ammattilaista, Asish Nandaa ja Jim Collinsia, jotka lisaksi molemmat osoittautuvat erinomaisiksi puhujiksi. Nanda on Harvardista ja Collins entinen Stanfordin proffa, jonka kirja Good to Great on kaikkien bisnesliidereiden yopoydalla. Nandan aihe "The Risky Business of Hiring Stars" tuntui otsikon perusteella olevan sellainen, etta se tippuu pois Suomen konferenssista. Olimme kuitenkin yksimielisia siita, etta se tulee mukaan. Huippukamaa siita, miten organisaation kannattaa kasvattaa ja pitaa kiinni osaajistaan. Mutta naista lisaa myohemmin.

Sitten oli Bonon haastattelu. Se oli tehty aikaisemmin Dublinissa, mutta toimi komeasti isoilta valkokankailta. Tietysti siina oli myos U2:n musiikkia, jolla oli osuutensa. Mutta Bonon viesti oli kiistaton. Ensinnakin han sanoin suoraan, ettei oikein koskaan ole pitanyt kristityista, koska ne on niin tuomitsevia. Sen sijaan Kristuksen kanssa hanella ei ole mitaan ongelmaa. Paitsi ehka se, etta Kristus vaatii todellista kannanottamista persoonaansa. Mikaan "hyva ihminen ja suuri opettaja" ei riita. Bono siis haastoi 60.000 pastoria mukaan tekemaan osuutensa koyhyyden vastaisessa taistelussa.

Taa oli mulle erittain tarkea osuus tassa konferenssissa. Tunnustan, etta tulin tanne hieman skeptisena sen suhteen, onko kyseessa sittenkin hyvin naamioitu fundamentalistinen tai ainakin pata-vanhoillinen ja sisaanlampiava kristittyjen oma kerho. Tajusin samalla, miten alyttoman suuri merkitys on silla, etta aidosti kristityt ottavat maailman sosiaalisen todellisuuden tosissaan. Perinteisesti nk. liberaalit kristityt on olleet sosiaalisesti aktiivisia, kun taas konservatiivit on fokusoituneet opillisiin kysymyksiin ja seksuaalimoraaliin. Bono haastoi taman lahestymistavan totaalisesti. Tsekkaa nettisivut one.org. Tietysti jos mennaan ajassa sata vuotta taaksepain, tassa ei ole mitaan uutta. Mutta silloin ei viela ollut jalkikristillista liberalismia.

Toivon todella, etta saan mahdollisimman monta seurakunta-aktiivia, pappia, ystavaa houkuteltua mukaan lokakuun konferenssiin. Tahan kannattaa ehdottomasti tulla seka ammatillisista etta henkilokohtaisista syista mukaan.

Willow Creek on massiivinen kirkko, jonka ymparilla on parkkipaikkat tuhansille autoille. Paasaliin mahtuu noin 7000 henkea. Kirkossa on oma ravintola, kahviloita, kirjakauppa, isot aulatilat ja lukemattomia toimisto- ja toimintatiloja. Joudun huomenna lauantaina lahtemaan konferenssista hataisesti, koska mun lento O'Haren kentalta lahtee jo klo 16.15. Uutisten mukaan kentalla kannattaa olla kolme tuntia ennen lahtoa tiukennettujen turvatoimien takia. Lauantai-iltapaivan anti menee siis valitettavasti sivu suun.

Sunnuntaina olen toivon mukaan kahden aikaan iltapaivalla turvallisesti kotona valmistautumassa Alissan ekaan koulupaivaan, joka on tiistaina!

Tämä ei toistu!

Eli siis tämä luokka ei varmaan enää koskaan kokoonnu ihan tällä samalla kokoonpanolla. Ikimuistoinen leiri meillä kuitenkin oli. Leiriläiset osoitti olevansa uskomattoman hienoja tyyppejä jokainen. Isoset oli täysillä mukana. Opettajatiimikin toimi loistavasti.

Eilen saavuttiin Länsisatamaan 21.30 aikaan. Moni varmaan odotti jo kovasti omaa sänkyä, mutta kyllä haikeuttakin oli ilmassa. Mun päällimmäisenä ilona ehkä oli se, että loppukokeessa useimmat osoittivat todella sisäistäneensä kristillisen uskon perusjuttuja. Tietysti se näkyi jo leirin aikana. Monen kohdalla aika hatarista lähtötiedoista tehtiin isoja hyppyjä Jeesuksen tuntemiseen. Hyviä kysymyksiäkin osattiin esittää, eikä asioita nielty pureskelematta.

Vika ilta Pilistveren kirkossa me vietettiin messua, jossa tekstinä oli Jeesus pesee opetuslasten jalat. Ja sitten me opettajat pestiin kaikkien jalat. Ja vietettiin lyhyt ehtoollishetki sen jälkeen.

Hauskaakin oli niin, että vedet tuli silmistä välillä. Oheisessa kuvassa ryhmien piti suorittaa tehtävä läikyttämättä vettä. Kolmentoista kierroksen keppijuoksi oli kans aika hauskaa katseltavaa.

Ja sää suosi.

Tänään on yhden leiriläisen kaste, joten pitää alkaa valmistautumaan siihen. Huomenna alkaa parin viikon lomanpätkä.

Leiriläisten ja vanhempien tapaaminen pe 25.8. klo 18 Meritullin seurakuntatalolla!

Terveiset Pilistverestä!

Pilistvere on pienehkö kylä, jolla on korkeatorninen kirkko melkein keskellä manner-Viroa. Me ollaan täällä 21 rippileiriläisen, 7 isosen ja 3 opettajan joukolla. Leiriläisistä 16 on tyttöjä ja 5 poikia, joten järjestys on hyvä ja meininki iloista. Säätkin on suosineet.

Sisällöllisesti tietysti tässä taas tajuaa toisaalta sen älyttömän ison mahdollisuuden, jonka rippileiri antaa, ja toisaalta sen ohuuden, jolla kristillistä uskoa olapsille kodeissa ja koulussa tarjotaan. Yhteiskunnan suurimpana arvona on varmaan vapaus valita. Tietysti se tarkoittaa sitä, että nuoret valitsee niitä vahtoehtoja, joita isoimmalla rahalla heille mediassa tarjoillaan.

Kuviakin on tullut otettua, mutta en saa niitä nyt mun kännykältä tietokoneelle. Ehkä myöhemmin liitän kuvia mukaan raporttiin.

Perjantaina leiri päättyy ja palaamme illalla Suomeen. Tietty haikeus on jo mielessä, vaikka tietysti on kotiväkeä ikävä...