”Tehtävä on uskoa” oli meidän teemana viime keskiviikon Kohtaamispaikassa. Keskustelimme kolmen Akseli Ensemble teatteriryhmän jäsenen kanssa. Tuottaja Marko Kulmala, ohjaaja Kalle Chydenius ja käsikirjoittaja/näyttelijä Paavo Westerberg kertoivat, että he tulevat ateistisista tai agnostisista kodeista, eivätkä kuulu kirkkoon.
He pohtivat avoimesti sitä, miksi usko on alkanut kiinnostaa? Yksitellen nämä miehet kertoivat, miten henkilökohtaisesta ja tärkeästä havahtumisesta on ollut kyse. On pitänyt kysyä, mikä on todella tärkeää. Eräs heistä sanoi: ”Itse uskominen on tärkeää, ei se mihin uskotaan. Pääasia, että uskoo johonkin.” Toisille kysymys uskon sisällöstä oli noussut hieman tärkeämmäksi. Kyseltiin, onko kyseessä jonkinlainen hallinnan luovuttaminen, että uskoo sellaiseen, jota ei voi hallita ja määrittää.
Se oli mielenkiintoinen, koskettava, avoin, huima keskustelu. Juuri tässä tilanteessa meidän pitää kirkkona, seurakuntana ja yksittäisinä kristittyinä olla! Keskustelemassa uskosta niiden kanssa, jotka ovat omassa elämässä kokeneet 'herätyksen', ovat havahtuneet uskon merkitykseen ja kyselevät, mitä tekemistä kristillisellä uskolla on tai ei ole sen kanssa. Ei ole mitään syytä alistua tappiomielialaan kirkosta eroamistilastojen vuoksi. Sen sijaan on palattava juurille, uskon perusteisiin.
Kysymys uskon kohteesta on äärimmäisen tärkeä. Riittääkö usko sinänsä ja mihin tahansa luomaan elämälle tarkoituksen? Tai pitääkö ihmisen valita sellainen usko, joka vastaa hänen omia ihanteitaan? Tuleeko jokainen uskollaan autuaaksi eli onnelliseksi? Mihin tarvitaan ennalta määriteltyä kristillistä uskoa oppeineen vaikkapa neitseestäsyntymisestä ja ruumiin ylösnousemuksesta?
Aihe on myös erittäin ajankohtainen. Dosentti Timo Eskola härnää teologeja kirjassa Ateistit alttarilla – Miksi teologit kieltävät uskonoppeja? Eskolan tarkoitus on osoittaa, että jotkut radikaalit teologit ovat uskon sisällöstä keskustellessaan astuneet perinteisen kristillisen uskonkäsityksen ulkopuolelle samoilla perusteilla kuin ateistit. Erityisesti suurennuslasin alla ovat käsitykset pahan ongelmasta ja Jeesuksen olemuksesta ja hänen kuolemansa merkityksestä.
Tähän liittyy ihmisten kiinnostus kaikenlaisiin salaliittoromaaneihin. Da Vinci –koodi on näistä ehkä tunnetuin, mutta suomalainen Ilkka Remes rakensi viime joulun jännärinsä Nimessä ja veressä hieman samaan suuntaan. Siinä nuori suomalainen raamatuntutkija joutuu keskelle kansainvälistä selkkausta, joka liittyy Tuomaan evankeliumiin ja Kuolleenmeren tekstilöytöjen merkitykseen. Mitä Jeesus todella sanoi ja tarkoitti, on niin merkittävää, että sen vuoksi ollaan valmiita tappamaan, varastamaan ja kuolemaan. Lopputulokseksi jää, että tieto Jeesuksen alkuperäisistä sanoista katoaa ja jäämme edelleen Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen hieman vääristyneiden tietojen varaan. Näin siis Remeksen romaanissa.
Asiaa voidaan lähestyä myös raamatuntutkimuksen näkökulmasta. Onko nykyaikaisen kristityn todella sitouduttava siihen musta-valkoiseen käsitykseen Jeesuksesta, joka nousee kirkon traditiosta? Elaine Pagels on amerikkalainen tutkija, joka itse asiassa väittää, että jos Johanneksen evankeliumin sijaan Uuteen testamenttiin olisikin valittu toinen gnostilaisvaikutteinen evankeliumi eli Tuomaan evankeliumi, meidän uskontomme olisi paljon suvaitsevaisempi ja helpompi hyväksyä. Onko kirkko siis jumittunut juoksuhautoihin puolustamaan uskonkäsityksiä, jotka eivät edes edusta alkuperäistä kristillisyyttä kokonaisuudessaan?
Tänään, toisena paastonajan sunnuntaina, usko liitetään yhteen rukouksen kanssa. Niin pitää olla. Usko ilman turvautumista siihen, johon uskoo, jää pelkäksi teoriaksi. Jos kristittyjen usko näyttää ulkopuolisten silmissä pelkältä teorialta, jonka varaan emme tosiasiassa laita elämäämme ja johon emme oikeasti turvaudu, ei ole ihme, jos se ei vakuuta. Nyt siis kysytään uskon uskottavuutta.
Jaakobin paini [1. Moos. 32:23-32]
Kertomus Jaakobin painista on eräs vaikuttavimmista uskon ja rukouksen kuvauksista Raamatussa. Samalla se on meille kulttuurisesti vieras, jopa vaikea ja se herättää paljon kysymyksiä. Kuka oli se 'eräs mies', jonka kanssa Jaakob joutui painimaan koko yön aamun sarastukseen saakka? Miksi mies pelkäsi aamun sarastusta ja vaati Jaakobia päästämän tämän? Miksi Jaakob vaati tältä siunausta? Miksi mies siunauksen sijaan kysyi Jaakobin nimeä? Mikä merkitys uudella nimellä oli? Miksi mies ei paljastanut omaa nimeään? Mikä merkitys on Jaakobin reisijänteen vammalla?
Kertomus on lähes käsittämättömän monitahoinen. Se sisältää suunnattoman määrän viittauksia ja merkityksiä. Jaakob, Jumalan kansan kantaisä, edustaa tässä ketä tahansa ihmistä, kaikkia meitä, jotka joudumme elämässä yöllisiin kamppailuihin identiteettimme, minäkuvamme, menneisyytemme ja tulevaisuutemme vuoksi. Se on myös kehityskertomus, jossa kodin perintönä saatu usko joutuu kriisiin ja muodostuu uusi jumalasuhde. Keskityn nyt vain muutamaan kohtaan.
Ensinnäkin demoneista. Arno Kotro tilittää runoteoksessaan Sanovat sitä rakkaudeksi: ”Jos olisimme tutustuneet toistemme demoneihin / kunnioittaneet niitä / ymmärryksen mahdollisuus / olisi saattanut aueta / myös huonoihin hetkiin”. Demonit viihtyvät pimeässä ja ne toimivat yöllä. Ne pelkäävät valoon joutumista. Mytologiassa, saduissa ja tarinoissa meille kerrotaan näin. Taisteliko Jaakob siis demonin kanssa? Tutustuiko hän vain omaan demoniinsa? Taisteliko hän nykyaikaisessa mielessä lopulta vain itsensä kanssa?
Kertomuksen lopussa Jaakob sanoo nähneensä Jumalan. Meille siis kerrotaan, että tämä 'eräs mies' oli Jumala tai hänessä voi nähdä Jumalan. Rabbiininen perinne selittää, että kyseessä oli Herran enkeli, jonka piti ehtiä laulamaan aamun kuorossa Jumalan valtaistuimen edessä. Selitys ei ehkä ole niin mielikuvituksellinen kuin miltä se aluksi kuulostaa. Mooseksen kirjoissa on monta kohtaa, joissa Herran sanansaattajana toimiva ihmisen hahmoinen enkeli ja itse Herra Jumala näyttävät vaihtelevan rooleja.
Olennaista on, että 'eräs mies' ei edusta pahuutta, vaan Jumalaa. Jaakob ehkä jäi joen taakse viivyttelemään, koska hänen piti käydä sisäinen kamppailunsa ennen tilintekoa Eesaun kanssa. Hän oli siis valmis kohtaamaan oman demoninsa. Mutta hänen kanssaan kamppaili Jumala. Eikä hän itse tiennyt sitä kuin vasta kamppailun päätyttyä.
Teologisesti, siis uskon sisällön kannalta, tällä on huimaava merkitys. Ajattele, jos onkin niin, että Jumala on siellä, missä luulemme olevamme uljaasti yksin koko maailman pahuutta vastaan. Meille taistelu on tietysti todellinen koettelemus, joka vie voimat äärimmilleen. Mutta pimeän yön jälkeen tulee aavistus aamun sarastuksesta ja tilanne muuttuu. Tämä sarastus voi olla vain jonkinlainen hento mahdollisuus, että Kristuksen valo sittenkin voittaa. Tai se voi olla pieni muutos tai nyrjähdys siinä kamppailussa, jota parhaillaan käymme. Aamun sarastus joka tapauksessa asettaa meidät aivan uuteen tilaisuuteen. Nyt kamppailemme saadaksemme siunauksen. Siksi Uuden testamentin Jaakob voi kirjoittaa kirjeessään: ”Pitäkää pelkkänä ilona niitä monenlaisia koettelemuksia, joihin joudutte.” Muutamaa jaetta myöhemmin hän tosin varoittaa viemästä tätä ajattelua toiseen äärimmäisyyteen. ”Älköön kukaan kiusauksiin jouduttuaan ajatelko, että kiusaus tulee Jumalalta. Jumala ei ole pahan kiusattavissa, eikä hän itse kiusaa ketään. Jokaista kiusaa hänen oma himonsa.” Jaakob itse valitsi kamppailunsa päättäessään jäädä muista jälkeen. Mutta tähän koettelemukseen sisältyi yllättävä ja elämää muuttava siunaus.
Paljasta, kuka olet
Toinen havainto. Nimi ei ollut muinaisen Lähi-idän ihmisille vain äänteitä ja ilmaa, vaan se kertoi jotain todellista kantajansa luonteesta. Kun Jaakob tajusi pystyvänsä kiristämään mieheltä siunauksen, hän joutuukin vastineeksi paljastamaan oman nimensä ja luonteensa. Nimi Jaakob merkitsee kantapäässäroikkujaa, temppuilijaa, petturia. Jaakob oli nuoruudessaan pettänyt veljensä Eesaun ja oli nyt valmistautumassa kohtaamaan tämän pelko ja epävarmuus sydämessä. Jaakob oli lähettänyt perheensä ja karjansa jo edellä joen toiselle puolelle, mutta jäi itse jälkeen. Jokin pidätteli.
Oman menneisyyden kanssa ei voi leikkiä. Kun päätös menneisyyden kohtaamisesta on tehty, iskee paniikki. Missä voimassa aion nyt elämääni elää? Luulen, että juuri tällä kohtaa elää ihminen, joka on tullut herätykseen ja etsii yhteyttä Jumalaan. Hän on jo luopunut ulkoisista asioista, mutta jokin vielä pidättelee. Kenen nimissä, millä oikeudella aion tästä jatkaa? Kelpaako vanha nimeni, johon sisältyy entinen elämäni?
Jaakob siis paljastaa oman nimensä ja luonteensa, mutta kysyy heti vastineeksi vastustajansa nimeä. Hän tietää jo taistelevansa jumalallisen olennon kanssa, jolta ei voi totuutta salata. Jos hän vielä saisi tietää tämän nimen, hän voisi saada jumaluuden valtaansa ja käyttää hänen nimeään hyväkseen. Usko vaatii kohdetta. Mutta painikaveri ei paljasta nimeään, se jää salatuksi.
Ei olekaan kysymys siitä, että Jaakob tietää Jumalan nimen ja luonteen, vaan siitä, että Jumala tietää Jaakobin – siis sinut. Usko Jumalaan ei synny ottamalla Jumala haltuun, vaan antamalla itsensä Jumalan haltuun. Uskon keskuksessa ei ole määritelmä, vaan suhde ja kokemus. Tämä kokemus on tosi. Se on niin tosi, että se painaa jälkensä meihin.
Kertomus Jaakobin painista on kertomus uskosta ja rukouksesta, joka tarttuu kaksin käsin kiinni Jumalaan, jonka nimeä ja luonnetta ei ilmoiteta muuten kuin tekoina: voimana, joka painaa merkin, ja siunauksena, joka luvataan. Pimeydessä käytävä uskon ja rukouksen kamppailu ei ole taistelua perkelettä vastaan, vaan Jumalan kanssa. Taistelussa Jaakob saa uuden nimen, hän on valmis astumaan joen yli ja kohtaamaan tulevaisuuden uutena ihmisenä, lonkkaansa ontuen.
Usko Jeesukseen
Syntinen nainen, joka julkista häpeää halveksuen tulee itkemään Jeesuksen jakojen juureen ja voitelee ne kallisarvoisella öljyllä, on käynyt toisenlaisen rukouskamppailun. Hän on päättänyt panna uskonsa Jeesukseen. Jeesus lausuu hänelle synninpäästön. Pöytävieraat hämmentyvät. He ovat hurskasta väkeä, jotka ovat aidosti huolissaan moraalista. Ei kai syntejä voi antaa anteeksi ilman julkista katumusta? Silloin Jeesus jatkaa sanomalla naiselle: ”Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa.” Hämmennys lisääntyy. Ei uskosta ole aikaisemmin ollut mitään puhetta. Nainen sai siis syntinsä anteeksi pyytämättä ja tunnustuksen uskostaan ilman uskontunnustusta.
Tai siltä se pöytävieraista näytti. He eivät ymmärtäneet, mitä usko Jeesukseen saa aikaan. Naisen usko ilmeni rakkautena ja rakkauden kaipuuna, joka purkautui kyyneliin. Tämä rakkauden kaipuu yhdistettynä Jeesuksen luokse tulemiseen sai aikaan syntien anteeksiantamisen ja pelastuksen. Niiden vastaanottaminen tekivät naisesta Jeesuksen seuraajan. Ja siksi kirkko yhä julistaa syntejä anteeksi ja pelastusta Jeesuksessa. Kun ihmiset kysyvät, miksi kirkko yhä pitää kiinni vanhentuneista uskonkäsityksistään, meidän pitää muistaa, mitä uskolla tarkoitetaan. Se on luottamusta, ojentautumista, uskon varaan heittäytymistä. Sielunvihollisen suuri valhe on se, että se haluaa saada meidät uskomaan vain itseemme, jotta sitä kautta menettäisimme uskomme ja tulisimme kyynisiksi. Mutta usko itseen ei pelasta. Siksi heittäydymme Jeesuksen jalkojen juureen. Kun joudumme koettelemuksiin uskomme kanssa, pidämme niitä pelkkänä ilona. Mehän tiedämme, että kun uskomme selviää koetuksesta, se kasvattaa kestävyyttä. Ja jos meistä joltakulta puuttuu viisautta missä tahansa asiassa elämän varrella, me pyydämme sitä Jumalalta – uskossa. Sillä meillä on tehtävä. Tehtävä on uskoa.
-- Saarna Helsingin tuomiokirkossa 12.3.2006, 2. paastonajan sunnuntai "Rukous ja usko", teksteinä 1. Moos. 32:23-32; Jaak. 1:2-6 ja Luuk. 7:36-50
