perjantaina, elokuuta 10, 2012

Rakas mutta vaikea yhteisö

Olen luvannut lomapäivien riesaksi muutaman kirjoitustehtävän, jotka tuntuvat juuri nyt ihan ylimääräisiltä, kun ruohonleikkuri kutsuu. Kaksi näistä kirjoituksista liittyy yhteisöllisyyteen. Siksi kaivoin esiin Vaeltajaan vuonna 2009 kirjoittamani pienen artikkelin, jonka julkaisen tässä. En ole saanut tästä kirjoituksesta mitään palautetta koskaan keneltäkään. Tämä ei todellakaan ole mikään poliittinen pamfletti, vaan henkilökohtainen tilitys. Ehkä sitä ei tarvitse sen tähden kommentoidakaan.


Rakas mutta vaikea yhteisö

Arto Antturi, Vaeltaja 1/2009

Jos sallit, jaan kanssasi jotain siitä, mitä koen, kun ajattelen yhteisöä.

Ranskalainen filosofi ja historioitsija Élie Halévy (1870-1937) esitti 1. maailmansodan jälkeisestä sosialismista pessimistisen arvion: ”Sosialistit uskovat kahteen asiaan, jotka ovat täysin erilaiset ja ehkä jopa vastakkaiset: vapauteen ja järjestäytymiseen.” Toinen ranskalainen filosofi, Maurice Blanchot (1907-2003) kipuili saman asian kanssa yli puoli vuosisataa myöhemmin: ”’Kommunismi’ ja ’yhteisö’ ovat varmaankin päätepisteitä siinä mielessä, että historia ja siihen liittyvät valtavat pettymykset esittelevät ne meille tuhoakin suurempana onnettomuutena” (teoksessa La communauté inavouable, 1983, suom. Tunnustamaton yhteisö, Loki-Kirjat 2004). Blanchot oli kuulemma erakko, joka haaveili yhteisöstä. Ainakin hän kirjoittaa kauniisti läheisen ihmisen kuolemasta ja rakastamisen vaikeudesta.

Jossain mielessä minusta tuntuu, että pettymys sosialismiin ja kommunismiin on luonteeltaan samankaltaista kuin pettymys kirkkoon (kirkkoihin) kristillisen yhteisön rujona vääristymänä. ”Jeesus puhui Jumalan valtakunnasta, mutta syntyi kirkko”, toistellaan. On meillä tietysti sekin ajatus, että kirkko on juuri rujoutensa vuoksi Kristuksen ruumis. Mutta vain harvalle meistä oma seurakunta – jonka kuitenkin tulisi olla universaalin kirkon paikallinen ilmiasu – on Jumalan valtakunta maan päällä. Vierauden tunteeseen on erilaisia syitä, mutta en juuri nyt ole niistä kiinnostunut.

Nähdäkseni pettymys yhteisöihin ja sen kanssa samanaikainen ja jopa samansuuntainen yhteisöllisyyden kaipaus on kulttuurinen tila. Fiksut poliitikot puhuvat sujuvasti yhteisöllisyyden tukemisesta. Yksinäisyys ja irrallisuus tunnistetaan kansan henkisen pääoman ehdyttäjiksi. (Vai tunnistetaanko?) Yhteisöllisiä kulttuurin muotoja ihastellaan ja käydään katsomassa.

Mutta oikeita yhteisöjä keskuudessamme karsastetaan. Niitä jopa pelätään. Niiden toimintavapautta ollaan valmiita rajoittamaan ja niiden oikeutta kasvattaa lapsia kauhistellaan. Ei ehkä olisi kovin mahdotonta saada kadunmieheltä lupa sulkea häkkiin kaikki sellaiset, jotka aikovat itse kasvattaa lapsensa.

Sosiologeilla on omat määritelmänsä yhteisölle. Puolalaissyntyisen Zygmunt Baumanin (s. 1925) mukaan yhteisö on samanmielisten kokonaisvaltainen liittoutuma, joka on yhtä mieltä jostakin, mistä muut oletettavasti ovat eri mieltä ja jolla on valta ja mahdollisuus olla arvostamatta tai uhmata kaikkea samanmielisyydestä poikkeavaa. Kuka sellaista kaipaa – tai edes sietää? Agraari-Suomi, pikkukaupungin tai kyläyhteisön ahdasmielisyys toimii tehokkaana pelotteena ”notkeaa modernia” todellisuutta elävälle nykyihmiselle. Ei kai kukaan halua palata nuoruutensa Mäntsälään tai Poriin, jossa erilaisuus oli paitsi häpeä myös synti? Jos yhteisö ja yksilön vapaus pitää missään merkittävässä määrin asettaa vertailuun tai niiden välillä tehdä valintaa, osoittaa tervettä itsetuntoa ja hyvää kansalaisuutta valita sittenkin yksilö. Juuri siksi on Salatut elämät.

Sosialismi oli epäonnistunut, mutta välttämätön kokeilu hukatun yhteisön uudelleen löytämiseksi. Sen tilalle on tullut jotain paljon parempaa ja samalla paljon vaarallisempaa.

Ehkä vähän kadehdin kolmekymppistä hyvin koulutettua myyntialan ammattilaista, joka on karistanut yltään esi-isiensä kristillisyyden kuin käärme vanhan nahkansa ja hankkii sen tilalle uuden henkisyyden tribal-tatuointeja. Hengellisyys on yksilöllinen valinta. Se luo yksilön elämään sarjan vaihtuvia yhteisöllisiä elämyksiä, jotka on kuitenkin melko vaivattomasti vaihdettavissa uusiksi ja ajankohtaisemmiksi. Kirkon edustaja on hänelle reliikki, käsittämätön kummajainen, jota siedetään, jos tämä esittää siedettäviä yksilöllisiä mielipiteitä (ja oman uskottavuutensa pelastaakseen haukkuu edustamansa yhteisön vanhoilliseksi), mutta joka kirkuen julistetaan yhteiskunnan viholliseksi, jos tämä osoittautuu alkuyhteisönsä edustajaksi. Sillä Z. Baumanin määritelmä yhteisöstä sopii oikein hyvin yhteen alkukirkon kanssa. Meidän identiteettimme kristittyinä on peruuttamattomasti sidottu yhteisölliseen todellisuuteen, jonka jopa oma elämäntapamme ja vakaumuksemme kiivaasti kieltää.

Juuri tässä on tuskani ja haikeuteni. Minusta tuntuu, että luovumme liian helpolla, jos suostumme vain myötäilemään ”notkean modernin” reunaehtoja yksilön koskemattomuudesta ja rajojen vaarallisuudesta. Emmekö juuri nyt tarvitsekin edes pienen joukon ihmisiä, joka on valmis astumaan yhteiskunnan ulkopuolelle, sen pilkattaviksi, väärinymmärretyiksi, merkiksi ja varoitukseksi muille? Haluan olla osa tuota joukkoa. En kaipaa laumasielujen lammasmaista nyökyttelyä tai suvaitsevaisuuspoliisien hyväksyntää. Eivät vain lapset tarvitse rajoja. Jokainen ihminen tarvitsee rajan ja pyhyyden tajua. Sitä ei voi toiselle osoittaa, ellei itse seiso sillä rajalla.

Mutta en haluaisi olla tyhmä. Ja siksi vetäydyn.

”Laki ei koske sitä, joka on rikkovinaan lakia yksin, joten laki edellyttää yhteisöä”, muistuttaa Maurice Blanchot teoksessaan Tunnustamaton yhteisö. Kristus ei tullut tuomaan lakia, vaan täyttämään sen, että me saisimme elää vapaina. Kristinuskon yhä uudelleen toistuva outo vääristymä on se, että Kristuksen luoma yhteisö kerta toisensa jälkeen valitsee vapauden sijaan lain. Ehkä Kristus todellakin oli ensimmäinen sosialisti uskoessaan kahteen niin vastakkaiseen asiaan: lakiin ja vapauteen.

Blanchot tutkii kirjailija Marguerite Duras’n kertomusta La maladie de la mort (Kuolemansairaus). Se on eräänlainen rakkauskertomus: ”Mies on vapaaehtoisesti jättäytynyt rakkauden piirin ulkopuolelle. Häntä ei rakasteta, koska hän on aina halunnut varjella vapauttaan olla rakastamatta. Hän tekee näin ’kartesiolaisen’ virheen, jonka mukaan tahdon vapaus Jumalan vapauden jatkeena ei voi eikä saa jättäytyä intohimojen väkivallan kumottavaksi.” Rakkaus siis pyrkii kumoamaan vapauden ja siksi se on torjuttava? Enää eivät olekaan vastakkain vapaus ja yhteisö, vaan vapaus ja rakkaus, sillä yhteisöä ei tässä merkityksessä luokaan laki vaan kommunikaatio, jakaminen. Kumman valitsemme, vapauden vai rakkauden? Olen vakuuttunut, että voimme valita vapauden vain valitsemalla ensin rakkauden. Voi olla, että rakkauden valitaksemme meidän on ensin suostuttava vapauteen.


1 kommentti:

Terho kirjoitti...

Pettymys yhteisöihin on pohjimmiltaan aina pettymystä omaan itseen.

Arton tekstin viimeisessä kappaleessa hän sanoo olevansa vakuuttunut, että "rakkauden valitaksemme meidän on ensin suostuttava vapauteen".

"yhteisöä ei - - luokaan laki, vaan kommunikaatio, jakaminen." Hyvä oivallus. Mutta edelliseen siteeraamaani kohtaan totean, että rakkaus ja vapaus ovat vaikutusalaltaan yhtenevät. Toista ei ole ilman toista. Ei voi "suostua vapauteen" ellei rakasta, ja ei voi rakastaa, ellei ole vapaa.