Voimakas maanjäristys tiistaina, tammikuun 12. päivänä aivan Haitin pääkaupungin Port-au-Princen lähellä sai koko maailman kohahtamaan. Hallitukset eri maissa päättivät heti lähettää apua. Avun määrää on vaikea kootusti selvittää, mutta jo viikon sisällä maanjäristyksestä valtioiden antaman avun yhteismääräksi arvioitiin miljardi dollaria.
Mutta eivät vain hallitukset reagoineet. Yksityiset ihmiset ovat eri järjestöjen kautta lahjoittaneet vielä huimasti enemmän. Kuten tiedätte, pelkästään täällä Tuomiokirkossa kaksi viikkoa sitten järjestetty konsertti tuotti yli 800.000 euroa.
Haiti oli valittu Yhteisvastuu-keräyksen kohteeksi jo paljon ennen maanjäristystä. Se on yksi maailman köyhimmistä maista ja kuulemme kirkkokahvien yhteydessä lisää aiheesta. Kun uutinen maanjäristyksestä tuli, keräystä kuitenkin päätettiin aikaistaa. Kaikki tähän päivään mennessä YV-lippaisiin laitetut rahat menevät suoraan Haitin kriisin hoitamiseen. Tästä päivästä alkaa varsinainen YV-keräys, jonka tuotosta 10% jää omaan seurakuntaan diakoniatyön hyväksi ja loput jaetaan puoliksi Haitiin ja kotimaahan nälkäisten lasten ruokkimiseksi.
Ennen joulua moni meistä osallistui jo erilaisiin keräyskampanjoihin. Osa meistä sai osallistua kampanjaan, jonka kautta kerättiin huimat 100.000 euroa Luoteis-Kenian kuivuudesta ja nälänhädästä kärsivien hyväksi. Ja nyt vuoden alussa on alkanut jälleen uusi kampanja. Eräs suomalainen yksityishenkilö on luvannut ostaa Suomessa vakituisesti asuvien henkilöiden läskiä hintaan 15€/kg ja lahjoittaa näin kertyvän summan opettajankoulutuksen tukemiseen Nepalissa. Läskillä lukutaitoa -kampanjan toteuttavat yhteistyössä Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Ulkoasianministeriö ja ev.-lut. seurakunnat, jotka saivat kunnian toimia punnituspaikkoina.
Mielestäni Läskillä lukutaitoa on mainio kampanja. Siinä yhdistyy huoli kansanterveydestä huoleen nepalilaisten lasten mahdollisuuksista elämässä. Silti jotkut ovat ehtineet jo esittää kampanjaa kohtaan kriittisiä kommentteja. Punnitseminen ei sovi kirkkoon, he sanovat. Kirkkoon pitää saada tulla sellaisena kuin on. Kirkon pitäisi olla viimeinen paikka, jossa ihmisiä arvioidaan ulkonaisilla tekijöillä. Jokainen on saman arvoinen Jumalan edessä riippumatta painoindeksistä, ulkonäöstä, saavutuksista tai onnistumisista.
Tämä on aivan totta. Ja tämän asian ääreen kannattaa oikeasti pysähtyä. Alammeko jo olla kaikkien hyvien ja jalojen päämäärien ylikuormittamia? Voiko hyvän tekemiseen sairastua? Erään ympäristöjärjestön edustaja huomautti torstaina tv-haastattelussa, että tavallisia ihmisiä syyllistetään turhaan ilmastonmuutoksella. Jos oikein ymmärsin, hänen tarkoituksensa oli muistuttaa, että poliittiset päätökset lopulta ratkaisevat. Yksilöt voivat kyllä yhdessä tehdä paljonkin, mutta ahdistus ja jatkuva epämääräinen syyllisyys ei auta. Haluaisimme ruokkia köyhät, hoitaa orvot, parantaa sairaat ja siinä sivussa vielä pelastaa planeetankin. Joillekin meistä tämä alkaa tuntua aivan liian isolta tehtävältä. Tulee epämääräinen huonommuuden tunne. Siitä seuraavat välinpitämättömyyden puuskat, selitysten keksiminen, ”kaikkihan näin tekevät”. Kohtuullisuuden ja muiden ihmisyyteen kuuluvien hyveiden harjoittamisen sijaan on tullut painostava tietoisuus jatkuvasta riittämättömyydestä.
Lopulta alamme syyttää Jumalaa. Miksi hän ei tee mitään? Minkälainen maailma tämä oikein on, jossa me raadamme kädet verillä pelastaaksemme edes muutaman ja Jumala vain lymyilee jossain pilvenlongalla? Maailman pahuudesta ei ole vaikea keksiä esimerkkejä. Tiedotusvälineet elävät maailman pahuuden raportoimisella. On maanjäristyksiä, tulvia, kuivuutta, sairautta, sotia, rikollisuutta. Jos olemme hyväntahtoisuuden aiheuttaman jatkuvan syyllisyyden painamia, kaikki tämä kaatuu päälle. Uskomme kyllä Jumalaan, mutta hänet olisi vielä saatava uskomaan meihin ja maailmaan.
En oikein tiedä, miten muuten osaisin itselleni ja teille tuoreella ja käsitettävällä tavalla puhua valosta, kuin puhumalla ensin pimeydestä. Pahuus on pimeyttä, Kristus on valo. Mutta jos meihin on syyllistämällä tai muulla tavoin istutettu ajatus, että meidän onnettomuutemme on Jumalan aiheuttamaa tai vähintään hänen välinpitämättömyytensä syytä, jumalanpalveluksesta tulee outo näytelmä. Silloinhan olisimme kokoontuneet tänne suostuttelemaan Jumalaa tulemaan meidän kaltaiseksemme, hyvää tarkoittavaksi, kunnon ihmiseksi. Sunnuntaista, joka on pyhitettävä levolle ja Jumalan kohtaamiselle, tuleekin työpäivä, jolloin velvollisuutemme on raskassoutuisella itseruoskinnalla pyrkiä vakuuttamaan Jumala, että maailmaa kannattaa vielä auttaa.
Mutta juuri tätä, ihmiskunnan jatkuvasti toistuvaa, hyödytöntä maailman pelastamisen fantasiaa ja siihen liittyvää pohjatonta syyllisyyden kokemusta vastaan Jeesus tuli taistelemaan. Kyseessä on Saatanan valhe, jonka ainoana tarkoituksena on orjuuttaa ihminen ja tuhota hänen mahdollisuutensa palata Jumalan yhteyteen.
Vanha Simeon oli elämässään kokenut maailman pahuuden. Siksi hän odotti Israelille luvattua lohdutusta. Mutta hänen käsityskykynsä oli tullut Luukkaan kertomuksen mukaan Pyhän Hengen vaikuttamaksi. Hän uskoi, että hän saa vielä elinaikanaan nähdä Herran Voidellun. Simeon oli varmasti monella tavalla aivan tavallinen israelilainen. Hän todennäköisesti oli huolestunut terveydestään, kiinnostunut ruoan hinnasta ja keskusteli mielellään poliittisista kysymyksistä. Yhdessä kohdassa hän kuitenkin poikkesivat valtavirrasta. Hänellä oli Jumalan lupaus. Sen vuoksi hän katsoi eteenpäin, kohti pelastusta.
Eikä kyseessä ollut mikään yleishumaani optimistisuus siitä, että ihmiskunta vielä selvittää riitansa ja alkaa lopulta elää sovussa. Ei, Simeon uskoi Jumalan puuttuvan peliin. Hän ei ollut vielä nähnyt miten, eikä hän vielä voinut tietää tarkemmin, kuka tai minkälainen tämä Herran Voideltu olisi, mutta Simeon oli valmis ottamaan hänet vastaan.
Ihminen, joka on Jumalan puolella, näkee maailman täysin eri tavalla. Enää Jumalaa ei tarvitse suostutella ajattelemaan hyvää ihmiskunnasta. Enää ei tarvitse itse pelastaa maailmaa. Enää ei tarvitse kantaa epämääräistä syyllisyyttä oman hurskauden riittämättömyydestä. Jumala on hyvä ja hänen tarkoituksensa meitä kohtaan on hyvä. Jumalaa ei tarvitse lepyttää.
Hengellinen sokeus, josta Paavali kirjoittaa, että hän tarkoittaa ”niitä, joiden mielen tämän maailman jumala on sokaissut, niin että he epäuskossaan eivät näe Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevää valoa”. Se kuvaa meitä, ketä tahansa meistä, siinä tilanteessa, jossa uskomme sielunvihollisen valheeseen. Ryhdymme pelastamaan maailmaa ja rukouksistamme tulee epäuskoinen väsytystaistelu Jumalaa vastaan.
Mutta Kristuksessa meidät on kutsuttu aivan toisenlaiseen rukoukseen ja toisenlaiseen mielentilaan. ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra ja hän on lähettänyt meidät palvelemaan” toisiamme. Sinun ei tarvitse laihduttaa eikä lahjoittaa osoittaaksesi olevasi hyvä ihminen. Sinun ja minun tulee vain katsoa Jeesukseen, jonka kasvoista loistaa ihmeellinen valo. Ja Paavali lupaa, että ”me kaikki, jotka katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen.”
Maailma on paha, ja meidän tulee taistella entistä tarmokkaammin kaikkea pahaa vastaan. Mutta Jumala on jo meidän puolellamme. Taistelu ei ole meidän varassamme. Kun teemme hyvää lähimmäisillemme, olemme mukana siinä, mitä Jumala jo tekee.
Ja jos koskaan tämän kevään tai kohta alkavan paastonajan aikana epämääräinen syyllisyys pyrkii takaisin ja sielunvihollinen saa olosi tukalaksi, tule takaisin valoon. Tee kynttilästä itsellesi muistutus. Kun sytytät sen, sen pieni liekki valaisee koko huoneen. Sinä et valaise. Sinä tulet valaistuksi. Emmehän me julista sanomaa itsestämme, vaan Jeesuksesta Kristuksesta.