sunnuntaina, heinäkuuta 05, 2009

MJ ja moraalinen hämmennys

Päivä alkoi loman jälkeen ensimmäisellä Tuomiokirkon sunnuntain messulla. Olipas harvinaisen kivaa olla taas kotikirkossa. Väkeäkin oli keskikesään nähden erittäin mukavasti, parisataa kaikkiaan. Parikymmentä heistä oli kevään MATKALAisia, joiden kanssa oli sovittu kesäretkestä Porkkalaan. Säätiedotukset aiheuttivat pientä epävarmuutta, mutta jälkikäteen voi sanoa, että keli oli lähes täydellinen. Pari pientä kuuroa osui meidän kohdalle Porkkalanniemellä, mutta ei niistä ehtinyt edes kunnolla kastua, kun aurinko taas paistoi lämpimästi. Hieno päivä... Porkkalasta palattua käytiin vielä onnittelemassa Mimmiä, jolla on huomenna 74-vuotispäivä. Monia vuosia!


Saarna 5.7.2009 Helsingin tuomiokirkko

Armahtakaa! Luuk. 13:1-5

Puolitoista viikkoa sitten uutisvälitystä hallitsi yksi aihe ylitse muiden: Michael Jackson on kuollut. Tieto levisi muutamassa tunnissa kaikkialle maailmaan. Olin lomamatkalla ja katselin BBC:n lähetystä, jossa haastateltiin eri asiantuntijoita. Puhuttiin myös Jacksonin merkityksestä Amerikan mustille ja afro-amerikkalaiselle kulttuurille. Kommentaattori sanoi arvionaan, että tulevana sunnuntaina Jacksonin elämä tulee olemaan sadoissa mustien kirkoissa saarnan aiheena. Koska olin viime sunnuntaina vielä kesälomalla olen viikon myöhässä. Eikä tämän saarnan aiheena edes ole Michael Jackson, vaikka me kaikki hänet tunsimmekin ja useilla meistä on hänestä jonkinlainen mielipide. Oliko hän itse syypää kuolemaansa? Oliko hänen kuolemansa vääjäämätöntä seurausta siitä elämäntavasta, jonka hän oli valinnut? Vai oliko hän uhri, kadotettua lapsuuttaan etsinyt ujo ja herkkä pikkupoika?

Lukemassani Luukkaan evankeliumin kohdassa Jeesus mainitsee kaksi traagista tapausta, joita ei tunneta mistään muusta historiallisesta lähteestä. On kuitenkin helppo päätellä, että molemmat tapaukset olivat tuttuja Jeesuksen kuulijoille ja ne liittyivät ajan yhteiskunnallisiin oloihin. Eräs Luukkaan evankeliumin kommentaattori onkin liittänyt tapaukset yhteen selityksellä, joka ei välttämättä ole sen enempää kuin oppinut arvaus, mutta auttaa joka tapauksessa hahmottamaan, mihin Jeesus pyrki puheillaan.

Ensinnäkin on tapaus galilealaiset. Oli tunnettua, että galilealaiset osallistuivat erilaisiin yhteiskunnallisiin levottomuuksiin. Pilatus oli Rooman vallan edustaja Jerusalemissa. Hän ei puuttunut kansan jokapäiväiseen elämään, vaan vahti järjestystä ja piti huolta, ettei syntynyt kansannousua miehittäjää kohtaan. Näihin aikoihin Pilatus oli aivan viisaasti päättänyt, että Jerusalem tarvitsee uuden vesijohtojärjestelmän. Hyvinvointi luo edellytyksiä rauhallisille oloille. Projektia voi perustella sekä Rooman että kansan näkökulmasta. Pilatuksen mielestä hanke piti rahoittaa temppelin varoista. Tätä uskonnolliset juutalaiset eivät voineet hyväksyä. Temppelin varat oli kerätty Jumalan palvelemiseen, eivät kunnallistekniikkaan. Eikä Pilatuksella ollut mitään oikeutta noihin varoihin. Syntyi levottomuuksia. Pilatus käski sotilaidensa soluttautua siviilivaatteissa temppelialueella kapinoivaan kansanjoukkoon miekat piilossa vaatteiden alla. Heidän tehtävänsä oli merkistä hyökätä pahimpien kansankiihottajien kimppuun ja hajottaa joukko ja lannistaa kytevä kapina. Kävi vain niin, että sotilaat toteuttivat tehtävänsä vähän liiankin innokkaasti, tuli paljon verenvuodatusta ja ruumiita. Kapinaan osallistuneet galilealaiset tapettiin temppelissä niin, että heidän verensä sekaantui uhrieläinten vereen. Ja tästä saatiin aihe sanoa, että he olivat itse syypäitä tuhoonsa. Jotain tällaista voimme päätellä tapahtuneen, vaikka yksityiskohtien suhteen kyseessä onkin vain oppinut arvaus.

Ehkä vielä vaikeampi on sanoa mitään varmaa Siloan tornin sortumisesta. Luukas käyttää kuitenkin onnettomuudessa kuolleista sanaa ”velallinen”. Suomalainen raamatunkäännös häivyttää sanan, kun Jeesus sanoo: ”Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset?” Alkutekstissä asia siis ilmaistaan: ”Luuletteko, että he olivat enemmän velallisia kuin muut jerusalemilaiset?” Kyseessä on sama sana, jota käytetään Isä meidän rukouksessa: ”Anna meille anteeksi meidän velkamme, niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.” Tätä velkaa ei pitäisi käsittää vain hengellisesti, kiertoilmaisuna synnille, vaikka sekin kuuluu ajatukseen. Velka on laajempi käsite, joka sisältää yhtä hyvin ihmisten väliset velkasuhteet kuin suhteen Jumalaan. Siksi on ehdotettu, että Siloan tornin kaatuminen liittyisi samaan Pilatuksen vesijohtojärjestelmän rakentamiseen. Ehkä nämä 18 tornin sortumisessa kuollutta olivat töissä Pilatuksen työmaalla. Heidän palkkansa olisi siis maksettu temppelin rahoista, rahoista, jotka oli väärin perustein anastettu maalliseen käyttöön. He olivat konkreettisesti velassa temppelille ja sitä kautta Jumalalle.

Olipa tämä arvaus oikea tai väärä, olennaista on Jeesuksen kysymys: Olivatko nämä, jotka kuolivat, enemmän velallisia Jumalalle kuin te muut? Niin ajateltiin. Kärsimys oli seurausta synnistä. Ajattelulle löydettiin perusteita Raamatusta. Jobin ystävä Elifas kysyy otsa kirkkaana: ”Sano minulle: milloin on viaton joutunut tuhoon, milloin oikeamielinen hukkunut?” Elihu, jonka puheenvuoro luettiin äsken lukupulpetista, muistuttaa kuitenkin, että syyn ja seurauksen logiikka on täysin maallinen. Mitä se Jumalaan koskee, jos sinä teet syntiä? ”Ihmistä, itsesi kaltaista, sinun syntisi satuttavat, ihmisen hyväksi koituu se, että elät oikein.” Koko Jobin kirja on itse asiassa painiskelua juuri tämän kysymyksen kanssa ja yksinkertainen kärsimyksen ja synnin suhde asetetaan siinä vahvasti kyseenalaiseksi. Silti niin ajateltiin kansan uskonnollisuudessa. Opetuslapset kysyvät Jeesukselta erään kerran: ”Rabbi, kuka on tehnyt sen synnin, jonka vuoksi tämä mies on syntynyt sokeana? Hän itsekö vai hänen vanhempansa?” Eikä tänä päivänäkään ole erikoista kuulla puhuttavan Karman laista. Sitä saa, mitä tilaa. Syyllisyyden ja kärsimyksen liittyminen toisiinsa on joskus silmiinpistävän selvää, että sitä on turha kiistää.

Mutta Jeesus ei hyväksy tätä yleistystä. Onnettomuuden kohteeksi joutuminen ei todista mitään ihmisen syyllisyydestä – ainakaan suhteessa kanssaihmisiin. On turha etsiä merkkiä ihmisen paremmuudesta siitä, minkälaisella autolla hän ajaa tai mitä sairauksia hänellä on tai miten hän kuolee. Opetuslasten kysymykseen siitä, kuka oli syypää sokeana syntyneen kohtaloon, Jeesus vastaa: ”Ei hän eivätkä hänen vanhempansa. Niin on tapahtunut, että Jumalan teot tulisivat hänessä julki.”

Ehkä vielä vahvempi todiste synnin ja kärsimyksen yhdistämistä vastaan on Jeesuksen oma ristin tie. Juuri syytön joutuu kärsimään. Siihen kannattaa varautua. Ei elämän ole tarkoitus olla helppoa, vain siksi, että tekee oikein. Eikä oikein pidä tehdä vain siksi, että elämä olisi helppoa. Pitää toimia oikein, koska se on oikein. Ehkä hieman samaan suuntaan osoittaa kansanviisaus: Vaikeuksien kautta voittoon. Vaikeuksiin pitää varautua, jos tavoittelee korkealle. Englanniksi sanotaan: No pain, no gain. Ilman tuskaa ei ole saavutuksiakaan. Paitsi että joskus palkinto jää kokonaan tulematta, vaikka vaikeuksia ja tuskaa riittää.

Jeesuksella oli kyky nähdä ytimeen. Yleistykset vievät harhaan. Yleistyksien ja kansanviisauksien ongelma on siinä, että me käytämme niitä milloin mitenkin, yleensä omaksi hyödyksemme. Yleistykset estävät näkemästä todellisuuden. Todellisuus on usein ristiriidoissa, kuten Jeesuksen puhe osoittaa. Hän varoittaa ajattelemasta, että yksilön tuho olisi seurausta tämän erityisestä syyllisyydestä. Samaan hengenvetoon hän kuitenkin opettaa, että juuri tuollainen tuho kohtaa meitäkin, ellemme tee parannusta. On siis tärkeämpää ymmärtää omaa osuutta koko kansan syyllisyydestä kuin spekuloiden toisten ihmisten kohtaloilla. On tärkeämpää ymmärtää ajan merkkejä kuin sortua pikkusieluiseen toisten tuomitsemiseen.

Kukaan ei ole irrallinen. Yksilön kohtalo on sidottu ympärillä olevien kohtaloihin. Syyllisyys ja rangaistus eivät toteudu yksilön kohdalla jollain rautaisella pakolla. Mutta on ymmärrettävä, missä ajassa me elämme. On osattava tehdä parannus, mielenmuutos, metanoia, niistä asioista, jotka estävät Jumalan valtakunnan toteutumista.

Meidän aikamme merkki on suuri moraalinen hämmennys. Poliitikot ovat tippuneet jalustoiltaan, isot pankit ovat menettäneet luottamuksensa, papisto on tehnyt itsestään joukon mitäänsanomattomia pellejä, kaikki on tasa-arvoistettu. Ja kaikki nämä hyvistä syistä. Viihteestä on tullut uusi uskonto. Se kantaa aikamme suurta kertomusta, jonka nimi on ”Onnellisuus Tulee Kuluttamalla”.

Mitä sinä siis siitä välität, miksi Michael Jackson kuoli? Ellet tee parannusta, sinulle käy samoin, koska olemme osalliset samasta viihdeyhteisöstä, jossa huhu ruokkii toista ja tuomitsemisenhaluinen tirkistely ja hällä väliä piittaamattomuus pakataan samaan pakettiin.

Tämän verran parannussaarnaa. Olemme tulleet kirkkoon saamaan eväitä alkavaan viikkoon ja virkistymään Jumalan sanasta. Parannussaarna toimii vain harvoin niin hyvin kuin saarnaaja kuvittelee. Pitäisi osata näyttää esimerkkiä. Siksi on pakko tunnustaa, että ainakin minä tarvitsen parannuksentekoa viihdeteollisuuden arvomaailmasta.

Tulemalla kirkkoon ja osallistumalla kristittyjen yhteyteen me vahvistamme toisissamme toisenlaista kertomusta ja toisenlaista arvomaailmaa. Täällä alttarille saa polvistua yhtä aikaa menestyvä viihdetaiteilija ja eläkeläinen tai pankinjohtaja ja työtön. Kaikki tulevat osallisiksi samasta leivästä ja samasta viinistä, Kristuksen ruumiista ja verestä. Jumalan valtakunta tulee todeksi ja maailma muuttuu.

1 kommentti:

Anonyymi kirjoitti...

Kun päivittäiset saippuasarjat vakiintuivat suomalaiseenkin televisioon joku tutkija otti kantaa ilmiöön. Hänen mukaansa koemme oikeat tunteemme tv:n emmekä toisten ihmisten kanssa. Ja tosiaan: seuraamme tv:stä vieraiden ihmisten kasvojen ilmeitä lähempää ja pidempään kuin omien perheenjäsenten. Kun katsomme tv-sarjan draaman käänteitä, tunnemme näyttelijöiden tuskan ja ilon. Samalla koemme tunteita, jotka on tarkoitettu *eläviin* vuorovaikutussuhteisiin. Tutustumme kaikkiin ihmiskohtalon polkuihin erakkoelämästä äärimmäiseen väkivaltaisuuteen, ja 'opimme' miten ne selitetään. Ja kaikki on ihan yhtä tavallista kuin kaikki muukin, vaikka aina elävässä elämässä niin ei ole.
Tämän opin filosofia on lisämyynti - saada meidät kiinnostuneena istumaan tv:n ääressä jotta meille voi mainostaa.
Tulevatko "ihmissuhdetaidot" bonuksena? Opimmeko mm. seuraamaan toisten reaktioita (no, nyt se kostaa, nyt se vihaa, nyt se suree). Ja tapahtui mitä tahansa, sillä ei kuitenkaan ole mitään vaikutuspintaa omaan elämäämme tunnekuohun lisäksi. Kai tästä löytyy eväitä toisten tarkkailulle ja välinpitämättömyydelle? Saa nähdä lisääntyvätkö äärimmäiset esimerkit televisiossa edelleen kun "eihän se tavallinen draama enää mihinkään riitä."
Kiitos Arto saarnastasi. Aihe on tärkeä koska meillä on kutsu ja mahdollisuus toisenlaiseen elämään, elävän Jumalan yhteydessä ja elävässä yhteydessä toisiimme.

johanna