Nimettömien ja nimimerkillisten kommenttien määrä on muuttanut mun suhtautumista. (En tarkoita julkaistuja kommentteja, vaan niitä, jotka jätän julkaisematta.) Useimmat blogin lukijat tuskin enää tuntevat mua henkilökohtaisesti, vaikka esiinnynkin omalla nimellä. Onko siis käymässä (tai käynyt jo) niin, että tästä blogista on tullut jotain muuta kuin minun omien mietteiden varasto? Edustaako tämä blogi jollekulle jotain muuta kuin minua? En tiedä, mutta mietin sitä. Miten suhtautua nimimerkkeihin, jotka haluavat sanoa jotain minusta, mutta eivät tee sitä omalla nimellään?
Poliitikkojen blogeja kommentoidaan rajusti, mutta se kuuluu rooliin. Olisiko siis viisaampaa esiintyä blogosfäärissä vain yhdessä roolissa, esimerkiksi Helsingin tuomiokirkon pappina? Ajatus tuntuu melko mahdottomalta kahdesta syystä. En täysin osaa erottaa papin roolia muusta minusta. En myöskään pitäisi sellaista itsesensuuria mielekkäänä. Voi olla, että olen vain tyhmä. Jos olisin fiksumpi, bloggaisin tietysti vain asiallisia ja mietittyjä kommentteja. Siis sellaista, mitä kehtaisi julkaista printtinäkin. Siis sellaista, mitä uran kannalta kannattaa julkaista. Nythän kirjoitan tekstin suoraan ruudulle ja julkaisen sen enempää oikelukematta, minkä kirjoitusvirheetkin todistavat. En koskaan kirjoita kolumnia, saarnaa tai käsikirjoitusta niin. Tuskin tällainen avomielisyys ammatillista uskottavuutta lisää. Toisaalta juuri se tekee tästä blogista lukemisen arvoisen.
Päätän siis, että vain fiksuja ja mietittyjä artikkeleita väsäävät bloggaajat eivät ole mun tyyppiä. Sellainen haiskahtaa. Jos kerran blogin sisältö on vapaasti mun itseni määriteltävissä, miksi ihmeessä pidättäytyisin jonkin persoonallisuusinstituution rajoissa? Eikö koko blogosfäärin idea ole siinä, että instituutioiden rajat murtuvat? Tapaan tarpeeksi (onneksi en liikaa) ihmisiä, jotka näkevät minut vain roolin kautta. Pariskunta kadulla kääntyy suputtamaan keskenään: "Hei, kato pappi!" Ja sitten luodaan lammasmainen katse, joka muuttuu hihittelyksi, kun olen kukenut ohi. Jos seurue on maistissa, suputtelun sijaan huudahdetaan ikään kuin suurena valaistumisena: "Pappi, perkele!" Samat ihmiset käyttäytyvät ihan eri tavalla, kun tulen vastaan lenkkipolulla tai hautajaisissa. Ei sellaista kukaan kaipaa. Vaikka kyllähän siinä oppii jotain ihmisluonnosta.
Kerrottakoon siis julkisesti ja globaalisti, että olen saanut elämäni vihdoin järjestykseen. Ainakin neljä vuotta meillä on ollut makuuhuoneessa lipasto, jossa minulla on kaksi laatikkoa, toinen sukille, toinen alushousuille. Jostain kumman syystä ne asettuivat aluksi siihen järjestykseen, että sukat olivat ylempänä kuin alushousut. En näiden neljän vuoden aikana varmaan koskaan onnistunut avaamaan oikeaa laatikkoa ensi yrittämällä. Toissapäivänä vaihdoin laatikkojen paikkaa. Nyt siis sukat ovat alempana. Sen jälkeen en ole kertaakaan erehtynyt. "Paikka kaikilla, kaikki paikallaan", sanoisi tähän Einar-vaari.
Laatikoiden järjestäytyminen saattaa ennakoida sitä, että siirrään jonkin osan bloggaamisesta elokuussa avattaville Kotimaa24-sivuille. En vielä tiedä, miten sivusto siellä toimii, mutta jos se on mahdollista, linkitän blogit toisiinsa. Tämä blogi varmasti säilyy. Aika näyttää, miten aktiivisuutta riittää. Facebookin viehätys perustuu kieltämättä juuri siihen, että siellä ollaan reilusti omalla nimellä. Varmasti jatkan Bloggerissakin, ainakin niin kauan kun voin olla täällä omalla nimellä ilman, että siitä koituu hankaluuksia.
