maanantaina, toukokuuta 25, 2009

Kirkko ilman seiniä

Illalla alkoi sataa. Tosin vasta yhdeksän maissa, kun illan ohjelmat olivat jo ohi ja olin palannut takaisin hotellille. Nyt on siis hyvä tilaisuus katsoa taaksepäin kuluneita viittä päivää. Tosin General Assembly jatkuu vielä huomisen, mutta koska joudun lähtemään iltapäivällä lentokentälle, on parempi miettiä asiaa nyt. Sitä paitsi jaan todennäköisesti yleisen käsityksen siitä, että tärkeimmät asiat on nyt käsitelty.

Olen kyllä pitänyt päiväkirjaa ja kirjannut istuntojen kulkua ylös osittain myös suoraan tietokoneen ruudulle sopivissa väleissä. Illalla väsyneenä
 hotelliin palattua on kuitenkin tuntunut siltä, että omia sepustuksia pitäisi tiivistää ja täsmentää ennen julkaisemista, joten se on jäänyt. Sitäpaitsi rugby-kansan metelöinti vei osan keskittymisestä... Kuten taisin aiemmin mainita, kokouksen kulusta saa erinomaisen ajantasaista ja täsmällistä tietoa General Assemblyn kotisivuilta Rev. Douglas Aitkenin kommentoimana.

Siis mitä tästä mielenkiintoisesta tutustumismatkasta jäi päällimmäiseksi käteen? Mainitsen pari asiaa. Ensimmäinen liittyy ajankohtaiseen keskusteluun siitä, miten tulisi menetellä homosuhteessa elävien pappien osalta. Vaikka silloin tällöin kuulee turhautuneita kommentteja siitä, miten väsyttävää keskustelu on, ja että asiassa pitäisi
 äkkiä saada aikaan päätöksiä, järkevämpää on tunnustaa, että asia on vaikea, eikä tule häviämään pitkään aikaan. Asia on vaikea erityisesti siksi, että eri osapuolten on niin vaikea kuunnella toisiaan. Molemmilla puolilla olisi halua sulkea toinen osapuoli pois. Elää jonkinlainen harhainen illuusio siitä, että kun vain saamme nuo toiset lakaistua pois, kaikki on selvää. No, niin ei tule käymään.

General Assemblyn käymässä keskustelussa viehätti ja herätti arvostusta sen sävy. (Kuvassa moderaattorin vastaanotto, Parliament Hall.) Selvästi erittäin kipeästä jakautuneisuudesta huolimatta lähes kaikissa puheenvuoroissa oli erittäin asiallinen ja kunnioittava vire. Ehkä yksi kokousedustaja tänään iltapäivällä hieman kiihtyi puheessaan, mutta sekin liittyi siihen, miten hän ilmaisi turhautumista asian jatkuvaan vatvomiseen, eikä ollut suunnattu ketään vastaan. Oikeastaan vasta tämän kokemuksen kautta alan ymmärtää, miten viheliäisiä Suomessa eri kirkollisten viestimien sivuilla esitetyt syytökset ovat. Rakkaudettomaksi tai epäkristilliseksi leimaaminen ei anna tilaa keskustelulle eikä kuulluksi tulemiselle. Mitä voimakkaampia emotionaalisia puheenvuoroja käytetään, sen syvemmälle juoksuhautoihin kaivaudutaan. Ja sen korostuneemmin asiasta tulee valtakamppailu, jossa kristillisen kirkon omin identiteetti - rakkaudellinen kohtaaminen rukouksen hengessä - hukataan. En tiedä, missä hengessä asiasta on Suomen kirkossa eri yhteyksissä puhuttu. Itse en ole ollut mukana yhdessäkään tilaisuudessa, jossa keskustelu olisi ollut avointa, toista kunnioittavaa ja ennakkoluulotonta. (No, ehkä ennakkoluulottomuuden vaatiminen onkin tässä liikaa.) Sen sijaan olemme kuulleet tunteisiin vetoavia ja henkilökohtaisuuksiin meneviä vuodatuksia puolin ja toisin. Olen käsittänyt, että piispa Heikan työryhmä on työskennellyt hyvässä hengessä. Luulen, että jos kyseinen työryhmä voisi välittää julkisuuteen keskustelunsa sävyn, siitä olisi kirkolle enemmän hyötyä kuin sisällöllisistä näkökohdista.

Toinen asia. Kristillinen usko ei toimi teoriassa; se toimii vain käytännössä. Poistuva moderaattori David Lunan käytti tätä ajatusta omassa puheenvuorossaan. Todellisena Kristuksen seuraajana eläminen on niin vaikeaa juuri siksi, että se toimii vain käytännössä. Luterilaisuudesta on sanottu, että se ei ole teologiaa, vaan mielipide. On oltava oikeaa mieltä vanhurskauttamisesta, kahden regimentin opista, kasteesta ja kirkon asemasta yhteiskunnassa ollakseen "luterilainen". Ehkä sanonta on enemmän vitsikäs kuin totta, mutta yleensä vitseissä piilee hieman totuuttakin. Skotlannin kirkon yhteinen vakaumus on pyrkiä olemaan enemmän sitä, mitä vain kirkko voi olla: Kristuksen läsnäolon paikka tässä maailmassa. Se on läpeensä hengellinen ja sitä kautta käytännöllinen vakaumus, jossa mielipiteillä on harvinaisen vähän sijaa. Samanlaisen hengellisen sävyn voi havaita Suomen ev.-lut. kirkon strategiasta, mutta yhteinen tahtotila on vielä saavuttamatta. Asiat näyttävät ulospäin olevan vielä niin hyvin, ettei yhteistä tahtotilaa edes haluta.

Ja kolmanneksi. Englannin anglikaanikirkon piispa Graham Cray puhui tänään illalla kirkon uusista ilmiasuista. Emerging Church on ilmaantuva, esiintyöntyvä kirkko, joka etsii tuoreita ilmaisuja, Fresh Expressions. Skotlannin kirkossa hyväksyttiin vuonna 2001 samaan ajatteluun liittyvä mietintö Church Without Walls, jonka tuloksia tässäkin kirkolliskokouksessa voitiin jo hieman arvioida. Crayn ensimmäinen pointti oli rehellisyys. Ei teeskennellä, että ihmiset tulevat takaisin kirkkoon, kunhan teemme vain hieman lisää sitä, mitä jo muutenkin teemme. "Anglikaaninen ajattelutapa alueellisine seurakuntineen voi johtaa ajattelemaan, että kaikki ihmiset ovat 'meidän väkeämme' - - kun todellisuudessa he eivät ole 'meidän väkeämme', eivätkä halua olla - - vaan kirkko on heille syrjäinen, erikoinen, sekava tai merkityksetön." Siksi alueellinen seurakunta ei voi yksin vastata kirkon lähetystehtävästä, vaan tarvitaan uuden ja vanhan yhdistämistä.

Cray puhui myös teologisen vakaumuksen löytymisestä. Ei ole niin, että Jumalan seurakunnalla on lähetystehtävä (missio), vaan lähetyksen Jumalalla on seurakunta. (The church of God does not have a mission; the God of mission has a church.) Kirkko eli seurakunta saa olemassaolonsa oikeutuksen yhteydestä siihen, kuka Jeesus oli ja mitä hän teki. Kirkkokeskeisyyden tilalle tarvitaan Kristus-keskeisyys. Tästä puhuimme reilu vuosi sitten Kryptan illoissa, joissa teemana oli elinvoimainen kirkko ja Carl-Erik Sahlbergin yhdeksän teesiä.

Nämä ovat tietysti vain hienolta kuullostavia linjauksia kirkollisten päätöksentekijöiden virittämiseksi. Käytännössä Emerging Church on paljon vaikeammin määritettävissä ja sen toteutuksessa on törmätty monenlaiseen hassuun ja erikoiseen. Se on kuitenkin selvää, että on kyse sekä luvasta toimia, että resurssien jakamisesta. Kaikki resurssit eivät voi eivätkä saa suuntautua perinteisen seurakuntarakenteen sisälle. Toisaalta tuoreita ilmaisuja ei pidä käsittää, eikä niitä pidä rakentaa vastakohdaksi tai kilpailijaksi seurakunnalle. Tosiasiassa molempia tarvitaan. Pelkät uudet ilmaisut eivät pysty ottamaan sitä roolia, joka perinteisellä seurakunnallisella työllä on. Tästä oli myös kysymys, kun aloimme visioida Agricola-hanketta pari vuotta sitten. Valitettavasti pelot ja vastakkainasettelu ovat tehneet etenemisen moninverroin hankalammaksi, kuin silloin kuvittelimme. Mutta suunta on oikea.

Jaahas. Huomaan, että tästä meinaa sittenkin tulla monimutkainen raportti, vaikka piti laittaa vain pari yksinkertaista pointtia. Ehkä olennaisinta on ollut se usko ja hyvä meininki, jota pieneksi kutistunut kansallinen kirkko on täällä selvästi osoittanut. Hyviä asioita tapahtuu. Ja jos hyvin käy, niissä saa joskus olla mukana.

3 kommenttia:

Elina Koivisto kirjoitti...

Olips todella hyvä ja ajatuksia herättävä kirjoitus! Turvallista kotimatkaa!

Sis kirjoitti...

Kiitos tästä tiivistelmästä, Arto! Sitä oli hyvä lukea. Kukin päätelmä on selvästi syntynyt rikkaan dialogin tuloksena. Kakkonen on niin totta, vaikka voi kuulostaa karulta: usko toimii vain käytännössä. Tämän kanssa eteenpäin...

pikkupappi kirjoitti...

Hyviä ajatuksia vierailta mailta. Näitä sietää kuuluttaa myös meidän kirkossamme.