Tällä kertaa keskustelun agendasta puuttui kaikki skandaalimaisuus, johon viime vuosina on yleensä Jeesus-tutkimuksen yhteydessä totuttu. Tosin yleisökysymyksissä näkyi vielä aaltoja takavuosien sensaatioväitteistä, mutta hyvässä hengessä. Ehkä olisin jopa kaivannut keskusteluun vähän enemmän särmää.
Tom oli valinnut alustuspuheenvuoronsa näkökulmaksi Jeesuksen suhteen rituaalisiin puhdistusmenoihin. Kesti jonkin aikaa ennen kuin ymmärsin, mistä valinta ja mihin hän pyrki. Ensinnä tietysti tämän teeman kautta avautuu kiinnostava näkökulma Jeesuksen ajan juutalaisuuteen ja ajanhistoriaan. Monet sen ajan arkisen elämän ilmiöt ovat meille itseasiassa hyvin outoja ja vieraita, vaikka jonkinlainen Raamatun historia kuuluukin yleiseen koulusivistykseen. Tuon ajan juutalaisuuden puhtaussäädökset rajoittivat ja määrittelivät arkistakin elämää tavoilla, joita meidän on ehkä vaikea ymmärtää (paitsi että vertaus sikainfluenssaan ja kiinalaisten harjoittamaan meksikolaisten karanteeniin olisi ehkä voinut tuoda ilmiön lähemmäksi).
Samalla joudutaan ottamaan kantaa Jeesuksen itseymmärrykseen: Kuka hän ajatteli olevansa ja mihin hän asetti itsensä suhteessa ympäröivään uskonnollisuuteen. Ehkä kaikkein kiinnostavin näkökulma oli se, minkälaisiin johtopäätöksiin voidaan päätyä. Jos Jeesus suhtautui juutalaisiin puhdistusmenoihin niin kriittisesti, että ei itsekään niitä noudattanut (kuten on hyviä syitä olettaa), hän omalla toiminnallaan tuli aloittaneeksi merkittävän vapautusliikkeen. Tuon ajan juutalaisen käsityksen mukaan nimittäin epäpuhtaus oli tarttuvaa, puhtaus ei. Se joka oli saastunut vaikkapa kosketuksesta kuolleeseen, saastutti vuorostaan jokaisen, joka koski häneen. Epäpuhtaus siis levisi kuin flunssavirus. Puhtaus sen sijaan ei levinnyt kosketuksesta. Jeesus näyttää toimineen päinvastoin. Hänen kosketuksensa puhdisti. Ja vaikka hän kosketti epäpuhtaita, hän ei näyttänyt ajattelevan, että se saastuttaisi hänet. Puhtauden ja epäpuhtauden leviämisen suunta siis muuttui. Aika radikaali muutos, Jeesus-epidemian alku. Voi olla, että tämä ajatus jää muhimaan ja saan siitä vielä aineksia äitienpäivän saarnaa varten...
Keskusteltiin tänään aamulla pappein kokouksessa netistäkin. Siitä, miten seurakunnan toiminnassa pitäisi sitä hyödyntää. Hyvä ja tärkeä aihe tietysti. Nettimaailman demokraattisuus, suvaitsevaisuus ja epämääräisyys on aikamoisia haasteita mille tahansa instituutiolle. Kuuntelin iltapäivällä Pasilasta kirkolle ajaessani Diane Rehmin jountamaa National Public Radion keskusteluohjelmaa YLE Mondolta. Aiheena oli Boston Globen lakkauttamisuhka ja printtimedian tulevaisuus. Asiantuntijat vaikuttivat olevan huolissaan siitä, kuka ylläpitää demokraattisen tiedonvälityksen edellyttämää toimittajien armeijaa, jos sanomalehdet kuolevat. Tilalle tulee netin villi ja vapaa viidakko, josta jokaisen on löydettävä itselle sopiva kanava. Uutisvälityksen luotettavuus jää siis entistä enemmän kuluttajan omalle vastuulle. Ei siis ole yhdentekevää, onko instituutiolla tai brändillä luottamusta vai ei. Mitä tahansa ei pitäisi päästää julkisuuteen kirkonkaan nimissä.
Tosin kontrolli ei ole kirkolle ollut koskaan mikään ongelma. Kysymys lähtikin liikkelle toisesta päästä. Mitä tehdä, kun hyväksytään se, että kontrollia tarvitaan luotettavuuden vuoksi, mutta samalla pudotaan kärryiltä nopeudessa ja innovatiivisuudessa? Vastaus on tietenkin: Ei mitään. Niin kauan kuin on rahaa. Kun rahat loppuu, alkavat uudet säännöt.
