Ratkaisussa ei ole sinänsä mitään erikoista. Siirtyminen yhdestä mediatalosta toiseen on alan ammatilaiselle luontevaa vaihtelua ja uusien haasteiden etsimistä. Asiasta tekee kiinnostavan se, että sisällöllisesti Kotimaa ja Aller edustavat niin erilaisia aatemaailmoja. En tosin itse pidä sitäkään kovin erikoisena. Mediassa pelaavat hyvin pitkälle samat lainalaisuudet riippumatta julkaisujen profiilista. On varmasti mahdollista kohtuullisen hyvällä omalla tunnolla tehdä töitä myös sellaisessa talossa, jonka julkaisujen kanssa ei aina täydellisesti jaa näkemyksiään. Ja tämä voisi koskea Aalto-Setälän tapauksessa yhtä hyvin Kotimaata kuin Seiskaa.
Taustalla on kuitenkin jotain muuta - ja se on kiinnostavaa. Kotimaa nimittäin päätyi juuri nyt ensimmäistä kertaa historiassaan kahden päätoimittajan järjestelmään: toimitusjohtaja Aalto-Setälä olisi toiminut vastaavana päätoimittajana, kun Mari Teinilä aloitti 1.5.2009 uutena päätoimittajana. Joku vääräleuka ehtikin jo kommentoimaan, että oli välttämätöntä luoda tällainen systeemi, ettei naiselle sentään oltaisi annettu kaikkea valtaa.
Tuskin siitä oli kysymys. Kun en tunne yksityiskohtia, on vapaus arvuutella. En edes tiedä, minkälaisesta työnjaosta vastaavan päätoimittajan ja päätoimittajan välillä oli kyse. Kotimaa-yhtiöiden 2.4. päivätty tiedote kertoo asian virallisen puolen. Haettiin "isompaa rakenneuudistusta", ajanmukaisuutta ja tehokkaita toimintapoja, kertoo hallituksen puheenjohtaja Ilkka Mattila. Ajanmukaisuuden yhtenä elementtinä oli se, että Kotimaan pääkirjoitusta ei enää allekirjoiteta. Se siis edustaa entistä enemmän lehden kantaa, ei päätoimittajan kantaa.
Järisyttävän vuosikymmenisen organisaatiomyllerryksen läpikäynyt Kotimaa-konserni asemoi itseään muuttuvassa maailmassa. Sillä on edelleen erittäin vahva asema kirkon puolivirallisena mediatalona. Samalla on kamppailtu kustannusalan yleisiä trendejä vastaan. Pientä marginaalia kiinnostavaa kirjallisuutta ei voida loputtomasti julkaista, ellei joukossa ole myös myyntimenestyksiä. Aalto-Setälän Perkele (Tunneosaamisen oppikirja esimiehille) tavoitteli liike-elämän mieslukijoita siinä missä Tommy Hellsten tavoitti keski-ikäiset naislukijat.
Organisaatiomyllerryksessä myös henkilöstö on vaihtunut tiuhaan. Osa on lähtenyt harmistuneena uusien tuulien suuntaan, ehkä vähän ovet paukkuenkin. Kotimaan hengellis-yhteiskunnallinen itseymmärrys on pienissä piireissä asettunut kriittiseen tarkasteluun. Ymmärretäänkö siellä oikeasti, mistä kirkon uudistumisessa on kyse? Kuka tai ketkä tätä uudistumista haluavat ja mihin suuntaan?
Oma arveluni on, että Aalto-Setälän lähtö liittyy näihin kysymyksiin tavalla tai toisella. On ehkä ollut epäselvää, mitä uudistuminen tarkoittaa kirkon sanoman keskeisen sisällön, siis Jeesus-uskon kannalta. Joidenkin mielissä vanhoillinen ja byrokraattinen samastuu vanhanaikaiseen Jeesus-uskoon. Uudistumisen suuntana pitäisi siis olla kauemmas teologiasta ja lähemmäs yleishenkisyyttä. Monien muiden mielestä vanhoillinen ja byrokraattinen samastuu haaleaan mitäänsanomattomuuteen. Uudistumisen suunta pitäisi siis olla terästäytyminen ja metodinen ennakkoluulottomuus.
Oli miten oli, Kotimaa tulee hakemaan uutta toimitusjohtajaa kahdesta eri suunnasta: ulkopuolelta ja sisäpuolelta. Se, miten hyvin ulkopuolinen tai sisäpuolinen kelpaa eri tahoille, riippuu persoonasta. Voisiko yksi valittavan uuden toimitusjohtajan meriiteistä liittyä ennakkoluulottoman monipuoliseen, mutta samalla sitoutuneeseen osallisuuteen kirkon rukouksesta? Viisas ja jumalaton voi toki olla parempi kuin tyhmä ja hurskas. Tosin kirkollinen mediatalo saattaa tehdä itsestään tyhmänhurskaan, jos se ei erota perkelettä Kristuksesta.
