sunnuntaina, toukokuuta 11, 2008

Ihmeellinen rakkauden Henki

Johanneksen evankeliumi 14:15-21

"Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.
En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni."


Tämä on vain lyhyt katkelma Jeesuksen puhetta, mutta sisältää joukon isoja käsitteitä: ’noudattaa käskyjä’, ’tuntea’, ’nähdä’, ’rakastaa’. Käsitteet liittyvät toisiinsa ja saavat raamatuntutkijan ja teologin sormet syyhyämään. Tekisi mieli sukeltaa analyysiin.

Puolitoista viikkoa sitten oli ortodoksisessa kulttuurikeskus Sofiassa kuuntelemassa ruotsalaista helluntailaista pastoria ja hengellistä opettajaa, Peter Halldorfia. Hänen opetuksestaan jäi mieleen tämä ajatus: ”Kaikki suuri ja tärkeä on lopulta yksinkertaista. Juuri siksi tarvitsemme kertomuksia.”

Tunnen itseäni sen verran, että en ole mikään jutunkertoja. Tartun mielelläni käsitteisiin ja analysoin niitä innokkaasti luodakseni kokonaiskäsityksen. Silti olen samaa mieltä Halldorfin kanssa. Todella tärkeät asiat ovat yksinkertaisia ja kertomus on usein paras tapa ilmaista niitä.

Jos helluntai on merkittävä asia, se aukeaa parhaiten kertomuksen kautta. Ei olekaan mikään ihme, että helluntaiepistola jää niin hyvin mieleen. Näemme silmiemme edessä yläsalin, jossa käy raju tuulenpuuska, tulenlieskat laskeutuvat läsnäolijoiden ylle ja kaikki alkavat puhua vierailla kielillä. Loistava ja mieleen jäävä kertomus kirkon syntymisestä.

Samalla helluntaikertomus on kuitenkin haastava; eihän sellaista enää tapahdu. Tai jos tapahtuu, saatamme olla siitä vähän vaivautuneita. Aika monia ajatus kielilläpuhumisesta vähän pelottaa. Mitä ensimmäisen helluntain Pyhän Hengen laskeutumisesta ja kielilläpuhumisesta oikein pitäisi ajatella? Sama kysymys löytyy itse asiassa jo kertomuksen sisältä. Ihmiset eivät tienneet mitä ajatella ja kyselivät toinen toisiltaan: ”Mitä tämä on?”

Arkkipiispa emeritus John Vikström esitti Karismaattinen kirkko –seminaarissa 21.4. pitämässään puheessa juuri tämän Apostolien tekojen 2. luvun kysymyksen. Mitä tämä karismaattisuus oikein on? Mitä merkitystä Pyhällä Hengellä täyttymisellä voisi olla meille? Onko karismaattisuudelle tilaa luterilaisessa kirkossa, oli Vikströmin puheen aihe. Onko karismaattisuus vain jotenkuten siedettävä reunailmiö kirkossa vai onko se oikeasti luonteva osa luterilaisuutta? Vikström esitti monia hyviä ja teräviä kysymyksiä. Ratkaisevaa ehkä oli, miten hän määritteli karismaattisuuden. Siinä on kyse ”läsnä olevan Jumalan kosketuksesta”. Luterilaiselle kirkolle on alusta asti ollut äärimmäisen tärkeää, että Kristus on todella ja aidosti läsnä siellä, missä häntä julistetaan ja missä kirkko toimii. Vikström viittasi vuoden 1998 kirkolliskokouksen päätöspuheeseensa, joka jäi hänen viimeisekseen arkkipiispan virassa: ”Ilman Pyhää Henkeä Jumala on kaukana, Kristus jää etäälle, jumalanpalvelus on ulkokohtaista toistoa, lähetys on käännytystä - - mutta PH:ssä ylösnoussut Kristus on läsnä, kirkko heijastaa elämää, lähetys on jatkuvaa helluntaita.” [Huom. En löytänyt puhetta netistä, eivätkä muistiinpanoni seminaarista ole sanatarkkoja, joten sitaatti on vapaamuotoinen.] Pyhän Hengen toiminta on siis kaiken sen keskellä, mitä kirkko on ja tekee.


Minulla ei ole hyvää kertomusta, mutta jotain henkilökohtaista haluan sanoa käskyjen noudattamisesta, tuntemisesta, näkemisestä ja rakastamisesta. Teen sen siteeraamalla isäni tasan 30 vuotta sitten eli vuonna 1978 kirjoittamaa äitienpäivärunoa. Se kertoo ainakin kahden ihmisen tarinaa. Toinen heistä oli äiti, kuuden lapsen huoltaja, kasvattaja, nenän niistäjä ja pyykin pesijä. Toinen oli isä, pidetty ja arvostettu saarnamies, joka matkusteli paljon, nautti hyvästä elämästä ja sai äidin hyvälle tuulelle, aina silloin, kun sattui piipahtamaan kotona.

Pidä usko Jumalaan äiti, älä hellitä.

vaikka joudut kuolemaan, sinua ei lellitä.

Nisunjyvän tie on tää, antaa oma minä pois.

Rakkaus on elämää, sitä kaikki lapset jois.

Mieheskin vain kuluttaa, syö ja juo ja iloitsee.

Sangen harvoin avustaa, joskus jopa vinoilee.

"Miks et eläis itselles, kiroaisi Jumalaa",

kuiskaa piru sielulles. Masennus on kamalaa.

Äiti, laula lapselles, pidä iltarukoukses.

Vaikka väsyis askeles, laula uskon huokaus.

Kerran sinut palkitaan, huoli murhe väistyy pois.

Pidä usko Jumalan, vaikka vaikeaa se ois!


Runo on vähän kieli poskella kirjoitettu ja humoristiseksi tarkoitettu. Tiukka riimittely tekee siitä lapsekkaan oloisen ja kevyen. Mutta se on hyvin vakavaa, yllättävän vakavaa, tekstiä. Mitä tämä oikein on? Minkälaisesta liitosta ja suhteesta tässä oikein on kysymys?

Yhtenä kuudesta sisaruksesta tekee mieleni sanoa, että isän ei ehkä olisi kannattanut suhtautua äidin työtaakkaan noin kevyesti. Jos joku ei tunne meidän isää, joka oli voimakas viinan vastustaja ja kaikin puolin rehti ja vanhurskas ihminen, voisi ajatella, että runon on kirjoittanut jonkinlainen sadisti tai parantumaton narsisti, jolle toinen ihminen on vain astinlauta omien tarkoitusperien saavuttamiseksi. Nousee kapinamieli aviomiehen tyranniaa ja tunteettomuutta kohtaan.

Runon voi lukea kuitenkin myös aivan toisella tavalla ja uskon, että se tulee lukea niin. Viime viikolla tämän runon lähetti minulle juuri äiti. Hänestä se oli hyvä ja kaunis runo, jonka hän halusi jakaa meidän lasten kanssa. Rakkaus katsoo asioita vähän eri tavalla. ”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni.” Ajatukseen voi suhtautua hyvin kielteisesti. Tai sitten sen voi nähdä rakkauden silmin. Minä menen pois, mutta ”en minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne”, sanoo Jeesus. ”Minä matkustelen ympäri maailmaa, mutta en minä jätä sinua yksin, vaan lähetän siunaukseni”, sanoi isä.

En osaa selittää sitä rakkautta, jolla äiti meitä hoiti ja jolla hän isää sieti. Se ei ehkä ole salonkikelpoista ja muodikasta, urbaania rakkautta. Mutta mielestäni se on äärettömän kaunista. Ja vain sellainen, joka rakastaa, voi sitä ymmärtää. Vain se joka rakastaa, tuntee rakkaansa läsnäolon kaikkialla. Poissaoloviestistä tulee siis rakkausruno, koska se joka rakastaa, näkee toisin. Se joka näkee toisin, tuntee todella. Ja se joka tuntee todella, noudattaa rakkaansa neuvoja. Tämän paremmin en osaa selittää, mitä Johanneksen evankeliumin mainitsemat käskyjen noudattaminen, tunteminen, katsominen ja rakkaus ovat.

On siis mahdollista kokea Jumalan kosketus juuri nyt, tässä messussa ja tässä ehtoollispöydässä. Anna Pyhän Hengen täyttää sydämesi ja avata sisimpäsi läsnä olevan Jumalan kosketukselle.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos, kun tahdoit jakaa isäsi
kirjoittaman runon eräälle mummullekin siunaukseksi
arkeen, juuri tänään.

Siunauksin
täältä lahden takaa
vieraalta maalta.

H.R.

Kylväjän Kirsi kirjoitti...

Olet näköjään tulossa Lähetyksen kesäpäiville puhumaan. On mukavaa odottaa tapaamista, kun olen lukenut blogiasi.