Ihan kuin olis tehnyt pitkän sukelluksen ja keuhkot pakahtuen tulis pintaan hengittämään. Tämä yli kahden viikon bloggaamattomuustauko (siis tauko, jonka aikana olen ollut bloggaamatta, ei tauko bloggaamattomuudesta, mikä olisi bloggaustauko...) on uusi henkilökohtainen ennätys! Pitänee siis tyytyä jonkinlaisen ylimalkaiseen luettelointiin. Ja aloitetaan eilisestä ja katsotaan sitten, muitanko mitään sitä edeltävästä ajasta.
Eilen oli Tavastialla hauska Larry Norman -muisteloilta. Klubittamassa oli minun ja Tiinan lisäksi paljon tällaista vähän vanhempaa kansanjoukkoa ja jonkin verran nuorempaakin väkeä. Olin aina jotenkin luullut, että Larry Normanista ei tiennyt paljon kukaan, mutta kävi ilmi, että kaikki viiskymppiset oli aikoinaan faneja. Normania säesti muinoin Suomessa keikoilla Q-Stone, jonka illan ideoinnista ja järjestelyistä vastannut Ariel Neulaniemi (kiitos, Ariel!) oli saanut viidentoista vuoden tauon jälkeen lavalle. Hienosti kävi vanhuksilta blues edelleen. Kaiken lisäksi Silvennoisen Heikki sai rinnalleen kitaroimaan seuraavaan sukupolveen kuuluvan Marzi Nymanin. Ainoa miinus illan tarjonnassa oli se, että a) Q-Stone ei esittänyt yhtään Normanin kappaletta ja b) muut esiintyjät olivat valinneet melkein pelkästään balladeja. Why Should the Devil Have All the Good Music taisi olla illan melkein ainoa Norman-renkutus. Olisin odottanut kuulevani ainakin Sweet Sweet Song of Salvation. No ei mitään, hyvät fiilikset silti jäi. (Illan lopuksi tavattiin vielä aina yhtä loistavan upea Satu Silvo, jonka kanssa vaihdettiin kuulumiset. Siitä on varmaan viisi vuotta, kun toteutettiin yksi pääsiäisajan retriitti Satulinnassa Hirvensalmella.) Päätin pois lähtiessäni, että ilman rockia ei ole elämää. Hiljaisuuden retriitit ja muu himinä on ihan ok, mutta vastapainoksi tarvitaan kovempaa kamaa.
Mitäs muuta...? Viime viikonloippuna oltiin mökillä tonkimassa, joten oli kivaa, mutta ei mainittavaa. Toistaiseksi viimeinen virkavapausviikko kului kirjoitellessa hetkipalveluihin liittyvää pientä tutkielmaa. Pienenä mausteena tai bonuksena muiden rientojen keskellä oli rautatientorin Teatteriteltta, jossa järjestettiin tragediakilpailu. Kolme näytelmää esitettiin peräkkäisinä iltoina ja yleisö sai äänestää voittajan. Sain kunnian toimia ensi-illassa 16.5. "julkisena katsojana" professori Kaisa Korhosen kanssa. Mielenkiintoinen ja ihan uudenlainen kokemus! Näytelmät olivat täysin erilaisia: klassikkosovitus Herakles, suomalaista naisasiaa ja Medeiaa toisiinsa kietova Lootin vaimo sekä hyperfyysinen Bakkantit 2.
Sen verran voin kai julkisesti paljastaa taustoista, että pidimme Myllyteatterin porukan kanssa vuosi sitten raamattupiiriä Lootin vaimoon liittyen. Siitä Sippolan Miira lähti kehittelemään näytelmäkäsikirjoitusta ja kokonaista teatteritapahtumaa. Täytyy nostaa Miiralle hattua ja esittää ihailu hienosti vedetystä, vaativasta projektista. Itse näytelmä tosin oli etsiytynyt kauas Vanhan testamentin maailmasta, tähän aikaan ja paikkaan. Jäljellä oli oikeastaan vain Lootin ylväs(televä) ja vähän itsekeskeinen hahmo ja lopussa viittaus suolapatsaaksi jähmettymiseen. Näytelmän dialogi ja naishahmot olivat riemastuttavan todentuntuisia. Olisko siksi yleisö äänestänyt sen voittajaksi - tosin pienellä marginaalilla? Kaikilla esityksillä oli oma, vankka kannatuksensa.
Ehkä tärkein syy bloggaamattomuuteen on ollut se, että on ollut kivaa kotona ja rakkaani Tiinan kanssa. Olen tullut - C.S. Lewisia lainatakseni - ilon yllättämäksi. Ei siinä viitsi nettiä avata, jos on mahdollisuus katsella rakastettuaan silmiin. No, tästä ei ehkä kannata tehdä mitään johtopäätöksiä, koska pidän tärkeimmät asiat tietysti yksityisinä. Hyvältä joka tapauksessa tuntuu. Kääntöpuolena lienee se, että en tällä hetkellä tunne suurta vetoa paikkoihin tai tehtäviin, joissa on paljon negatiivista energiaa ilmassa. Sellaistakin tietysti elämässä on. Aikansa kutakin, sanoi akka kun kissalla pöytää pyyhki. Vai mikä se nyt oli?
