Kirjoitan lopuksi pari riviä tämän illan Kohtaamispaikasta, koska ainakin Ville kertoi jo osaavansa odottaa torstaiaamun raporttia. (Kiitos, Ville!) Mutta sitä ennen pari sanaa aiheesta, joka nousi Auliksen kommentista mun edelliseen viestiin.
Nimittäin nettiseurakunta ei ole ollut käsitteenä mitenkään utopistinen tai vieras enää pitkään. Netin kehittyminen yhä vuorovaikutuksellisempaa suuntaan vain kasvattaa painetta etsiä yhä uusia muotoja. Edellisessä viestissä ilmaisin unelmani yhteisöstä, joka ei tarvitsisi nettiä ollenkaan. Haluaisin pitää unelmastani kiinni. Olkoon se edelleen hyvänä tavoitteena, sillä meidän jokaisen lähimmäinen löytyy siitä lähimmän seinän takaa tai seuraavan postilaatikon kohdalta.
Tosimaailmassa silti meidän jokaisen "seurakunta" on hajallaan maailman eri tuulilla. Olis mielenkiintoista ihan ajatusleikkinä pohtia sitä, mitä mahdollisuuksia tai vaatimuksia Web 2.0 asettaa virtuaaliselle seurakunnalle. Millä tavalla yksittäinen seurakuntalainen voi olla rakentamassa omaa katedraaliaan yhdessä toisten kanssa? "Rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovatJumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden." (1. Piet. 2:5). Minkälainen olisi jumalanpalvelus vuoden 2010 virtuaalisessa katedraalissa? Kuka tekisi musiikin, kuka esirukouksen, kuka toimisi suntiona? Minkälainen on virtuaalisen katedraalin suntion virka? Pietarin kirjeen kohta näyttää jopa avaavan mahdollisuuden siihen suuntaan, että voitaisiin viettää virtuaalista messua, koskapa siellä toimitetaan hengellisiä uhreja.
No, jokainen ymmärtää, että en missään tapauksessa ja todellakaan ehdota luopumista oikeasta leivästä ja viinistä. Virtuaalinen todellisuus kuitenkin antaa mahdollisuuden miettiä ja visioida seurakuntaa aivan puhtaalta pöydältä, ilman ennalta määrättyjä rakenteita, jotka todellisessa elämässä niin helposti lannistavat kaiken uudistumisen. Siinä mielessä virtuaalinen katedraali voisi jopa toimia jonkinlaisena mielikuvaharjoituksena oikeaan työhön. Miten pyhäkoulu ja aikuisripari järjestettäisiin, jos saisi aloitta ihan alusta?
Jos aihe innostaa virtuaalisen pohdintaan, heitä tänne kommentteja. Konkreettisia tai periaatteellisia.
----------------------------------------
Ja nyt sitten pari ajatusta Kohtaamispaikasta.
Tänään aloitimme siis Hyvä kuolema -keskustelusarjan. Tilaisuus oli mainittu Hesarin Minne mennä -palstalla, mikä näkyi heti yleisömäärässä. Keskustelutilaisuuteen osallistui lähes 90 henkeä ja sen jälkeen vietettyyn tuhkamessuunkin kuutisenkymmentä. Ylilääkäri Juha Hänninen ja kouluttaja-pastori Tapio Pajunen osoittautuivat erinomaisiksi, rennoiksi ja sanavalmiiksi esiintyjiksi. Lisäksi heidän asiantuntemuksensa saattohoidosta ja siihen liittyvistä teemoista perustuu kiistättomaan kokemukseen.
Se jäi vähän harmittamaan, että tajusin jo parin ensimmäisen kysymyksen jälkeen, että ihmisillä olisi ollut paljon enemmän tärkeää sanottavaa, kuin mihin illan kulku antoi mahdollisuuden. Jouduin siis hieman epämiellyttävään rooliin rajaamaan keskustelua. Mutta varmaan suurin osa ymmärsi rajaamisen välttämättömyyden. Moni sai sanottua jotain tärkeää omasta kuoleman kohtaamisestaan. Muutamia kysymyksiä päästiin pohtimaan. Ja saatiin myös ainesta tuleviin keskusteluiltoihin. Luulen, että ensi viikon tilaisuus otsikolla Kun tarvitaan patologia ja poliisia, tulee sujumaan samoissa hyvissä merkeissä. Vaikea ja ennakolta hieman arvelluttava aihevalinta siis osoittautui erittäin tarpeelliseksi.
Ilta päättyi kauniiseen tuhkamessuun, jossa Antti Vuori kitaroineen loi herkän tunnelman. Virsien laulaminen kauniisti näppäillyn kitaran säestyksellä on miellyttävää vaihtelua. Suurin osa ihmisistä tuli ennen ehtoollista vastaanottamana tuhkalla piirretyn ristin otsaansa. Luulen, että eilinen pohdintani paaston vietosta sai vahvistusta siihen suuntaan, että yhteisillä tavoilla on merkitystä. Edellisessä kirkkokäsikirjassa ei edes ollut sellaista asiaa kuin tuhkamessu. Nyt se tuntuu jo maailman luonnollisimmalta tavalta aloittaa paasto.
