torstaina, elokuuta 24, 2006

Takaisin töihin

Keskiviikkona siis palasin parin viikon lepuuttelun jälkeen takaisin sorvin ääreen. Ihan ekaksi oli seurakunnan johtoryhmän kolme ja puolituntinen kokous. Huh! Mikä voisikaan tappaa orastavan työmotivaation tehokkaammin. Seurakunnan (ei pelkästään meidän, vaan seurakuntien yleensä) talousnäkymät ovat jo sinänsä tarpeeksi masentavia. Kun siihen vielä lisätään käsittämätön neuvottomuus seurakuntavaalien järjestämisessä, jonkin hallintobyrokraatin vaatima riskienkartoitusprosessi, jonka avulla on tarkoitus sitoa työntekijöiden mielenkiintoa ja työaikaa jääkappien hurinasta ja liukkaista kengistä aiheutuvien vaaratekijöiden miettimiseen, ja kiista siitä, kenen vuoro on järjestää työntekijöiden joulujuhla tänä vuonna, tuntee tulleensa jonkinlaiseen helvetin esikartanoon.

On oikeasti käsittämätöntä, että seurakuntavaaleja on kuulemma pidetty Suomessa 1970-luvulta lähtien, mutta edelleen voi olla täysin epäselvää, miten ehdokaslistat kerätään, kuka niitä kerää tai miten asiasta informoidaan. Se kertoo omalla karulla tavallaan, että seurakunta tällaisena hallinnollisena yksikkönä, jona sitä meidän tapauksessamme yritetään ylläpitää, on tullut tiensä päähän. En voi uskoa, että kukaan järkevästi ajatteleva ihminen voi oikeasti pitää tällaista toimintakulttuuria ja rakennetta toimivana ja hyvänä. Kirkon piirissä on toki totuttava siihen, että on paljon ihmisiä, joille mitään muuta maailma tai toimintatapaa ei ole olemassa. Sellaisista ei tiedetä mitään, eikä myöskään haluta tietää. Ajatellaan ehkä, että meillä ei ole muualta mitään opittavaa, kun olemme niin erilaisia. (Kun yritän mainostaa kollegoille Global Leadership Summitia, huomaan aina varautuvani juuri tähän vasta-argumenttiin: Meillä ei voi olla mitään opittavaa muualta maailmasta, varsinkaan ei amerikkalaisilta. Totta on tietysti sekin, että suomalaisilla on parhaimmillaan paljon opetettavaa muille. Mutta mielestäni se käänteisesti tarkoittaa sitä, että meillä on vielä enemmän opittavaa kaikilta muilta.)

Onneksi keskiviikkoilta päättyi paljon innostavimmissa merkissä Tuomiokirkon kappelissa. Oli ilo isännöidä Helsingin juhlaviikkojen Runokuu-iltaa, jossa vierailijoina oli itkijänainen Veera Voima, runoilija Johanna Venho, kirjailija-aforistikko Markku Envall ja runoilija Anna-Mari Kaskinen. Lisäksi vielä Anna-Mari oli saanut houkuteltua Laaksosen Petrin laulamaan muutamia heidän yhdessä tekemiään lauluja lopuksi. Mielenkiintoinen ja monella tavalla mieleen jäävä ilta! Teemana oli valitus ja kiitos. Puhuin itse vähän aluksi psalmien maailmasta. Veera lauloi itkuvirren ja kertoi omasta suhteestaan katoavaan kansanperinteeseen. Johannan runot pulppusivat arjen elämää äidin näkökulmasta. Siellä valitus ja kiitos kietoutuvat toisiinsa niin nopealla tempolla, että niitä on oikeastaan mahdotonta erottaa toisistaan.

Itselleni Markku Envallin ajatus kruunasi illan annin: On ristiriitaista vaatia muutosta parempaan, jos ei osaa olla kiitollinen siitä, mikä jo on. (Näin muistinvaraisesti Markun kirjassa Käsioraakkeli esiintyvää ajatusta siteeraten.) Se liittyi Markun ajatukseen, että taiteessa on aina vaikeampaa puhua kiitollisuudesta ja hyvästä kuin ahdistuksesta ja pahasta. Ja liian usein ollaan muka vaatimassa parempaa, mutta ei osata olla kiitollisia hyvästä. Anna-Marin runot täydensivät omalla tavallaan kauniisti tätä Markun ajatusta. Kiitokselle ja kiitollisuudelle on tilaa, kun se kumpuaa syvästä elämän tosiasioiden hyväksymisestä. Siis kiitokset kaikille kauniista illasta!

Tänään olen tavannut paljon ihmisiä. Ensin Helsingin ekumeenisen toimikunnan kokouksessa, sitten Suomen ekumeenisen neuvoston vahdinvaihtokahveilla kirkkohallituksessa ja lopuksi Kotimaa-yhtymän uuden toimitalon avajaisissa. Valitettavasti en ehtinyt klo13 Bio Bristolin pressinäytökseen katsomaan Aki Louhimiehen pappiselokuvaa Riisuttu mies. Ajattelin, että sinne olis tietysti pitänyt papinpaita päällä juuri mennä ottamaan nöyryytys vastaan. No, ehkä ehdin nähdä leffan myöhemmin.

Ei kommentteja: