Herruuden ensi askeleet

Vaikka kohteliaaseen puhutteluun suomen kielessä kuuluukin herroittelu ja rouvittelu, silti se jotenkin kalskahtaa. Käyntikorttiinkin olisi mukavampi laittaa jokin muu titteli, vaikkapa seurakunnan paimen, pastori. Mutta paimen on metafora, kun taas kirkkoherra on kirkkolain määrittelemä virka-asema ja seurakunnallisen hallinnon toimielin. Niinpä olen päättänyt olla tekemättä asiasta sen isompaa numeroa. Olennaisempaa on kuitenkin se, miten hommassani pärjään ja mitä yhdessä saamme aikaan.

Nyt on siis kolmisen viikkoa takana Pitäjänmäen seurakunnassa kirkkoherrana. Ja kivaa on ollut, kun sekä seurakuntalaisten että työtovereiden puolelta minut on otettu lämpimästi vastaan. Ensimmäisessä työkokouksessa kehtasivat jopa tehdä pienen jäynän! Pidin sitä isona luottamuksen ja mukavan yhteishengen osoituksena :-)

Kirkkoherran duuni on paljolti päätösten tekemistä. Oma arvioni on, että ensimmäisten kuukausien aikana sekä minä itse että ne, joita työni koskettaa, joutuvat testailemaan päätöksenteon tapaa ja rajoja. Siihenkin on varauduttava, että jokainen päätös ei välttämättä mene täysin putkeen. Onneksi seurakunta elää hyvää vaihetta, jossa ei ole kriisejä eikä vaikeita periaatteellisia kysymyksiä ratkottavana. Saan siis melko pehmeän lähdön.

Iso kysymykseni liittyy kirkon - nimen omaan kirkkotilan, ei muiden sivutilojen - merkitykseen seurakunnan elämässä. Tällä hetkellä kirkko on käytössä säännöllisesti vain sunnuntaiaamuisin klo 10 messussa ja keskiviikkoisin klo 18, jolloin siellä on pienimuotoinen hiljaisen rukouksen hetki. Tietysti muitakin tilaisuuksia järjestetään epäsäännöllisemmin: siunaustilaisuuksia, konsertteja ym. Seurakunnan toiminta tapahtuu ja myös työntekijöiden resurssi kohdistuu silti 90-prosenttisesti muualle kuin kirkkosaliin. Ja niinhän sen tavallaan pitääkin olla, kun elämä on suurimmaksi osaksi arkea.

Mutta jumalanpalvelus ja yhteinen rukous on seurakunnan tehtävistä se, jota mikään muu taho ei tee. Siksi tällaiseen yhteiseen rukoukseen pitäisi olla mahdollisuus joka päivä. Näin suurilla resursseilla sen ei edes pitäisi olla mikään ongelma. Olisi aivan eri asia hoitaa päivittäistä rukous- ja messuelämää yhdellä papilla ja seurakuntalaisten vapaaehtoisuudella kuten muualla maailmassa usein tehdään.

En ole kuitenkaan vielä ihan varma miten asia tulisi Pitäjänmäen kirkossa hoitaa. Kirkko ei ole keskellä kyllä siinä mielessä, että sinne olisi mistä tahansa lähiympäristöstä helppo löytää. Pitskussa tai Konalassa töissä käyvät tuskin tietävät, missä kirkko sijaitsee. Valtaosa alueella asuvista seurakunnan jäsenistä on työikäisiä aikuisia, jotka lähtevät aamulla ja tulevat illalla kotiin. Siksi toiminta onkin ihan perustellusti painottunut lapsiperheisiin ja seniori-ikäisiin. Seurakunnan saamassa palautteessa kuitenkin toivotaan, että työikäisiä ei unohdettaisi.

En todellakaan ajattele, että päivittäiset rukoushetket olisivat se vetonaula, jonka vuoksi työikäinen väestö tulee sankoin joukoin kirkkoon. Päivittäinen rukous on se hengitys, jonka avulla kirkko pysyy elossa. Siksi sitä tarvitaan. Mutta työikäisille on ilman muuta joitain kiinnekohtia tarjottava. Annankulmassa naisten lauantaiaamun brunssit olivat menestys. Miksei Pitskussa voisi kokeilla samaa? Tai miesten brunsseja? Aivan ehdottomasti kaipaan myös ajankohtaista ja älyllistä keskustelufoorumia.

Mutta katsotaan, sanoi lääkäri.

Me seuraamme tähteä

Saarna loppiaisena 6.1.2015 Pitäjänmäen kirkossa

Saarnan jälkeen seurakuntaneuvoston jäsenet siunattiin tehtäväänsä

Evankeliumi Matt. 2:1-12

Kun seison nyt tässä saarnaamassa, katson kohti itää, te muut katsotte länteen. Erikoinen ratkaisu kirkkorakennuksessa. Yleensähän kirkko rakennetaan niin, että alttari on itäpäädyssä, auringonnousun suunnassa. Kristityt uskovat aamunkoittoon, niin kuin psalmintekijä: ”Illalla on vieraana itku, mutta aamulla ilo.” Niin uskoi myös profeetta Jesaja: ”Nouse, loista kirkkaana, Jerusalem, sillä sinun valosi saapuu ja Herran kirkkaus koittaa sinun yllesi. Katso, pimeys peittää maan, yön synkkyys kansat. Mutta sinun taivaallesi kohoaa aamunkoi, Herran kirkkaus loistaa sinun ylläsi.” (Jes. 60)

Ja se ainoa kohta, joka Valitusvirsien kirjasta muistetaan, kuuluu: ”Joka aamu on Herran armo uusi, suuri on hänen uskollisuutensa.” Siinä on vakaasti ilmaistu se kärsimysten kautta saavutettu optimismi, että Jumala luo aina uutta. Yön jälkeen tulee taas aamu. Epäonnistumisen jälkeen on edelleen toivo. Me odotamme ”Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua” (Ps 130:6).

Miksi ihmeessä Pitäjänmäen seurakunta katsoo auringonlaskuun? Siihen liittyy vähän toisenlaisia mielikuvia, mielikuvia luopumisesta, katoamisesta, pois haihtumisesta. Huoneesta sammutetaan valot, kun juhlat ovat ohi. Onko kirkkokin matkalla kohti auringonlaskua? Sitäkö me palvomme ja odotamme?

No, ei kirkkosalin suunta tietysti sitä tarkoita. Ajattelen asiaa hieman toisella tavalla, asettumalla itämaan tietäjien asemaan. Hehän tulivat idästä ja matkustivat länteen osoittaakseen kunnioitusta sille, jonka tähti oli noussut taivaalle. Me Pitäjänmäen seurakuntana katsomme samaan suuntaan kuin he. Kuljemme pimeässä maailmassa, mutta seuraamme tähteä, joka johtaa perille.

(Niille, jotka ovat perehtyneet tähtitieteeseen, täytyy selvyyden vuoksi sanoa, että käytän sanaa tähti sen kansanomaisessa merkityksessä. Mehän tiedämme, että aurinko on tähti, jonka ympärillä maa-planeetta pyörii, mutta silti edelleen sanomme: Aurinko laskee, aurinko nousee. Ja ihailemme öistä tähtitaivasta.)

Mitä ohjeita Herodes näille tietäjille antoi, kun he tulivat häntä tapaamaan Jerusalemiin? En ole koskaan ennen saarnannut Herodeksen puheista, mutta nyt on sen aika.

1. Hän lähetti heidät Betlehemiin. ”Menkää sinne”, hän sanoi.

Se on erinomainen neuvo. Betlehemiin kannattaa mennä tänäänkin siitä huolimatta – ja ehkä juuri siksi – että elämä siellä ei ole viime aikoina ollut helppoa. En ole ollut erityisen innokas Pyhän Maan matkaaja. Kävin siellä 27 vuotta sitten edesmenneen professori Timo Veijolan opiskelijaryhmän kanssa. Vasta kolmisen vuotta sitten kiinnostus heräsi uudestaan. Kävin siellä ensin yksin, sitten perheen kanssa ja lopulta teimme seurakuntamatkan isolla ryhmällä. Tutustuimme muun muassa Betlehemin lähellä sijaitsevaan luterilaiseen kouluun, jota Suomen Lähetysseuran kautta tuimme. Koulu on korkeatasoinen ja hyvämaineinen. Monet muslimivanhemmatkin haluavat lapsensa sinne, vaikka tietävät, että koulun elämään kuuluvat kristilliset rukoushetket ja juhlat. Betlehemin kristillinen väestö on kuitenkin kutistunut pieneksi vähemmistöksi. Suuri osa on paennut Yhdysvaltoihin tai Eurooppaan. Virallisen totuuden mukaan syynä on muuri, joka vaikeuttaa kaupankäyntiä ja rauhanomaista vuorovaikutusta Länsirannan ja Israelin valtion välillä. Vähän epävirallisemman totuuden mukaan syynä on ääri-islamilaisuuden luoma ahdistava ja väkivaltainen ilmapiiri. Mutta meidän ei tarvitse valita näiden totuuksien välillä. Riittää, kun menemme ja katsomme. Tai jos emme voi lähteä Betlehemiin, meidän on mentävä, minne vain tähti meidät johtaa. Sillä tämä Herodeksen neuvo koskee myös meitä. Se, joka on nähnyt joulun tähden nousevan, ei saa jättää matkaansa kesken. On mentävä perille asti. Siihen meidät on seurakuntanakin kutsuttu. Seuraamaan tähteä perille asti, sinnekin, minne emme ajatelleet ja emme muuten uskaltaisi.

Me olemme matkalla oleva seurakunta, joka seuraa tähteä.

2. ”Menkää sinne”, hän sanoi, ”ja ottakaa asiasta tarkka selko.”

Tämäkin on erinomainen neuvo, ehkä aivan erityisesti seurakuntaneuvoston jäsenille: ”Ottakaa asioista tarkka selko.” Sain saarnata täällä jo toissapäivänä, ja silloin puhuin itselleni tärkeästä ja usein myös vaikeasta aiheesta: Pyri ensin ymmärtämään toisia, vasta sitten tulemaan ymmärretyksi. Meillä kaikilla on tarve tulla ymmärretyksi. Mutta toiset ovat kovaäänisempiä kuin toiset. Media janoaa mielipiteitä, mitä voimakkaampia, sen parempi. Se harhauttaa jotkut ajattelemaan, että se mielipide voittaa, joka sanotaan isommin. Joskus tuntuu, että mielipiteiden esittäminen on korvannut asioiden tutkimisen. Kukaan ei enää jaksa lukea tekstiä, joka on yli neljä riviä pitkä: Tylsää! Asiat pitää sanoa napakasti, lyhyesti, isoilla kirjaimilla.

Mutta tämä on tietysti lyhytnäköistä ja typerää. Ei niin etteikö pitäisi osata tiivistää. Olennaisen voi sanoa lyhyesti. Mutta mielipiteiden ilotulitus tappaa hiljaisuuteen, pohdintaan ja vuorovaikutukseen perustuvan yhdessä oppimisen. Ranskalaiset sanovat: La raison du plus forte est toujours la meilleur. Voimakkain perustelu on aina paras. Se innostaa etsimään perusteluja, ottamaan asioista tarkkaa selkoa. Vastaus ei aina löydy sieltä, mistä sitä odotamme. Itämaan tietäjät eivät löytäneet vastasyntynyttä kuningasta kuninkaan palatsista. Mutta he jatkoivat etsimistä ja löysivät lapsen. Tämän lapsen, Jumalan lihaksi tulleen pelastuksen, mekin haluamme löytää siinä, mitä teemme.

Me olemme matkalla oleva seurakunta, joka seuraa tähteä.

Me olemme myös totuutta etsivä seurakunta.

3. ”Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä.”

Eikö olekin ihmeellistä, että Herodes tuntuu puhuvan koko ajan täyttä asiaa! Tosin me tiedämme, että hänellä oli niin sanotusti ketun häntä kainalossa. Mutta hänen neuvonsa pätee. Kun löydätte Jeesuksen, ilmoittakaa siitä julkisesti ja suureen ääneen, jotta muutkin voivat tulla kumartamaan häntä! Tämä on seurakunnan tehtävä. Kirkkojärjestys tosin ilmaisee sen hieman kankeammin ja useammin sanoin: ”Suomen ev-lut kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”

Kun tämä perataan kaikesta monimutkaisesta, pohjalle jää ajatus: Kirkko tunnustaa Jumalan pyhään sanaan perustuvaa kristillistä uskoa. Kirkko on tunnustava yhteisö. Ilman tunnustamista ja tunnustautumista se lakkaisi olemasta kirkko.

Herodes pyytää: ”Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle.” Sitä se juuri on. Jeesuksen löytämistä uudelleen joka aamu ja hänestä kertomista.

”Kirkko ei ole staattinen, paikallaan pysyvät, pysähtynyt instituutio”, kirjoitti paavi Fransiskus adventtitervehdyksessään. ”Se on jatkuvasti matkalla ajassa kohti lopullista ja ihanaa päämääräänsä, taivasten Valtakuntaa, jonka siemen ja alku maanpäällinen seurakunta on.” Niin myös Pitäjänmäen seurakunta.

Me olemme matkalla oleva seurakunta, joka seuraa tähteä.

Me olemme totuutta etsivä seurakunta.

Ja me olemme Jeesuksesta kertova seurakunta.

Sen vuoksi me itämaan tietäjien tavoin kuljemme kohti mitä tahansa ilmansuuntaa, mihin tähti meidät johtaa. Sillä koko maailma on Jumalan kädessä.

”Auringonnousun maista auringonlaskun maihin saakka minun nimeni on suuri”, sanoo Herra Sebaot (Mal. 1:11) Ja ”Siunattu olkoon Herran nimi nyt ja aina! Idän ääriltä kaukaiseen länteen saakka kaikukoon Herran nimen ylistys!” (Ps 103:3)

Miten saada ystäviä, menestystä, vaikutusvaltaa (saarna 4.1.2015)

Saarna 4.1.2015 Pitäjänmäen kirkossa

Evankeliumi Joh 7:14-18

Juhlan jo ehdittyä puoliväliin Jeesus meni ylös temppeliin ja alkoi opettaa. Juutalaiset olivat ihmeissään ja sanoivat: ”Kuinka tuo oppimaton mies voi tuntea kirjoitukset?” Jeesus sanoi heille: ”Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani. Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä ei ole vääryyttä.”

 

Viisitoista vuotta sitten eli vuonna 2000 olin juuri aloittanut työni Agricolan kirkossa Tuomasmessun pappina. Siihen aikaan Agricolan kirkon papistoon kuului myös Rainion Pekka, joka sittemmin siirtyi Imatralle. Pekka oli paikallinen isä Camillo, joka tunnettiin rennosta olemuksestaan, polkupyörästään ja aidosta uskosta Jeesukseen. Vielä siihen aikaan hän yritti pitää yllä kesäisiä puistokokouksia. Laitettiin pieni ämyri keskelle puiston käytävää ja siihen yksi mikrofoni. Kun olin uusi pappi samassa kirkossa, Pekka tietysti kysyi, haluaisinko joskus tulla puhumaan puiston miehille. Ja minä tietysti suostuin.

Olin ollut koko 1990-luvun töissä yliopistolla, eikä minulla ollut oikeastaan mitään kokemusta seurakuntatyöstä. Koska olin helluntailaisen perheen kasvatti ja olin lapsuudessani paljonkin nähnyt ja osallistunut erilaisiin telttakokouksiin ja muihin sellaisiin, arvelin kuitenkin, että homma hoituu helposti. Niinpä ilmoittauduin melko itsevarmana paikalle muutamaa minuuttia vaille. Paikalla oli Pekka ja kolme pienessä nousuhumalassa olevaa kadun miestä. Kun tervehdin heitä, aloin ensimmäisen kerran tajuamaan, että tästä ei ehkä tulisi minulle merkittävää onnistumiskokemusta. Pekka esitteli minut ja tyrkkäsi mikrofonin käteen.

Olin varautunut puheeseen lyhyellä raamatunkohdalla, joten yritin toisella kädellä pitää oikeaa sivua esillä, kun toisessa oli mikrofoni. Se ei tietenkään ihan onnistunut, kun oli tuulista. Pidin siis Raamattua molemmin käsin naamani edessä ja ryhdyin lukemaan. Muutaman jakeen luettuani yksi miehistä huusi: ”Älä lue! Puhu meille!”

En enää muista, mitä sanoin, mutta sain opetuksen. Jos haluaa olla uskottava, on puhuttava omasta vakaumuksesta, eikä piilouduttava toisten sanojen taakse.

 

Miksi Jeesus sitten sanoo: ”Joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta.”

Ennen kuin vastaan tähän kysymykseen, kiinnitän huomiota kahteen muuhun asiaan lukemassani Jeesuksen puheessa:

1.    Ymmärtäminen on tahdosta kiinni

2.    Jumalan olemus on vuorovaikutusta

 

1. Jeesus sanoo: ”Joka tahtoo noudattaa minun lähettäjäni tahtoa, pääsee selville siitä, onko opetukseni Jumalasta.”

Siinä on tahto mainittu kahteen kertaan: ”joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan”. Ymmärtäminen on tahdosta kiinni. Tänä aikana, jolloin sanojen viskominen on entistä helpompaa, mutta niiden takaisin noukkiminen sitäkin mahdottomampaa, meidän on pakko kiinnittää ymmärtämiseen entistä enemmän huomiota. Muistatte ehkä vuonna 1937 julkaistun Dale Carnagien menestysteoksen Miten saada ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa? Se on hyvä kirja. Sen pahin puute on siinä, että sen neuvoja ei ole aina helppo noudattaa. Useimmat niistä on tiivistettävissä suurin piirtein seuraavaan opetukseen: ”Pyri ensin ymmärtämään, vasta sitten tulemaan ymmärretyksi.” Ajatus ei ole kirjoittajan itse keksimä, vaan paljon vanhempi.

Fransiskus Assisilaisen rukoukseksi kutsutussa tekstissä pyydetään: ”Herra, tee minusta rauhasi välikappale, - - niin että, oi Mestari, en yrittäisi niin paljon etsiä lohdutusta kuin lohduttaa muita, hakea ymmärrystä kuin ymmärtää toisia, pyytää rakkautta kuin rakastaa muita…”

Mutta se on vaikeaa. Minun olisi siellä Sepänpuistossa Agricolan kirkon kupeessa ensin pitänyt pyrkiä ymmärtämään ja sitten vasta sanoa jotain. Eikä kyse ollut siitä, ettenkö olisi osannut tai voinut. Tietysti olin kokematon, mutta ainoa, mitä olisin tarvinnut, oli tahto, halu ymmärtää. Vain se, joka asettaa tahtonsa Jumalan käyttöön, voi päästä selville siitä, kuka Jeesus on. ”Joka tahtoo noudattaa minun lähettäjäni tahtoa, pääsee selville siitä, onko opetukseni Jumalasta.” Ymmärtäminen on tahdosta kiinni.

 

2. Jeesus sanoo: ”Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt.”

Tulemme jo lähemmäksi esittämääni ongelmaa. Jeesuskaan ei puhunut omiaan, vaan lainattua. Mutta kiinnitän ensin huomiota siihen, minkälaisesta vuorovaikutuksesta tässä on kyse. Jumalan olemus on vuorovaikutusta.

Jäähyväispuheessaan Joh 16 Jeesus sanoo: ”kun Totuuden Henki tulee, hän[kään] ei puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee… Hän kirkastaa minut, sillä sen, minkä hän teille ilmoittaa, hän saa minulta.” Ja Paavali kirjoittaa Ef 1:22: ”Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa [siis Kristuksen valtaan].” Menemättä sen useampiin raamatunkohtiin ja sen syvemmälle teologiseen puheeseen, näemme, miten Raamattu opettaa Jumalan olevan itsessään jatkuvaa vuorovaikutusta: Pyhä Henki kirkastaa Poikaa, Isä antaa Pojalle kaiken vallan ja Poika ei puhu omiaan, vaan sitä, mitä Isä hänelle antaa. Ei meitä tosin kukaan käske uskomaan kolminaisuuteen, vaan Jumalaan, joka itsessään on jatkuvassa vuorovaikutuksessa kolminaisessa olemuksessaan.

Juuri tähän samaan vuorovaikutukseen meidätkin on kristittyinä kutsuttu. Meitä ei ole kutsuttu ulkoa siteeraamaan Raamattua, vaan olemaan niin kiinteässä yhteydessä Jumalaan, että hän voi puhua meidän kauttamme. Jumalan olemus on vuorovaikutusta ja meidät on kutsuttu siihen mukaan.

 

3. Jeesus sanoo: ”Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta.” Miksi Jeesus sanoo näin? Eikö meidän kokemuksemme mukaan juuri se puhuja ole uskottavampi, joka puhuu omakohtaisemmin?

Niinhän se on, tavallaan. Mutta tässä puhutaan nyt merkittävämmästä asiasta, suuremmasta totuudesta.

Yksi parhaista johtajuusneuvoista, joita olen saanut – ja joka samalla on yksi vaikeimmista – koskee juuri tätä. Hyvän johtajan on osattava ilmaista myös se näkemys, jota hän itse ei kannata. On helppoa sanoa, mitä mieltä minä olen. Mutta on paljon vaikeampaa ilmaista toisen näkemys niin, että toinen voi täydestä sydämestään todistaa: Sanoit oikein, juuri noin minä ajattelen!

Siksi se puhuja on lopulta uskottavampi, joka pystyy paremmin ilmaisemaan itselleen vieraan, toisen kannan. Jotta näin voisi tapahtua, tulee ensin tahtoa ymmärtää, enemmän kuin tulla ymmärretyksi; tulee asettua kunnioittavaan ja toista korottavaan vuorovaikutukseen. Silloin myös se, mitä sanotaan toisen nimissä, nousee kunnioituksesta ja on totta.

 

Menin silloin 15 vuotta sitten Pekka Rainion puistokokoukseen ajatuksella, että jaan siellä kuulijoille jonkin ajatuksen ja oivalluksen Raamatun sanan pohjalta. Olin kuitenkin unohtanut, että Raamatun siteeraaminen ei tee minusta uskottavaa puhujaa. Mutta oli siinä lohduttavakin puolensa. Silloin kun oma uskottavuus on heikoilla, silloin kun en tiedä, mitä sanoisin, silloin on aina mahdollisuus palata Jumalan sanaan ja Herran huoneeseen.

 

Se joka tulee kunnioittaen ja tahtoo ymmärtää, oppii aivan varmasti tuntemaan kuka Jeesus on. Hän on tie Jumalan luokse