Vaikka nyt on äitienpäivä, aloitan saarnani isästä.
Isällä oli
monia rallatuksia ja runon pätkiä, joita toisteltiin ja jotka jäivät meidän
lasten mieleen: “Löytyi hyvä sienipaikka, siinä juotiin pieni tsaikka”, tai:
“Sininen on taivas ja sininen on meri, sininen on aatelin suonissa veri”.
Yhdellä isän lauluista oli kuitenkin aivan poikkeuksellinen merkitys minulle. Sen
traagisuus nostaa edelleen palan kurkkuun ja kostuttaa silmät.
Äiti pieni, äiti pieni, lähden kohta matkalle.
Tiedä en, mä milloin palaan,
paluuaikani mä salaan.
Äiti pieni, äiti pieni, lähden kohta matkalle.
Isä lauloi tätä matkoille lähtiessään. Sen piti kai olla
jonkinlainen kevennys. Minulle se oli pienenä lapsena järkytys.
Isä lähtee pois, eikä tiedä milloin tulee takaisin!
No, tietysti
isä tuli takaisin, ja jossain vaiheessa hän lakkasi laulamasta tätä laulua,
koska romahdin aina totaalisesti, kun sitä laulettiin. Mutta jos isän poissaolo oli
näin hirveä asia sille pienelle pojalle, joka silloin olin, kuinka hirveä se on
ollut sinulle, jonka isä ei tullut takaisin?
Kun isä lähtee
pois, äiti ja lapsi jäävät. Ja koska äiti on aikuinen, jonka täytyy sopeutua ja
selviytyä – tai ainakin näyttää sellaiselta ulospäin –, lapsi ottaa koko surun,
kaipauksen ja vihan kannettavakseen. Miten me itse kukin sen teemme, riippuu
persoonallisuudesta. Yksi sulkeutuu, tukahduttaa vihansa, tyytyy olemaan unohdettuna. Toinen etsii vimmaisesti hyvitystä ja hakee huomiota kaikin
keinoin, miellyttämällä ja – jos se ei onnistu – häiriköimällä ja vaatimalla itselleen huomiota. Ottamalla väkisin sen, mitä ei voi muuten saada. Ja niin meistä
tulee isänsä kadottaneita aikuisia, joiden pääkopassa soi edelleen
jäähyväislaulu “äiti pieni, äiti pieni…”
Meidän pitää
tietysti oppia elämään tämän menetyksen kanssa. Sellaista elämä on. Menetyksiä, eroja,
luopumista ja luovuttamista, toisen poissaoloa, kuolemista. Mutta se ei ole helppoa. Sydämessämme asuu ehdottoman ja pysyvän rakkauden kaipaus.
Jumalan suunnitelma
Ja kun Jumala omassa Pyhässä Kolminaisuudessaan, täydellisessä rakkaudessa ja yhteydessä, näki ihmiskunnan hädän, sen että hänen antamansa oikean elämän ohjeet unohdettiin, että miehet ja naiset olivat kaipauksessaan rikki, eivätkä kyenneet sammuttamaan toisissaan tätä kaipausta, perheet eivät pysyneet yhdessä, ja että kuolema oli ihmisille liian raskas taakka, hän päätti lähettää oman kirkkautensa ihmisenä ihmisten keskelle. Jumalan luova Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme.
Lukemani evankeliumin kohta Joh 17:11-17 on Jeesuksen rukouksesta viimeisellä aterialla. Hän
on jättämässä ystävänsä. Ollaan ihmiskunnan sydänjuuria koskettavan pettymyksen
lähteellä. Hän lähtee pois. Pettääkö Jumala jälleen, ja sanoo “tiedä en, mä milloin palaan”? Ei
ihme, että opetuslapset ovat hämmentyneitä.
Mutta he eivät tietenkään voi
nähdä, mitä on tapahtumassa. Jeesus on hylkäämisen kautta tulossa osalliseksi
meidän vammastamme ja ikävästämme. Hän
on itse tulossa ystäviensä jättämäksi ja Isän hylkäämäksi.
Jumalan
suunnitelma ei ollut se, että Jeesus jää maanpäällisenä kuninkaana hallitsemaan
ikuisiksi ajoiksi, koskaan kuolematta. Kuolema kuuluu ihmisyyteen. Mutta
kuoleman valta ihmisen sydämessä, se hirvittävä pettymys ja viha ja suru ja
ahdistus, jonka kuolema ihmisessä saa aikaan, oli voitettava.
”Sanon teitä ystävikseni”
Avain lukemaani
Jeesuksen rukoukseen on jäähyväispuheessa, jonka Jeesus on juuri pitänyt oppilailleen: "En sano teitä enää palvelijoiksi.
Minä sanon teitä ystävikseni" (Joh 15). Jeesus kutsuu sitä sidettä ja uutta toivoa,
jonka hän tuo maailmaan, ystävyydeksi. ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä
olisi minun iloni sydämessänne ja
teidän ilonne tulisi täydelliseksi.”
Kuvittele, hän puhuu ilosta, vaikka on lähdössä pois! ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa
toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan
voi osoittaa, kuin että hän antaa henkensä ystäviensä puolesta. Te olette
ystäviäni.”
Jeesus
kutsuu seuraajansa yhteen, jokaisen erikseen, mutta kaikki yhteen. C. S. Lewisin
ajatusta lainaten, "kukaan kristitty ei voisi, eikä itse asiassa kukaan
historioitsija voisi, hyväksyä ajatusta, jonka mukaan kristinusko on jotain
sellaista, mitä ihminen harjoittaa ollessaan yksin". Jumalan suunnitelman
ytimessä on yhteys. Ja juuri tätä Jeesus nyt rukoilee, kun hän sanoo:
"Varjele heitä nimesi voimalla, että he pysyisivät yhdessä"
Voiko olla mahdollista, että meiltä unohtuu tai jää kokonaan huomaamatta tämä yksinkertainen, mutta kaiken voittava Jumalan ratkaisu ihmiskunnan ikävään? Jumalan nimi on Isä. Rukoilkaa Jumalaa Isänä ja pysykää yhdessä. Pysykää rakkaudessa. Pysykää minussa, minun rakkaudessani. Ei siinä rakkaudessa, joka on rikkinäisten sydänten ohimenevää kivunlievitystä, joka kieltää kuoleman ja elää niin kuin sitä ei olisi. Vaan pysykää siinä rakkaudessa, jonka Jeesus osoitti ystävilleen, joka kulkee kohti kuolemaa ja voittaa sen.
Profeetta Jesajan välittämä Jumalan ensimmäinen lause: ”Hetkeksi minä sinut jätin” (Jes 54:7-10), aiheuttaa vihaa ja
surua, mutta sitä seuraa lupaus: ”mutta suuressa rakkaudessani minä nyt haen
sinut takaisin. Vain tuokioksi minä käänsin sinusta pois, mutta minä armahdan
sinua, minun uskollisuuteni on ikuinen. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat
horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky, eikä minun rauhanliittoni
horju.”
Jeesuksen työssä tämä profeetan sana toteutui täydellisesti.
Iloon kutsutut
Niinpä voimme sanoa: ”Ylistetty
olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Suuressa
laupeudessaan hän on synnyttänyt meidät uuteen elämään ja antanut meille elävän
toivon herättämällä Jeesuksen Kristuksen kuolleista. Häneltä me saamme
perinnön, joka ei turmellu, ei tahraannu eikä kuihdu. - -
Siksi te
riemuitsette, vaikka nyt jouduttekin kärsimään monenlaisissa koettelemuksissa.
- - Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen
Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa. Häntä te rakastatte,
vaikka ette ole häntä nähneet, häneen te uskotte, vaikka ette häntä nyt näe,
ja
te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa, sillä te
saavutatte uskon päämäärän, sielujen pelastuksen.” (1 Piet. 1:3-9)
Kun tulet
ehtoollispöytään, tulet ystävyyden pöytään ja tulet osalliseksi Jeesuksen
todellisesta läsnäolosta tässä, hänen ruumiissaan, joka on seurakunta.
