Leadership Summitin viimeisen päivän huippukohtiin kuuluivat ehdottomasti musiikkivieraat Kirk Franklin ja Patrick Hughes. Kirk on musta gospel-laulaja, joka sai kirkkokansan rokkaamaan. Patrick taas on ilman silmiä ja vakavasti nivelvammaisena syntynyt nuori mies, joka lauloi ja säesti itseään flyygelillä. Hänestä näytettiin pieni videopätkä, jossa aluksi nuoret vanhemmat purkavat suruaan vammaisen lapsen vuoksi. Alle kaksivuotiaana lapsi alkaa tapailla ensimmäisiä säveliään pianolla ja pari vuotta myöhemmin soittaa jo taitavasti. Nykyään Patrick esiintyy isänsä avustuksella pyörätuolissa istuen trumpetistina marssibändissä. Luulen, että Patrickin laulu jäi mieleen vahvimpana elämyksenä koko konferenssista.
Lähdimme Chicagosta heti viimeisen session päätyttyä lauantaina kahden aikaan. Tiina oli ratissa ja saavuimme Kanadan rajalle illalla kymmeneltä, matkaa kertyi kuutisen sataa kilometriä. Sunnuntaiaamuna oli vielä jäljellä Sarniasta Torontoon noin 300 km, mutta ehdimme poiketa lyhyesti sympaattisessa St. Jacobsin pikkukaupungissa aivan Waterloon ja Kitchenerin vieressä. Sunnuntaina iltapäivällä paikalliset mennoniitit olivat tietysti kotonaan syömässä perhelounasta, joten emme saaneet töllistellä hevosvaunuja. Sen sijaan kirpputorilla törmäsimme elokuvatähti Julianne Mooreen. Hän oli siellä lastensa kanssa ostamassa Crocs-kenkiin sellaisia pieniä pinssin tapaisia merkkejä.
Nyt on siis istuttu yö lentokoneessa (lentomatka 6606 km) ja saavuttu onnellisesti kotiin. Laukut on melkein purettu, ensimmäinen koneellinen pyykkiä pesty ja haisteltu Helsingin raikasta meri-ilmaa. Kuukausi poissa kotoa on loppujen lopuksi aika pitkä aika, varsinkin kun sen viettää vieraissa nurkissa. Ei silti, hyvä kokemus tämä kesä oli monella tavalla ja yritän raportoida tunnelmista vielä lisää, kunhan olen vähän virkeämpi.
