tiistaina, tammikuuta 06, 2015

Me seuraamme tähteä


Saarna loppiaisena 6.1.2015 Pitäjänmäen kirkossa
Saarnan jälkeen seurakuntaneuvoston jäsenet siunattiin tehtäväänsä
Evankeliumi Matt. 2:1-12
Kun seison nyt tässä saarnaamassa, katson kohti itää, te muut katsotte länteen. Erikoinen ratkaisu kirkkorakennuksessa. Yleensähän kirkko rakennetaan niin, että alttari on itäpäädyssä, auringonnousun suunnassa. Kristityt uskovat aamunkoittoon, niin kuin psalmintekijä: ”Illalla on vieraana itku, mutta aamulla ilo.” Niin uskoi myös profeetta Jesaja: ”Nouse, loista kirkkaana, Jerusalem, sillä sinun valosi saapuu ja Herran kirkkaus koittaa sinun yllesi. Katso, pimeys peittää maan, yön synkkyys kansat. Mutta sinun taivaallesi kohoaa aamunkoi, Herran kirkkaus loistaa sinun ylläsi.” (Jes. 60)

Ja se ainoa kohta, joka Valitusvirsien kirjasta muistetaan, kuuluu: ”Joka aamu on Herran armo uusi, suuri on hänen uskollisuutensa.” Siinä on vakaasti ilmaistu se kärsimysten kautta saavutettu optimismi, että Jumala luo aina uutta. Yön jälkeen tulee taas aamu. Epäonnistumisen jälkeen on edelleen toivo. Me odotamme ”Herraa kuin vartijat aamua, hartaammin kuin vartijat aamua” (Ps 130:6).

Miksi ihmeessä Pitäjänmäen seurakunta katsoo auringonlaskuun? Siihen liittyy vähän toisenlaisia mielikuvia, mielikuvia luopumisesta, katoamisesta, pois haihtumisesta. Huoneesta sammutetaan valot, kun juhlat ovat ohi. Onko kirkkokin matkalla kohti auringonlaskua? Sitäkö me palvomme ja odotamme?

No, ei kirkkosalin suunta tietysti sitä tarkoita. Ajattelen asiaa hieman toisella tavalla, asettumalla itämaan tietäjien asemaan. Hehän tulivat idästä ja matkustivat länteen osoittaakseen kunnioitusta sille, jonka tähti oli noussut taivaalle. Me Pitäjänmäen seurakuntana katsomme samaan suuntaan kuin he. Kuljemme pimeässä maailmassa, mutta seuraamme tähteä, joka johtaa perille.

(Niille, jotka ovat perehtyneet tähtitieteeseen, täytyy selvyyden vuoksi sanoa, että käytän sanaa tähti sen kansanomaisessa merkityksessä. Mehän tiedämme, että aurinko on tähti, jonka ympärillä maa-planeetta pyörii, mutta silti edelleen sanomme: Aurinko laskee, aurinko nousee. Ja ihailemme öistä tähtitaivasta.)

Mitä ohjeita Herodes näille tietäjille antoi, kun he tulivat häntä tapaamaan Jerusalemiin? En ole koskaan ennen saarnannut Herodeksen puheista, mutta nyt on sen aika.

1. Hän lähetti heidät Betlehemiin. ”Menkää sinne”, hän sanoi.

Se on erinomainen neuvo. Betlehemiin kannattaa mennä tänäänkin siitä huolimatta – ja ehkä juuri siksi – että elämä siellä ei ole viime aikoina ollut helppoa. En ole ollut erityisen innokas Pyhän Maan matkaaja. Kävin siellä 27 vuotta sitten edesmenneen professori Timo Veijolan opiskelijaryhmän kanssa. Vasta kolmisen vuotta sitten kiinnostus heräsi uudestaan. Kävin siellä ensin yksin, sitten perheen kanssa ja lopulta teimme seurakuntamatkan isolla ryhmällä. Tutustuimme muun muassa Betlehemin lähellä sijaitsevaan luterilaiseen kouluun, jota Suomen Lähetysseuran kautta tuimme. Koulu on korkeatasoinen ja hyvämaineinen. Monet muslimivanhemmatkin haluavat lapsensa sinne, vaikka tietävät, että koulun elämään kuuluvat kristilliset rukoushetket ja juhlat. Betlehemin kristillinen väestö on kuitenkin kutistunut pieneksi vähemmistöksi. Suuri osa on paennut Yhdysvaltoihin tai Eurooppaan. Virallisen totuuden mukaan syynä on muuri, joka vaikeuttaa kaupankäyntiä ja rauhanomaista vuorovaikutusta Länsirannan ja Israelin valtion välillä. Vähän epävirallisemman totuuden mukaan syynä on ääri-islamilaisuuden luoma ahdistava ja väkivaltainen ilmapiiri. Mutta meidän ei tarvitse valita näiden totuuksien välillä. Riittää, kun menemme ja katsomme. Tai jos emme voi lähteä Betlehemiin, meidän on mentävä, minne vain tähti meidät johtaa. Sillä tämä Herodeksen neuvo koskee myös meitä. Se, joka on nähnyt joulun tähden nousevan, ei saa jättää matkaansa kesken. On mentävä perille asti. Siihen meidät on seurakuntanakin kutsuttu. Seuraamaan tähteä perille asti, sinnekin, minne emme ajatelleet ja emme muuten uskaltaisi.

Me olemme matkalla oleva seurakunta, joka seuraa tähteä.

2. ”Menkää sinne”, hän sanoi, ”ja ottakaa asiasta tarkka selko.”
Tämäkin on erinomainen neuvo, ehkä aivan erityisesti seurakuntaneuvoston jäsenille: ”Ottakaa asioista tarkka selko.” Sain saarnata täällä jo toissapäivänä, ja silloin puhuin itselleni tärkeästä ja usein myös vaikeasta aiheesta: Pyri ensin ymmärtämään toisia, vasta sitten tulemaan ymmärretyksi. Meillä kaikilla on tarve tulla ymmärretyksi. Mutta toiset ovat kovaäänisempiä kuin toiset. Media janoaa mielipiteitä, mitä voimakkaampia, sen parempi. Se harhauttaa jotkut ajattelemaan, että se mielipide voittaa, joka sanotaan isommin. Joskus tuntuu, että mielipiteiden esittäminen on korvannut asioiden tutkimisen. Kukaan ei enää jaksa lukea tekstiä, joka on yli neljä riviä pitkä: Tylsää! Asiat pitää sanoa napakasti, lyhyesti, isoilla kirjaimilla.

Mutta tämä on tietysti lyhytnäköistä ja typerää. Ei niin etteikö pitäisi osata tiivistää. Olennaisen voi sanoa lyhyesti. Mutta mielipiteiden ilotulitus tappaa hiljaisuuteen, pohdintaan ja vuorovaikutukseen perustuvan yhdessä oppimisen. Ranskalaiset sanovat: La raison du plus forte est toujours la meilleur. Voimakkain perustelu on aina paras. Se innostaa etsimään perusteluja, ottamaan asioista tarkkaa selkoa. Vastaus ei aina löydy sieltä, mistä sitä odotamme. Itämaan tietäjät eivät löytäneet vastasyntynyttä kuningasta kuninkaan palatsista. Mutta he jatkoivat etsimistä ja löysivät lapsen. Tämän lapsen, Jumalan lihaksi tulleen pelastuksen, mekin haluamme löytää siinä, mitä teemme.

Me olemme matkalla oleva seurakunta, joka seuraa tähteä.

Me olemme myös totuutta etsivä seurakunta.

3. ”Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle, jotta minäkin voisin tulla kumartamaan häntä.”

Eikö olekin ihmeellistä, että Herodes tuntuu puhuvan koko ajan täyttä asiaa! Tosin me tiedämme, että hänellä oli niin sanotusti ketun häntä kainalossa. Mutta hänen neuvonsa pätee. Kun löydätte Jeesuksen, ilmoittakaa siitä julkisesti ja suureen ääneen, jotta muutkin voivat tulla kumartamaan häntä! Tämä on seurakunnan tehtävä. Kirkkojärjestys tosin ilmaisee sen hieman kankeammin ja useammin sanoin: ”Suomen ev-lut kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”

Kun tämä perataan kaikesta monimutkaisesta, pohjalle jää ajatus: Kirkko tunnustaa Jumalan pyhään sanaan perustuvaa kristillistä uskoa. Kirkko on tunnustava yhteisö. Ilman tunnustamista ja tunnustautumista se lakkaisi olemasta kirkko.

Herodes pyytää: ”Kun löydätte lapsen, niin ilmoittakaa minulle.” Sitä se juuri on. Jeesuksen löytämistä uudelleen joka aamu ja hänestä kertomista.

”Kirkko ei ole staattinen, paikallaan pysyvät, pysähtynyt instituutio”, kirjoitti paavi Fransiskus adventtitervehdyksessään. ”Se on jatkuvasti matkalla ajassa kohti lopullista ja ihanaa päämääräänsä, taivasten Valtakuntaa, jonka siemen ja alku maanpäällinen seurakunta on.” Niin myös Pitäjänmäen seurakunta.

Me olemme matkalla oleva seurakunta, joka seuraa tähteä.

Me olemme totuutta etsivä seurakunta.

Ja me olemme Jeesuksesta kertova seurakunta.

Sen vuoksi me itämaan tietäjien tavoin kuljemme kohti mitä tahansa ilmansuuntaa, mihin tähti meidät johtaa. Sillä koko maailma on Jumalan kädessä.

”Auringonnousun maista auringonlaskun maihin saakka minun nimeni on suuri”, sanoo Herra Sebaot (Mal. 1:11) Ja ”Siunattu olkoon Herran nimi nyt ja aina! Idän ääriltä kaukaiseen länteen saakka kaikukoon Herran nimen ylistys!” (Ps 103:3)

Ei kommentteja: